Olen pelannut salibandya käytännössä koko ikäni ja matkan varrella tavannut valmentajia laidasta laitaan. Osa loistavia, taktiikat sekä ihmiset hallitsevia persoonia, mutta myös niitä, joilla etenkin ihmisjohtaminen on täysin vieras käsite. Tällä tarkoitan niitä niin kutsuttaja vanhan liiton valmentajia, joille huutaminen treeneissä ja peleissä on arkipäivää. Näiden valmentajien alaisuudessa olen pelaajana pelännyt jokaista kentällä tapahtuvaa virhettä, sillä seurauksena on useimmiten penkitys tai joukkueen edessä tapahtunut ripitys. Tällainen toimintamalli johtaa väistämättä alisuoriutumiseen, oman tason alle pelaamiseen, sillä jatkuvasti takaraivossa jyskyttävä pelko pelipaikan menettämisestä syö pelirohkeuden sekä rentouden ja kentällä joutuu ajattelemaan liikaa.

Näiden kausien aikana olen usein pohtinut, miksi valmentaja toimii näin ja eikö hän ymmärrä, että viesti ei mene perille, kun puolet joukkueesta alisuorittaa. Se miksi pohjustan tekstiä näin, johtuu siitä, että olen hiljalleen itse kasvamassa valmentajaksi. Nuorempana ajattelin, että ryhdyn valmentajaksi vasta nelikymppisenä, kun oma urani pelaajana alkaa olla ohitse. Päädyin kuitenkin kaksi vuotta sitten erääseen paikalliseen salibandyseuraan ja olen siellä kasvattanut vastuutani, etenkin fysiikkavalmennuksen kohdalla kuluneen kauden aikana. Huomaan suhtautuvani valmentamiseen ja pelaajien kanssa toimimiseen intohimoisesti. Valmentajana olen kuitenkin vielä alkutaipaleella. Haluan oppia lisää nimenomaan ihmisjohtamisesta, sillä en halua päätyä sellaiseksi valmentajaksi, jota pelaajat pelkäävät ja inhoavat. Olin kuullut paljon suosituksia Henrik Dettmannin kirjasta ja päätin tarttua toimeen ja lukea sen ajatuksella läpi.

En usko ollenkaan takavuosien autoritaarisen johtamisen toimivuuteen. Se perustuu vahvasti koulutukseen, kontrolliin ja käskemiseen, jossa johtajana toimiva on muita ”parempi” ja siksi oikeutettu johtamaan joukkoa. Sen sijaan puhutaan yhä enemmän yksilö- tai ihmislähtöisestä valmentamisesta, jossa avainasemassa on kysely, kuuntelu, kannustaminen ja kiittäminen. Pelaajalle on annettava vapautta ja vastuutta, aikaa oivaltaa itse miksi jotain harjoitetta tehdään. Kaikki pelaajat eivät kuitenkaan tähän välttämättä pysty, ja eteen tulee aina tilanteita, jolloin valmentajan on kyettävä sanomaan, että nyt tehdään näin. Keskiössä on kuitenkin kunnioitus itseä ja muita pelaajia kohtaan, eikä yksilölähtöisessä valmennuksessa tule hyväksyä laiskaa tai keskinkertaista suorittamista, sillä se on epäkunnioittavaa valmentajaa ja muita pelaajia kohtaan. Näitä kaikkia asioita Dettmann korostaa kirjassaan, ja nostaa vielä esiin palautteen annon merkityksen. Negatiivisenkin palautteen tulisi aina keskittyä suoritukseen, eikä ihmiseen.

Näitä asioita pohtiessani huomaan jo käyttäytyväni paljon näin. Vetämissäni harjoituksissa olen pyrkinyt siihen, ettei kukaan pelaaja pelkäisi epäonnistumista, vaan saisi tehdä oman tasonsa ja taitonsa mukaan. Mielestäni tällainen ilmapiiri syntyy nimenomaan sen kautta, että pelaajat kokevat minun olevan yksi heistä ja luottamuksen arvoinen. Tunnen suurimman osan pelaajistani, mutta en kuitenkaan kaikkia. Ensi kaudeksi joukkueemme kokee jonkin verran muutosta, ja tämän vuoksi haluan olla alusta asti mukana tutustumassa uusiin ja toivottamaan heidät tervetulleiksi, ja sitä kautta luomassa yhtenäisyyden ja turvallisuuden tunnetta.

