Timothy Ferrissin 4 tunnin työviikko on julkaistu jo vuonna 2007, ja päätökseni lukea tämä teos perustui kirjan ympärillä edelleen vallitsevaan ilmiöön. Kirja on noussut esille yrittäjyysopiskelijayhteisössä milloin missäkin tilanteessa. Kahvipöytäkeskustelussa lähes poikkeuksetta puolet kanssaihmisistä kertovat sydän pamppaillen teoksen vaikuttavuudesta ja Ferrissin taidokkaasta tavasta tuoda mielipiteensä esille. Kirjan kannessa lukee: ”Unohda yhdeksästä viiteen -elämä, asu missä haluat ja ryhdy uusrikkaaksi.” Voimakas ja jopa yhteiskunnan näkökulmasta halveksunttava lause aiheuttaa epäilemättä monelle kutinaa vatsan pohjassa.

Yhteiskunnassamme vallitsee kieltämättä työ- ja suorituskeskeinen ilmapiiri. Täysi 40 tunnin työviikko on vähimmäisodotus, ja mitä enemmän työtä tämän ulkopuolella yksilö pystyy tekemään, katsotaan hyväksi asiaksi. Loppuunpalaminen tai syrjäytyminen ovat puolestaan halveksunnan kohteena, eikä uupumusta tai työhön kyllästymisen tunnetta haluta sen vuoksi usein myöntää. Tästä oravanpyörästä on mielestäni kovin vaikeaa irroittautua. Ajatukset säännöllisen palkan vähenemisestä tai loppumisesta, epävarmasta taloudellisesta tilanteesta tai pahimmassa tapauksessa tukien varaan joutumisesta saavat nopeasti kylmän hien nousemaan iholle. Oravanpyörän koukuttavuus tekee siitä vaikean irroittautua, joten ajatuksille valtaväylästä irtaantumiseen uhrataan yleensä liian vähän aikaa.

Timothy Ferriss kääntää ja kyseenalaistaa taidokkaasti teoksessaan yhteiskunnassamme vallitsevia tabuja ja uskomuksia. Hänen näkemyksensä on, että raataminen työelämässä joka arkipäivä yhdeksästä viiteen eläkeikään asti ei ole päämäärä elämälle. Läpi teoksen Ferriss on kirjannut erilaisia vinkkejä ja keinoja päästä eroon kyseisestä elämänmallista ja siitä, kuinka päästä ”uusrikkaaksi” mahdollisimman vähäisellä työmäärällä. Uusrikkaiksi Ferriss kuvailee henkilöt, jotka eivät pelkää ottaa riskejä ja joilla on halu vapauttaa työhön kuluva aika vapaa-ajaksi. Tärkeimmäksi ensiaskeleeksi uusrikkauden saavuttaakseen hän kuvailee itsestäänselvyyksistä luopumisen.

Kirjassa on erilaisia hyödyllisiä tehtäväosioita kuten ”laajenna mukavuusaluettasi”sekä ”kysymyksistä toimintaan”. Näillä tehtävämuodoilla Ferriss rohkaisee ottamaan riskejä ja asettumaan toistuvasti omalle epämukavuusalueelle. Hänen tavoitteensa on saada lukijat käyttämään hyväksi havaitsemiaan keinoja käytännön elämässä, ja oppimaan ja kehittymään niiden tuomien opetusten avulla. Kirja antaa mielestäni muutakin kuin pelkän mukavan lukukokemuksen. Ferrissin neuvot ovat päässeet käytännöntoteutukseen niin omassa elämässäni kuin ystävienikin keskuudessa.

Kysymyksistä toimintaan -osioissa Ferriss käskee aloittamaan viikon kestävän mediapaaston, jossa kielletylle listalle kuuluvat kaikki media sanomalehdistä nettisurffailuun ja television katsomiseen. Tehtävän tarkoituksena on vähentää turhan ja tarpeettoman tiedon lukemista, jotta aikaa jää merkityksellisimmille asioille, kuten vaikka ajan viettämiselle perheen kanssa. Tänä päivänä vietämme suorastaan kammottavan paljon aikaa sosiaalisessa mediassa pyörimiseen sekä turhan informaation omaksumiseen. Jos tuntee pistoksen rinnassaan, ja tietää kuluttavansa päivittäin turhaantumiseen asti tunteja turhan informaation imemiseen itseensä, on tehtävä konkreettisia toimenpiteitä tästä tavasta eroon pääsemiseksi. Lisäksi Ferriss kehottaa harjoittelemaan kykyä jättää asioita kesken. Ferrissin mukaan jonkin asian aloittaminen ei ole peruste sen loppuunsaattamiseksi. Jäätkö todella jostain paitsi, jos et käy läpi jokaisen esimerkiksi somessa seuraamasi julkkiksen tai puolitutun päivityksiä tai selaa viimeisimpiä ’uutisia’ keltaisten lehtien sivuilta?

