Ihmiseltä ihmiselle

Ihmiset ovat ahneita, itsekkäitä, leviämme kuin virus, kylvämme sotaa ja tuhoa ympärillemme, piittaamatta ympäristöstämme; uutisista saa päivittäin lukea rikoksista ja murhista, pahoista asioista, joita teemme tai halajamme toisillemme.

Historioitsija Ruther Bregmanin kirja Hyvän historia valottaa mielenkiintoisia näkökulmia ihmisyydestä ja haastaa usein kielteiseksi kääntyvää mielikuvaa, jonka olemme muodostaneet tai herkästi muodostamme arjessa.

Hän aloittaa kuvaamalla sotia – kuinka toisen maailmansodan aikaan uskottiin, että pommikonerintamilla saataisiin aikaan kansakuntien yhteisen rintaman horjuttaminen, kuinka ihmiset raunioiden keskellä kääntyisivät toisiaan vastaan. Todellisuudessa pommikoneiden jättämien raunioiden keskellä yleensä viljeltiin huumoria (esim. kaupan kyltti ”olemme tänään enemmän auki kuin eilen”), autettiin toisia, koettiin yhteyttä. Kauhua myös, vääryyttä, aivan varmasti, mutta kansakunnan keskinäistä luottamusta sillä ei saatu nujerrettua. Ihan kuin Suomessakin sanonta – talvisota yhdisti suomalaisia, tiivisti rivejä yli puoluerajojen, luokkien, ulkoisten seikkojen tai määritelmien. Lisäksi toveruus oli esimerkiksi se, joka ajoi saksalaisia omalla rintamallaan. Ei aate, ideologia, vaan toveruus – asetovereiden puolesta taisteleminen, yhteys toiseen ihmiseen. Kirjassa myös mainitaan, että sota toimii parhaiten silloin, kun joku jossain kaukana painaa nappia, ei silloin, kun ihmisen täytyy ampua toinen ihminen. Ja jos täytyykin – usein käytössä on myös vahvat, aggressiivisuutta lisäävät päihteet, esimerkiksi metamfetamiinijohdannaiset, kuten kirjassa kerrotaan.

Oikeasti autiolle saarelle joutuneet lapset, toisin kuin Kärpästen herran fiktiossa kerrotaan, olivatkin todellisuudessa muodostaneet toimivan yhteistyön; sopineet rooleista, työvuoroista, työpareista, tarvittaessa tuuranneet sairastunutta ja onnistuneet kalastamaan, viljelemään, keräämään sadevettä ja pitämään yllä tulta kuukausia sammuttamatta sitä kertaakaan – kunnes heidät pelastettiin. Ei ihminen välttämättä ole toiselle paha, vaan oikeastaan monissa katastrofeissa tai onnettomuuksissa ihmiset ovatkin pyyteettömästi sännänneet auttamaan toisiaan, jopa oman henkensä uhalla. Esimerkiksi 9/11 terrori-iskussa, tornien sortuessa, portaikossa kuljettiin rauhallisesti, annettiin enemmän kärsimystä kokevien mennä edelle, tehtiin tilaa toiselle. Jos suuronnettomuuden yhteydessä onkin tullut esiin varastelua tai muuta ikävää, on huolellisempi tarkastelu saattanut osoittaa, että kyseessä on ollut Robin Hood -varastelu, vähäosaisempien auttaminen, selviytyminen, toveruus. Ja joskus varasti myös omaehtoisempi toiminta, mutta historian valossa näin tapahtuu poikkeustilanteissa.

