Tampere
10 Aug, Wednesday
23° C

Proakatemian esseepankki

Ensimmäisen vuoden Johannalle ja kaikille esipinkuille



Kirjoittanut: Johanna Rita - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Osaava tuutori
Noora Paakki & Emmi Lehtinen
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Viime syksy oli yksi parhaimmista syksyistä ikinä; se oli täyttä timanttia kaikkine uusine ihmisineen ja juhlineen, se oli jotain täysin uutta, jotain, mitä en ollut koskaan ennen kokenut. Nyt, ollessani tuutorina, olen tavallaan päässyt elämään esipinkkuaikaa uudestaan ja on aivan käsittämätöntä, kuinka tiiviisti olen uponnut tuohon samaan onnen tunteeseen, missä uiskentelin koko viime syksyn. Rakastun näihin uusiin, huikeisiin ihmisiin aivan samalla tavalla, kuin rakastuin omiin vuosikurssilaisiini. Unohdan taas kaikki muut akatemian ulkopuoliset ystäväni aivan kuten unohdin heidät vuosi sitten.

Tuutorointi on toki muutakin kuin orientoivilla juhlilla juoksemista ja jatkuvaa hauskanpitoa. Se tarkoittaa myös sitä, että kysymyksiä tulee lähes kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista kellonaikaan katsomatta. Se on jatkuvaa informaation välittämistä ryhmästä toiseen ja päivän aikana pystyisikin helposti viettämään tuntikausia Teamsissa ja Whatsapissa jakamassa tietoa milloin mistäkin asiasta vain huomatakseen illalla, että jotain unohtui sittenkin. Se on kanssaelämistä ja tukemista kaikissa niissä murheissa, joita ensimmäiseen akatemiasyksyyn liittyy.

Näenkin uusissa esipinkuissa täsmälleen samat kriisit kuin itsessäni. Akatemiakuplaan uppoaa kuin huomaamatta eikä vapaa-ajan ja koulun välillä ole enää selvää rajaa. Whatsapp huutaa yötä päivää, kun keskustelua käydään sujuvasti poukkoillen ryhmätöiden aikataulutuksesta tuleviin opiskelijabileisiin ja siihen, miten etäkurssin zoom-linkki ei taaskaan toiminut. Yhteistä tekemistä keksitään lähes viikon jokaiselle päivälle; aina joku on kyselemässä kaljalle, keilaamaan, lenkille, koulutehtävien tekemiseen, ihan minne vain.

Työmäärän vyöryessä niskaan hymy alkaa väkisinkin hyytymään, varsinkin, kun koko ajan toitotetaan sitä, että akatemialla ne hommat vasta alkavatkin. Samaan aikaan, kun koittaa selvitä kunnialla jo meneillään olevista kursseista, valmentajat ja tuutorit muistuttelevat yhdestä suusta, että niitä kirjaesseitäkin kannattaisi alkaa jo väsäämään ensi kevättä silmällä pitäen. Jaa missäköhän helvetin välissä?

Tiimijakokin alkaa jännittämään sitä enemmän, mitä lähemmäksi tammikuuta mennään. Kun on koko syksyn painanut samalla porukalla menemään, tuntuu kamalalta ajatella, että pian porukka jaetaankin kahtia – uusien esipinkkujen tapauksessa peräti kolmeen osaan. Entä jos kaikki ne huipputyypit ovatkin aivan eri tiimissä kuin itse?

Sitten on vielä kriiseistä pahin, eli se, kuinka joka ikisellä tuntuu olevan selkeä mielikuva siitä, mitä aikoo akatemia-aikana tehdä. Siis joka ikisellä – paitsi itsellä. Tai siltä se ainakin tuntuu siinä kohtaa, kun tiimikaveri kertoo huikeista liikeideoistaan samalla, kun omassa päässä ei liiku mikään muu kuin lautasia yhteen hakkaava apina. Mitä enemmän koittaa miettiä huippuhyvää liikeideaa, sitä tyhjempi on pää ja sitä pahemmaksi käy ahdistus. Kuulostaako tutulta?

Rakkaat esipinkut ja rakas vuoden takainen ahdistus-Johanna. Selviätte kyllä. Ensinnäkin, ottakaa kalenteri käteen ja suunnitelkaa ajankäyttönne. Minulla on sekä päiväkohtaiset aikataulut että viikoittaiset to do -listat, joiden avulla pystyn olemaan stressaamatta itseäni hengiltä. Kirjaan noihin listoihin joka ikisen asian, mikä viikon aikana on tehtävä, liittyi se sitten kouluun tai muuhun elämään (jota ei muuten kannata unohtaa). Opetelkaa priorisoinnin jalo taito – kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi juuri tällä sekunnilla. Pitäkää viikoittain edes yksi päivä, jolloin ette tee kouluun liittyviä juttuja; vedän itse ennemmin vaikka vähän pidemmän päivän, jos saan sillä seuraavan päivän kokonaan vapaaksi. Kun olen vapaalla, mykistän ne ryhmät, joihin mahdollisesti tulee kouluun liittyviä viestejä. Tiimillämme on sovitut työajat ja näiden ulkopuolella ketään ei velvoiteta katsomaan Teamsia tai Whatsappia.