Teoksen lukeminen oli itselleni käänteentekevä asia monessa elämän osa-alueessa. ”Laajenna mukavuusaluettasi” -osion harjoitukset näkyvät käytännön elämässäni konkreettisimmillaan esimerkiksi silmiin katsomisena ja hymyilemisenä ventovieraille vastaantulijoille, tai aikaa tuhlaavien toimintojen eliminoimisena pois elämästä. Viimeisenä Ferrissin antama tehtävä asettua makaamaan lounasaikaan jonnekin julkiselle paikalle, esimerkikisi keskelle katua, vaatii jo hieman enemmän heittäytymiskykyä. Viimeisimpänä mainittu keino mukavuusalueen laajentamiseksi saattaa olla jokseenkin kärjistetty, mutta todellisuudessa omaa mukavuusaluettaan kannattaa ylittää. Jos viihtyy liian pitkään mukavuuasteellaan, on pian vaarana, että asiat, jotka kuuluivat ennen mukavuusalueelle, tuntuvatkin nyt epätodellisen haastavilta.

Ferriss esittelee teoksensa ”Viimeinen kappale” -kappaleen alussa Steve Jobsin pätkän tämän puheesta Stanfordin yliopiston promootiossa vuonna 2005. Lyhyessä puheenvuorossa Jobs kertoo näin:

”33 viime vuotta olen katsonut joka aamu peiliin ja kysynyt itseltäni: ”Jos tämä olisi elämäni viimeinen päivä, haluaisinko tehdä sitä, mitä olen nyt tekemässä?” Jos olen vastannut ”Ei” liian monena peräkkäisenä päivänä, tiedän että on aika tehdä muutos… Melkein kaikki – ulkoiset odotukset, ylpeys, nolostumisen tai epäonnistumisen pelko – katoaa kuoleman ajatuksen edessä ja jäljelle jäävät vain todella tärkeät asiat. Kuolevaisuuden muistaminen on paras tietämäni tapa välttyä ajattelemasta, että on jotakin menetettävää.”

Tämä lausahdus kiteyttää mielestäni hyvin samaan aikaan ihmisen elämän lyhyyden, mutta myös sen, että koko maailma on auki ottajalleen. Liian helposti jämähdetään paikalleen ns. ”autopilottitaajuudelle”, jossa riskinottoja vältetään ja mukavuusalueella pysytään vaikka väkisin. Mukavuusalueella pysymisestä huolimatta moni vastaisi kieltävästi Steve Jobsin kysymykseen: ”Jos tämä olisi elämäni viimeinen päivä, haluaisinko tehdä sitä, mitä olen nyt tekemässä?”. Riskinottojen ja epämukavuusalueelle menemisen seurauksena ihminen kehittyy ja pääsee lähemmäs tavoitetta selvittää, mistä oikeasti pitää ja mikä on tärkeintä elämässä.

Parantumattomasti sairaalta tytöltä Ferrissin saamassa sähköpostissa nimeltä ”HIDAS TANSSI” viitataan hetkessä elämiseen ja elämästä nauttimiseen suorituskeskeisen elämäntyylin sijasta. Säe ”Kun juokset päästäksesi jonnekin et voi nauttia matkasta” kuvaa mielestäni hyvin tätä nykyhetken vallitsevaa tilaa. Kaikilla tuntuu olevan kova kiire saavuttaa jotain, miksei nauttisi itse matkasta. Kuten sairas tyttökin kirjoittaa: ”Elämä ei ole kilpajuoksu. Kulje siis hitaammin”, pysäyttää miettimään oman elämän hektisyyttä ja suorituskeskeisyyttä. Pysähtyminen keskellä kiirettä ja suorittamista tekee hyvää itse kullekin, ja välillä pysähtyminen voi olla tie menestykseen.

Teos on mielestäni monesta näkökulmasta tarkasteltuna inspiroiva ja mukaansatempaava. Ferrissillä on taito pukea sanoiksi, kuinka päästä lähemmäs kohti nautinnollisempaa elämäntyyliä. On rohkea teko astua selkeästi omalle epämukavuusalueelleen ja uskaltaa heittäytyä. Vielä rohkeampaa on julkaista siitä kirja ja jakaa toimivaksi kokemiansa neuvoja, jotta kuka tahansa voi yltää samaan.