Uutiset ja sen evoluution voima muokkaavat ajatteluamme herkästi kielteiseksi. Aiemmin on ollut hyödyllistä pelätä myrkyllistä käärmettä sata kertaa turhaan kuin yhden kerran liian vähän. Ajattelumme suuntautuu herkästi kielteiseen, ja muistaa sen. Se myös johtaa siihen, että ikäviä uutisia luetaan usein herkemmin ja poikkeavista tilanteista raportoidaan. ”Tänäänkin rauhallinen päivä maaseudulla” ei välttämättä ole yhtä myyvä otsikko kuin kohujuttu jostakin poikkeavasta. Siitäkin huolimatta, että hyviä asioita tapahtuu – elämme vaurainta ja turvallisinta aikaa koskaan maailman historiassa ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus on pienentynyt huomattavasti, koulutus lisääntynyt, terveydenhuollossa on tapahtunut paljon edistymistä. Myönteisiä edistyksiä, heikoimmassa asemassa olevista huolehtimista, viemärijärjestelmien lisäämistä on tapahtunut etenkin osallistavan budjetoinnin myötä, kun asukkailla itsellään, ”tavallisilla ihmisillä”, on ollut enemmän sananvaltaa ja on voitu toimia ihmiseltä ihmiselle. Joskus valta sumentaa, etäännyttää, vähentää empatiaa; kirjassa esiteltiin tutkimuksia mm. uudella, hienoimmalla autolla ajamisen vaikutuksista harkintakykyyn, nopeuden ja suojatien huomioimiseen.

Kirjassa esiteltiin myös työelämään mielenkiintoisia esimerkkejä. Lukuisia palkintoja voittanut John de Blockin kotihoidon yritys oli niittänyt mainetta erityisen viihtyisänä ja tuottavana työpaikkana, joka tarjosi hoivapalveluita vielä kilpailijoitaan hieman edullisemmin. Taustalla oli ajatus motivoituneiden työntekijöiden palkkaamisesta, pienten autonomisten tiimien toiminnasta ja laskutuksen yksinkertaistamisesta, jolloin työn fokus siirtyi enemmän hoivatyön laatuun. Myös ranskalainen autonosien valmistaja FAVI johtajanaan Zobras hyödynsi johtamisfilosofiassaan ajatusta, että työpaikka on koti, luopui bonusjärjestelmästä ja liiallisesta seurannasta, hierarkiasta, ja muodosti yrityksen sisälle 25–30 henkilön tiimejä, jotka saivat päättää palkastaan, kenet palkkaavat, kuka on heidän tiiminvetäjänsä ja niin edelleen. Kävi ilmi, että tehtaan tuottavuus parani. Zorbas tiivisti ajatuksensa: jos työntekijöitä kohdellaan vastuullisina ja luotettavina, he myös ovat sitä. Voimme saada parhaan esille toisistamme, kun uskallamme luottaa.

Kirjassa kuvataan myös romuleikkikenttiä, joiden loputtomista ja mielikuvituksekkaista mahdollisuuksista lapset nauttivat ja jotka vähentävät riitelyä ja kilpailua, mutta joita aikuiset pitävät rumina ja epäturvallisina sekä koulu, joka ei kahlitse lapsia ja nuoria tiettyihin ennalta annettuihin lokeroihin, vaan sen sijaan ruokkii lasten sisäistä motivaatiota, luovuutta, unelmista toden tekemistä – ja kuin sivutuotteena, yhteistyötä, yhteishenkeä ja vastuunkantoa, hyvinvointia.

Kirja maalaa kuvan yhteistyön mahdollisuuksista tilanteessa, jossa luotamme toisiimme, annamme tilaa leikkisyydelle ja luovuudelle, kannamme vastuun ja pidämme huolta toisistamme, koska haluamme ja se perustuu ihmisyyteen, meissä syvällä olevaan sisäiseen motivaatioon, ei ulkoisiin määritelmiin, rajoitteisiin, seurantaan, bonuksiin ja palkkioihin, ei raja-aitoihin ja epäluottamukseen. Kirjan perusteella meidän kannattaisi luottaa enemmän toisiimme, koska valtaosa ihmisistä on kunnollisia. Ja koska yhteistyöllä voimme saavuttaa enemmän kuin unelmoimmekaan ja enemmän kuin yksin.

Lähteet

Bregman, R. 2020. Hyvän historia. Äänikirja