Tampere
19 Jan, Tuesday
-1° C

Proakatemian esseepankki

Intohimon kuumuudessa me kaikki teemme virheitä



Kirjoittanut: Tatu Levänen - tiimistä Motive.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Talking to Strangers
The Influential Mind
”Kiitos muuttaa käytöstä paremmin kuin vittuilu”.
Malcolm Gladwell
Tali Sharot
Jari Sarasvuo
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Valmistuminen häämöttää ja kun tekee viimeisiä esseitä, alkaa pikkuhiljaa mielikin kirkastua. Kirjoitin aiemmin reflektion akatemia ajoistani ja näin kaksi viikkoa myöhemmin sitä lukiessani huomaan sen lemuavan pahalta ololta. Luin muiden tiimiläisteni reflektioita ja niissä on samanlaista hajua. Joissakin enemmän ja joissakin sitä on ehkä piiloteltu hajuvesillä. Käynkin tässä esseessä läpi, mikä on pahan olon aiheuttaja. Mistä se johtuu ja mikä on voinut olla aiheuttaja. Reflektoidessa, sitä vain huomaa, että ratkaisut ovat käden ulottuvilla. Jostain syystä niihin on ollut vaikea tarttua. Ehkä metsää ei näe puilta, mutta ehkä metsää ei ole edes halunnut nähdä. Jos katsoo keskelle syvyyttä voi huomata syvyyden katsovan takaisin.

Mulla on ollut tapana viimeisen vuoden aikana kuunnella podcastejä, kun kävelen kohti kotia työpaikalta. Matka on noin 30min pituinen, joten siinä saa aina hyvin ajatuksille juoksua. Kuuntelin Yle Areenasta Jari Sarasvuota ja vastaan tuli puhe nimellä ”Kiitos muuttaa käytöstä enemmän kuin vittuilu”. Pienessä mielessäni olin viime aikoina miettinyt, kuinka saisin tiimiläisiäni enemmän tekemään yhdessä asioita, joten ehkä täältä löytyy ohjausta suunnalle. Puhe sisälsi asioita, joita sen odotinkin sisältävän. Pienten asioiden kiittäminen ja kiitollisuuden osoittaminen ruokkivat arvostuksen tunnetta meissä. Toisin kuin ulkoiset motivaation lähteet, ne ruokkivat sisäistä. Halua auttaa toisia, koska koen olevani arvostettu jäsen tässä yhteisössä.

 

Mielessä vain negatiiviset asiat

Puhe saikin minut hyvin ymmärtämään, että kuluneen puolen vuoden aikana me olemme osoittaneet hyvin vähän arvostusta toisiamme kohtaan. Se, että teki asioita ja toimintamme vieminen eteenpäin palkittiin ennemminkin toisen jättämisellä rauhaan. Niin kauan kuin kenenkään varpaille ei astuta, ei tule sivallusta takaisin ja niin kauan, kun työt tehtiin sovitusti niin ei kuulu mielipahan mutinoita. Jälkeen miettiessä kuulostaa todella tyhmältä. Kyllä tottakai, asioiden tekeminen sovitusti ja toisen työpanoksen luottaminen ovat niitä oleellisimpia asioita, mitä tiimityöskentely vaatii. Niiden palkitseminen hiljaisuudella, se vasta meistä tekeekin kerettiläisiä. Eikös Proakatemian yksi niin sanotuista kultaisista säännöistä ole dialogin harjoittaminen.

Ajauduin syvemmälle aiheeseen ja lähdinkin perehtymään Tali Sharotin Influential Mind teokseen, johon Jari Sarasvuo viittaakin. Ehkä saisin sieltä oppia, missä minäkin olen mennyt harhaan. Sharot kertoo todella paljon aivojemme toiminnasta, mutta minulle parhaiten jäi mieleen puhe positiivisten ja negatiivisten asioiden muistamisesta. Jos olemme optimistisessa mielentilassa, muistamme helpommin positiiviset tapahtumat ja asiat. Jos olemme stressaantuneita, jää mieleen negatiiviset asiat. Olisiko tämä vastaus? Viime kevät oli kaikille rankka ja haastava. Mulla tulee tunne, että korona on esiintynyt jokaisessa esseessä minkä olen viime aikoina lukenut. Se pakotti muuttamaan omaa toimintaa ja ennen kaikkea se loi meille enemmän stressiä kuin normaalisti. Jatkuva stressaaminen välttämättömien asioiden toteutumisesta etäilyn aikana oli normaalia ja itsekkin näen muistavani vain asioita, jotka vaikuttivat negatiivisesti mieleeni. Voivatko nämä asiat painaa mieltäni vieläkin?