Huomaan kuitenkin vielä välillä olevani hyvin ”kädestä kiinni pitävä valmentaja” siinä mielessä, että varmistan aina ja korjaan heti, jos jonkun pelaajaan suoritustekniikka ei mielestäni ole kohdallaan. Tällä olen kuitenkin pyrkinyt siihen, ettei kukaan pelaaja loukkaisi itseään turhaan tekemällä esimerkiksi kyykkyä huonolla tavalla. Tässä ehkä näkyy fysioterapeutin rooli. Pyrin kuitenkin aina positiiviseen ilmapiirin ja huumoriin, sekä siihen että kaikki pelaajat tulevat kuulluiksi. Lopulta valmentaminen on myös tilannesidonnaista, ja tilanteissa joissa valmentajalta vaaditaan linjan vetoa ja ”ein” sanomista, täytyy sitä kykyä löytyä. Kuten Dettmann toteaa, jeesmies ei johtajana pärjää.

Arvojohtamisessa sekä pelaaja, että valmentajat palvelevat joukkuetta, peliä ja yhteisiä arvoja. Joukkueurheilussa sekä pelaajat että valmentajat sitoutuvat yhteiseen päämäärään ja sen vuoksi onkin tärkeää, että kunnioitus on molemminpuolista. Valmentajan ei tule asettua auktoriteetin asemaan, sillä silloin luodaan eriarvoisuutta. Menestyäkseen joukkueen jäsenten on laitettava egonsa sivuun. Valmentajan on myös tunnettava pelaajansa. Esimerkiksi itse olen tehnyt niin, että paikkani bussissa sijaitsee keskellä, pelaajien joukossa, eikä etuosassa jossa muu valmennus tyypillisesti istuu. Vieraspelireissujen ja pitkien matkojen aikana olen ehtinyt jutella monen kanssa pidempään ja henkilökohtaisesti ja sitä kautta pyrkinyt tutustumaan mahdollisimman moneen.

Dettmannin mukaan valmentajan tärkein työväline on oma persoona, sillä vain aito ihmisyys luo aitoa luottamusta. Olenkin aina työssäni, en vain valmentajan roolissa vaan harjoitteluissa fysioterapeuttina pyrkinyt tuomaan oikean minäni esiin. En piilottele, enkä yritä esittää mitään vaan olen rohkeasti oma itseni, sillä uskon, että niin asiakas kuin pelaaja, on sitä myötä avoimempi. Kirjan lukeminen osoitti itselleni, että olen oikealla polulla ajatuksieni ja toimintatapojeni kanssa. Yksilölähtöinen johtaminen ja valmentaminen ovat mielestä nykypäivää ja siinä meidän jokaisen tulisi kehittyä joka päivä paremmaksi. Haastan kaikki aloittamaan pienestä, ja lukemaan Dettmannin kirjan ja pohtimaan omaa toimintaa johtamistilanteissa.

Olen onnekas siinä suhteessa, että saan työskennellä tavoitteellisten urheilijoiden kanssa viikoittain. Meillä Classicissa asioita osataan onneksi katsoa pitkäjänteisesti eteenpäin, joka luo myös itselleni olosuhteet kokeilla, oppia ja kehittyä. Valmistumisen jälkeen aion suunnata katseeni kohti valmentajan ammattitutkintoa, sillä uskon sen tukevan todella hyvin fysioterapeutin ammattia ja näkemystä. Intohimoni on yhdistää nämä kaksi taitoa, ja auttaa nuoria kehittymään ja kasvamaan kohti omaa potentiaaliaan urheilijoina. Siinä on minun ammatillinen tulevaisuuteni.