Älkääkä unohtako niitä akatemian ulkopuolisia ystäviä. Tulee vielä päivä, jolloin tiimikavereiden naamat alkavat kyllästyttää ja kaipaatte jotain täysin muuta seuraa – on erittäin suositeltavaa puhua vapaalla jostain muusta kuin akatemiasta ja akatemialaisten kanssa jutut vain tuppaavat väkisinkin menevän kouluasioihin. Voin luvata, että aivan yhtä paljon, kuin tulette rakastamaan tiimiläisiänne, tulette myös vihaamaan heitä ja siinä kohtaa onkin aivan uskomattoman virkistävää viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tiedä akatemiasta tuon taivaallista. Eikä niitä myrskyjä tiimin sisällä tarvitse pelätä; niiden jälkeen on taas helpompi jatkaa eteenpäin entistä vahvempana tiiminä. Jos ei ole myrskyjä, ei ole tiimiäkään.

Sitten päästäänkin siihen pelättyyn ja odotettuun tiimijakoon. Se, että olet löytänyt vuosikurssiltasi tyypin, jonka kanssa on hauskaa remuta tuhannen tuubassa orientoivilla viikoilla, ei tarkoita sitä, että hänen kanssaan olisi hauska tehdä töitäkin. Ehei. Hyvä työkaveri ei välttämättä tarkoita parasta kaveria. Tai jos tarkoittaa, niin lämpimät onnitteluni siitä, että olette löytäneet toisenne. Tässä tapauksessa muistutankin, että akatemialla voi tehdä projekteja yhdessä riippumatta siitä, missä tiimissä olette.

Jos sitten jouduttekin sen parhaan bilekaverin kanssa eri tiimeihin, se ei ole maailmanloppu. Et varmaan ole parhaan ystäväsikään kanssa samassa työpaikassa? Tai jos olet, niin onnittelen taas. Pointtina on kuitenkin se, että ystävyys ei lopu tiimijakoihin – meidän vuosikurssillamme on aika monta esimerkkiä siitä, minut itseni mukaan lukien. Olen aivan yhtä paljon tekemisissä parhaan ystäväni kanssa nyt kuin viime syksynä – luultavasti jopa enemmän. Eri tiimeissä oleminen voi sitä paitsi olla aika hyväkin juttu, sillä silloin saatte olla puhtaasti vain ystäviä ilman, että joudutte tekemään yhdessä töitä, sillä se ei välttämättä olekaan niin hauskaa kuin pään täyteen vetäminen orientoivilla.

Viimeisenä vielä vinkki siihen ahdistukseen, jonka valtaan voi yllättävän helposti joutua. Hengitä. Sinulla ei tarvitse olla valmiina unelmaprojektia, jota lähdet toteuttamaan heti, kun pääset tammikuussa akatemialle. Sen sijaan tarvitset oikean asenteen ja avoimen mielen. Lähde kokeilemaan kaikkea, sano kyllä myös niille ei-niin-kivoille jutuille, sillä ne kuuluisat paskanlapiointihommat tiimiyttävät ja opettavat kaikista parhaiten. Tärkeintä on lähteä tekemään jotain, ihan sama mitä se on, mutta voin luvata, että joka ikinen projekti poikii lisää verkostoja, lisää oppia, lisää projekteja, lisää ideoita ja jossain kohtaa saatat huomata, että oletkin tekemässä jotain helvetin hienoa.

No niin. Kaikki selviää kyllä, kun luotatte vain siihen perkeleen prosessiin. Tulette vihaamaan myös tuota lausetta, mutta uskokaa pois, siinä on totuuden siemen. Älkää turhaan stressatko itseltänne järjiltä, nauttikaa tästä syksystä ja kaikesta uudesta, mikä vastaan tulee, auttakaa toisianne ja ennen kaikkea, luokaa ystävyyssuhteita, jotka eivät tiimijaoista hätkähdä.

 

Lopuksi vielä kiitos siulle, menneisyyden ahdistus-Johanna, kun jaksoit jatkaa tarpomista eteenpäin, vaikka välillä mietitkin, että miten helvetissä olet saanut itsesi huijattua tähän kouluun, jossa kaikilla muilla tuntuu olevan jokin erityisosaamisala, paitsi itselläsi. Et välttämättä aluksi itse näe omia vahvuuksiasi, mutta tiimikaverisi näkevät ne kyllä. Yksi niistä vahvuuksista, kyky olla ihmisten kanssa, saikin aikaan päätöksen hakea tuutoriksi. Täytyy sanoa, että vaikka kyseisestä hommasta ei saisi yhtä ainutta opintopistettä, lähtisin koska vain uudestaan mukaan – se on ehdottomasti ollut yksi kuluneen syksyn parhaista asioista. On ollut upeaa olla mukana luomassa sitä riehakasta yhteishenkeä, joka ei orientoivilla viikoilla välity vielä mistään muusta ryhmästä samalla lailla, kuin proakatemialaisista. On ollut mahtavaa tajuta, että minulla on verkostossani 60 uutta, taitavaa ihmistä, joiden kanssa pääsen toivottavasti tekemään tulevaisuudessa vielä paljon yhteistyötä. Ja se tunne, kun joku teistä eskareista sanoo, että me tuutorit olemme hoitaneet hommamme hyvin – se on sata kertaa parempi palkinto, kuin ne kolme opintopistettä, jotka tällä hommalla ansaitsemme. Kaikista suurin kiitos kuuluukin teille, rakkaat esipinkut, kun olen saanut elää elämäni hienoimman syksyn taas uudelleen. Olette kultaa.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close