 

Totuuden olettamista vai omien mielenmallien olettamista

Luin loppukeväästä Malcolm Gladwellin kirjan Talking to Strangers. Kärjistän hieman asiaa, sillä en muista tarkalleen, miten hän toi asian esille, mutta kiteyttäisin kirjan havainnot kahteen ajatusmalliin. Totuuden oletukseen (Default to truth) ja narratiivisien mielenmallien oletukseen. Hyvien ystävien kanssa keskustelemassa ollessamme luotamme helposti heidän puheensa totuuteen. ”Miksipä heillä olisi syytä valehdella ja kyllähän minä hänet tunnen”. Tärkeämpänä tiimitoiminnan kannalta näenkin narratiivisien mielenmallien olettamisen. Jos yrittämällä yrittää nähdä virheitä ja epäonnistumisia muissa, niin aivan varmasti niitä näet ja kun sen näet niin mitä tapahtuu? Sisäinen puhe ”Hah kyllähän minä tiesin” ja mielemme saa positiivisen palautteen. ”Olin oikeassa hän on vieläkin samanlainen.”. Oleellista on tiedostaa, että kaikki tekevät tätä jolleivat ole tietoisia omista ennakkoluuloistaan, biasseistaan.

Kun olemme intohimoisia, teemme kaikkemme sen eteen. Haluamme onnistua ja emme halua epäonnistua. Intohimolla on tapana myös sokeuttaa meitä totuudelta. Haluamme jotain niin paljon, että lähes väkivalloin käännämme sen todeksi. Jos näemme jonkin estävän intohimomme toteutumista niin mitä teemme? Teemme kaikkemme päästäksemme tavoitteeseemme. Jos emme ole varovaisia, teemme matkalla virheitä. Intohimomme toteuttaminen muiden tunteiden kustannuksella voi tuntua välttämättömyydeltä, mutta sen ei tarvitse olla niin.

 

Mitä voimme muuttaa.

  1. Stressaantuneena, muistamme negatiiviset puolet.

Tiimiyrittäminen on stressaavaa. On paljon deadlineja, projekteja, esseepisteitä ja työkuvioita. Stressi voi olla jokapäiväistä. Stressin aikana mieleen tulleista asioista negatiivisemmat jäävät paremmin mieleen. Ne pyörivät ja valvottavat, jos niille ei tee mitään. Ne muodostavat meille oletuksia toisten käyttäytymisestä. Joten miten voimme estää tämän? On eri asia sanoa suoraan, kuin yrittää ymmärtää. Velvollisuuksista täytyy pitää huoli, mutta meidän täytyy löytää keinot ja sanat, joilla ilmaisemme välitystä. Mennään ratkaisukeskeisesti, ei ongelma edellä.

 

  1. Tiedostetaan, että löydämme sen mitä yritämme nähdä.

Kuten todettiin, jos yrität etsiä jonkinlaista käytösmallia niin varmasti löydät sen. Ennemmin tai myöhemmin. Negatiivisien muistojen kautta luodut oletukset ovat vahvasti mielessä. Mikä onkin tärkeää, on tiedostaa tämä oma ennakkoluuloinen toiminta. Se ei ole helppoa. Se vaatii aktiivista reflektointia, joka tuo ymmärrystä. Jos ymmärrämme etsivämme ennakkoluuloja, voimme miettiä kuinka toimimme niitä löytäessämme. ”Jos hän tekee näin niin se ei tarkoita, että hän on läpeensä mätä”. Ei lähdetä ruokkimaan negatiivisia oletuksia vaan pyritään ymmärtämään, mistä ne johtuvat. Mikä saa minut olettamaan näin.

 

  1. Jos jokin hiertää sinua, se varmasti hiertää myös toista osapuolta, joten puhukaa.

Nyt tiedostamme omat ennakkoluulomme ja mikä saa sen aikaiseksi. Nyt tiimityöskenteleville tärkeä asia. Jos se hiertää sinua niin on todella todennäköistä, että jokin siinä asiassa hiertää myös toista osapuolta. Jos jokin asia ei toteudu, niin mikä voi olla syynä. Mistä se voisi johtua. Ratkaisu ei ole olla hiljaa ja katsoa, jos se toteutuisi. Ratkaisu on kysyä asiasta, mutta nyt varovaisuutta. Millä tavalla lähestyt. Jos tulet henkselit paukutellen sanomaan ”Tää homma ei edisty sun osalta yhtään” niin saat aikaiseksi vain puolustavan reaktion toiselta. Me ihmiset ollaan loistavia löytämään puolustavia tekijöitä oman toimintamme suojelemiseksi ja se tulee myös hyvin luonnollisesti meiltä. Kukaan ei myöskään halua kuulla asioista, jotka on tapahtunut kauan aikaa sitten. Silloin tulee vain mieleen ”Miksi tästä puhutaan vasta nyt”. Asioista täytyy puhua heti, jos niistä ei puhuta heti niin paskamyrsky on luvassa ja voit olla varma, että muut ovat ottaneet huomioita sinunkin toiminnasta. Tiimit kyllä tietävät, että palaute on tärkeää. Mitä ei toteuteta, on palautteen antamista ajoissa. Palautetta saadaan vasta kun paska käytös on jatkunut jo kolme kuukautta.

