Idiootit ympärilläni

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni oli mielenkiintoisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Erilaisista persoonallisuustyypeistä on puhuttu koulussa pitkin syksyä ja se on herättänyt kiinnostukseni lukea aiheesta enemmän. Eriksonin tapa kirjoittaa oli rento ja hauska, eikä teksti ollut liian raskasta luettavaa. Hän kertoo kattavasti mm. jokaisen persoonallisuustyypin vahvuuksista, heikkouksista ja siitä, kuinka heitä pitäisi käsitellä missäkin tilanteissa.

Erikson jakaa ihmiset persoonallisuuden mukaan neljään eri väriin; punaiseen, keltaiseen, vihreään ja siniseen. Punaiset ovat tehokkaita, määrätietoisia johtajatyyppejä, jotka eivät kestä odottelua, vaan haluavat aloittaa projektin heti eikä kymmenen minuutin päästä. Heidän heikkoutenaan ovat ihmissuhteet, sillä he saattavat antaa itsestään ankaran ja töykeän kuvan muille.

Keltaiset sen sijaan eivät voi elää ilman ihmissuhteita. Heidän mielestään töissä kuuluu olla hauskaa ja kaikilla mukavaa. He ovat luovia, positiivisia, tunteellisia ja innostavia, mutta pahimmillaan tehottomia ja hajamielisiä.

Ystävällisyyden ja luotettavuuden perikuvana toimivat vihreät. He ovat loistavia kuuntelijoita ja haluavat välttää konflikteja viimeiseen asti. He voivat kuitenkin olla riippuvaisia ja saamattomia sekä liian epävarmoja kertoakseen mielipiteitään ääneen.

Sinisten vahvuutena on järjestelmällisyys ja pikkutarkkuus. He eivät hutiloi. Tämä saattaa hidastaa töiden aloittamista, mutta kun homma on viimein valmis, voit olla varma, että se on moneen kertaan tarkistettu. Liiallinen perfektionismi onkin sinisen persoonan heikkous.

Omalta persoonallisuustyypiltäni olen keltainen ripauksella punaista. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä keltaisemmaksi itseni tunnistin. Olen niin hajamielinen, että olen puolen vuoden aikana laittanut kulkukorttini jo kolme kertaa niin hyvään talteen, etten ole löytänyt sitä kahteen viikkoon. Liityin työhyvinvointitiimiin, sillä haluan ennen kaikkea suunnitella kaikkea mukavaa tiimiläisilleni, jotta kaikilla olisi koulussa kivaa. Rakastan (itsestäni) puhumista enkä jaksa olla yksin.

Huomasin keltaisuuteni myös konkreettisella tavalla kirjaa lukiessani. Aluksi kävin jokaisessa luvussa tunnollisesti kaikki värit läpi, kunnes jossain kohtaa hylkäsin punaiset, vihreät ja siniset ja keskityin pelkästään itseeni, keltaiseen. Keltaiset kun rakastavat itseään ja saattavat olla pahimmillaan itsekkäitä manipuloijia.

Työskentelytavoiltani olen kuitenkin enemmän punainen. En kestä minkäänlaista vetkuttelua, vaan haluan heti saada hommat alta pois, hyvällä tai pahalla.

Kirjan lopussa kirjailija toi esille haastatteluita, joita oli käynyt jokaisen eri persoonallisuustyypin kanssa. Haastatteluja lukiessani mietin, olivatko ihmiset ihan oikeasti niin stereotyyppisiä, kuin Erikson antoi ymmärtää. Hän oli tehnyt myös testin, jossa hän jakoi ryhmiin pelkästään samanvärisiä persoonallisuustyyppejä ja joiden oli ratkaistava Eriksonin antama ongelma yhdessä. Tulos oli kaoottinen, sillä ryhmähän toimii parhaiten, kun siinä on kaikkia neljää eri persoonallisuustyyppiä. Mikäli ryhmässä on vain samoja persoonallisuuksia, hommasta ei tule mitään. Oli kuitenkin yllättävää, miten stereotyyppisesti ryhmät käyttäytyivät; keltainen ryhmä ei ollut saanut mitään aikaan, punaisten ryhmässä riideltiin ja sininen ja vihreä eivät päässeet kunnolla vauhtiin, koska siniset analysoivat liikaa ja vihreistä kukaan ei halunnut johtaa tiimiä.

Minun on vaikea kuvitella, että kukaan olisi noin voimakkaasti yksivärinen. Eriksoninkin mukaan suurin osa ihmisistä on sekoitus kahta väriä, jotkut jopa kolmea. Ilmeisesti tähän kyseiseen testiin hän oli kuitenkin löytänyt erittäin yksiväriset henkilöt.

Joka tapauksessa kirja antaa mielestäni erittäin hyvän työkalun siihen, kuinka näemme muut ympärillämme olevat ihmiset. Lukiessani huomasin heti miettiväni, minkävärisiä ihmisiä tuttavapiiriini kuuluu. Tiesin heti, että siskoni on punainen ja serkkuni keltasininen, mutta esimerkiksi erästä hyvää ystävääni en osannut luokitella kunnolla oikein mihinkään. Täysin yksiselitteistä vastausta siitä, millaisia ihmisiä olemme, kirjasta ei siis saa. Tämän oli Eriksonkin maininnut.

Kirja auttaa ymmärtämään itseään ja muita, mutta mielestäni se antaa myös syyn käyttäytyä niin kuin käyttäydymme. En ole itsekäs, olen vain keltainen. En jaksa kuunnella sinun juttujasi, mutta se nyt vain kuuluu persoonallisuustyyppiini.

Kirjan lukemisen jälkeen huomasin kiinnittäväni käytökseeni huomiota aivan eri tavalla. Kun ystäväni puhui minulle epäkiinnostavasta aiheesta, tavallaan jopa annoin itselleni luvan olla kuuntelematta. Ruotsin tunnilla suunnittelin aivan muita asioita, koska minua ei vain kiinnostanut keskittyä Ruotsiin tänään. Annoin itselleni anteeksi nämä, koska olen keltainen, enkä voi sille mitään. Normaalisti olisin potenut enemmän huonoa omaatuntoa yllä mainituista tilanteista.

Toki oli hienoa huomata entistä vahvemmin myös ne positiiviset asiat, joita persoonallisuudessani on. Minulle on oikeasti tärkeää se, että kaikki viihtyvät töissä ja koulussa. Olen myös erinomainen asiakaspalvelija, koska tulen niin hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Aiemmin en vain ollut nähnyt kaikkea tätä niin vahvana osana persoonallisuuttani. Kirja laittoi minut kuitenkin ajattelemaan, kuinka voisin hyödyntää vahvuuksiani vielä paljon nykyistä enemmän.