 

”Löytyisikö kaupasta jokin nopea ratkaisu?”

Jotenkin näin Proakatemia opintojen aikana sitä vain huomaa, kerta toisensa jälkeen, että ei ole nopeita ratkaisuja. Välillä tuntuu, että on niin kova kiire toteuttaa intohimoaan, että on pakko olla nopea. Kerta toisensa jälkeen, kun kirjoitan esseitä huomaan, että kommunikaatio nousee esille. Nopein ratkaisu on kommunikaatio, mutta jotta se on nopeaa, sitä tulee harjoittaa pitkään. Meillä on suuret puheet dialogin merkityksestä ja sitä palvotaan kuin Jumalaa. Miksi sitten hommat eivät suju. Jos tämä on aina ratkaisu ja ainoa oikea keino, niin miksi kirjoitan jälleen kerran esseetä siitä, että on ollut paha olo? Vastauksia pyydän?

Viime keväänä olimme pahasti stressaantuneita. Kommunikointimme oli surkeaa keskustelupalsta tasoa ja loukkasimme epähuomioissamme toisiamme. Loukkaukset jäävät mieleen ja muutti meitä. Loimme mielen malleja toisistamme, joita emme purkaneet ajoissa. Välttelimme keskustelua, jota emme halunneet käydä ja kun keskustelun aika tuli, toimme esille pitkään kiehunutta pahaa oloa. Emme pystyneet ymmärtää toisen pahaa oloa, vaan nostimme puolustusta varten kilvet ylös. Kun tärkeintä olisi ollut puhua, lähdimme eri suuntiin. Onko tiimillä ongelmaa, jos ei ole tiimiä. Ja tätä se on ollutkin tämän syksyn. Jos tiimissä ei tehdä mitään, ei ole ongelmia. Ei ole riitoja, koska ei ole aiheita mistä riidellä. Minulla on tunne, että kaikki paloivat loppuun yrittämisestä ja kuka voitti? Ei kukaan. Me kaikki menetimme puoli vuotta. Puoli vuotta täynnä mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia oppia, mahdollisuuksia toteuttaa jotain itseään suurempaa ja mahdollisuuksia olla osa jotain, jonka muistaa lopun ikänsä.

Olen itse ihan samanlainen kuin muutkin, vaikka tiedostankin asioita. Siinä missä muutkin niin minullakin on vastuu ottaa asioita puheeksi, kun huomaan ongelmia, mutta en sitä tehnyt. Minulla on omat tunnelukkoni niin kuin muillakin. Omien tarpeiden kieltäminen, negatiiviset kokemukset tiimissä, hyväksynnän hakeminen tiimissä ja yksinäisyyden pelko. Siinä missä saarnaan jatkuvasti kommunikaation tärkeydestä, reflektointi paljastaa, että olen samanlainen Beelzebubia palvova kerettiläinen. Olen loukannut muita, koska en pyrkinyt ymmärtämään. En puhunut minua hiertäneestä aiheesta, jolloin muutuin kyynisemmäksi. Aloin etsimään tiimiläisistäni käytöksiä, jotka vahvistivat näkemyksiäni. Jälkeenpäin huomaa, että olisi pitänyt katsoa jo aiemmin myös omaa toimintaa. Siirtää katse muiden polusta omaani ja miettiä miten saisin muutkin kulkemaan kanssani samaan suuntaan.

Mummini kysyi minulta kerran ”löytyisikö kaupasta jokin nopea ratkaisu selkäkipuun” ja naurahdin. Fysioterapia toteaa usein, ”nopeita ratkaisuja ei ole”, mutta tarvitaanko ratkaisua, jos ongelmaa ei ole? Tulisiko ratkaisun sijaan keskittyä ennaltaehkäisyyn. Kiitos rakkaat tiimiläiseni kuluneesta matkasta. Jos saisin valita, olisin toiset puolitoista vuotta kanssanne. Ilman epäilystäkään.

 

Gladwell, M. 2019. Talking to Strangers.

Sarasvuo, J. 2018. ”Kiitos muuttaa käytöstä paremmin kuin vittuilu”.

Sharot, T. 2017. The Influential Mind: What the Brain Reveals About Our Power to Change Others.

Kommentit
  • Marko

    Kiitos Tatu avoimuudesta. Kiire on yksi pahimpia vihollisia – erityisesti meillä, jotka olemme vain vähän reilun vuoden Proakatemialla. Kaikkea pitäisi tehdä ja joka mahdollisuuteen tarttua, se on siunaus ja kirous. Peruskommunikaatiokin kärsii kiireestä, dialogista puhumattakaan. Less is more?

    29.11.2020
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close