Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia. Paikka mihin kaikenlaiset murjotut huligaanit tulee lataamaan akkuja arkeen paluuseen. Vauhtia ja vaaratilanteita, väärinymmärryksiä ja hengenheimolaisuutta. Jatkuvaa epäonnistumista systemaattisesti ja hymyillen, suuria onnistumisia äänekkäästi iloiten. Oma todellisuutensa kaukana arjen huolista, työkiireistä ja kodin ahtaudesta. Paratiisi käärmeineen ja hedelmineen. Kaikkea tätä on extreme-urheilu nuorille ja vanhemmille, ja on kai aina ollut. Skeittilautailu stereotyyppisenä esimerkkinä on porukan sisällä kaikkea muuta kuin mitä sen maine on ainakin vielä lähihistoriassa ulospäin ollut. Osalle tapa nauttia elämästä ja päästellä höyryjä, osalle elämäntapa. Sen merkitystä ja merkityksellisyyttä ei tule aliarvioida.

Henkinen kasvu naarmuja hankkimalla

Lapset ja nuoret kokeilee rajoja jatkuvasti, niin vanhempien määräämiä kuin oman kyvykkyytensäkin rajoja. Tämä näkyy yllytyshulluina leikkeinä jotka jostain syystä aikuisuutta lähestyttäessä karsiutuu isolta osin pois. Toimistohommissa ei enää kuule kaverin kiusoittelevan että et varmaan pysty hyppäämään tuon vesiautomaatin yli, tai liukumaan salkulla ratsastaen portaita alas. Aikuisille se näyttää tyhmältä, ja omista yllytyshullun ajoista on kulunut niin pitkään että samaistuminen vaatii hieman muistojen kaivelua ja kokeilua onnistuakseen. Lapsille ja nuorille se on kuitenkin eräänlainen oman elämänsä herraksi tulemisen rituaali, jolla haetaan omaa paikkaa maailmassa ja selvitetään missä omien kykyjen rajat menee – sekä pyritään siirtämään niitä, laajentamaan omaa kompetenssia. Skeittilautailu on esimerkkinä erinomainen. Epäonnistumiset näkyy ja kuuluu, vaikka lajia ei harrastaisikaan on varmasti nähnyt videon tai kaksi missä käy huonosti jotain stunttia kokeillessa. Ne naarmut, murtuneet luut, ja muut sivutuotteet on ikävästä luonteestaan huolimatta osa kasvukokemusta. Skeittari joka on kaatunut ja noussut ylös ei pelkää kaatua uudelleen. Tämä korostuu erityisesti kun katsoo alakouluikäisten hurjapäiden menoa skeittihallilla – siellä ne vetää ihan tuhatta ja sataa, liukuu polvisuojilla kymmenen metriä, huudahtaa turhautuneena ja kiitää samantien laudan kanssa takaisin kokeilemaan uudelleen. Kymmenen kertaa. Sata kertaa. Tuhat kertaa. Niin kauan että onnistuu tai jalat ei enää kanna ja on aika pitää päivä pari taukoa ennen jatkamista. Tottuneen kaatujan, eli sinnikkään harrastajan, eli rohkean seikkailijan tunnistaa päättäväisyydestä ja ennakkoluulottomuudesta. Tämä “trial and error” -mentaliteetti ei jää skeittihallille, vaan kulkee mukana läpi elämän. Naarmujen vahvistamat ennakkoluulottomat kokeilijat soveltaa samaa kaikkeen ihmissuhteista opiskeluun ja työelämään. Heitä ei lannista pieni vastarinta, epäonnistumiset tai mahdottomalta tuntuvat tehtävät. Nykyiset työnantajat ei vielä tiedä, mutta seuraava sukupolvi tietää kyllä, että extreme-lajeissa opitaan itsetuntemusta, päättäväisyyttä, itsevarmuutta, nopeita päätöksiä ja kokonaisuuden hallintaa eikä huonoja tapoja, päihteiden väärinkäyttöä ja rikollisuutta kuten aiemmin on kuviteltu.

Hallintaa kaaokseen, kontrollia elämään

Minding the Gap -dokumentti (2018, Bing Liu) kertoo kolmesta skeittilautailun kautta ystävystyneestä kaveruksesta jotka pian huomasivat että heitä kaikkia yhdistää hankalat kotiolot. Väkivalta, köyhyys, alkoholismi, koko värisuora. Skeittilautailu oli se henkireikä ja elämäntapa joka heitä auttoi jaksamaan päivästä toiseen. Dokumentissa hetken aikaa esiintyvä paikallisen skeittikaupan omistaja vihjaa ettei tuo kolmikko ole yksin, vaan tarina on jossain määrin tavanomainen. Kaupanpitäjä kertoo usein kuunnelleensa kaupallaan nuoria jotka avautuvat kotioloista, kouluongelmista ja muista huolista. Epäilen että skeittareiden rankalla maineella on tekemistä sen kanssa, että monet lajin pariin ajautuneet ovat tulleet jotain pakoon, etsineet sitä paratiisia ja turvasatamaa missä saa hetken olla rauhassa kodin tai koulun moninaisilta ongelmilta. Niin minäkin todennäköisesti päädyin lajin pariin, sekä alunperin ihan pentuna ja nyt uudestaan kolmekymppisenä. Dokumentista poiketen, omat ongelmani eivät olleet kotilähtöisiä, vaan pentuna kouluyhteisöstä ja nyt vanhempana kuristava stressi ja paineet työn puolesta omien yritysten parissa, ja olemattomista ajanhallintataidoista sekä kyvyttömyydestä sanoa asiakkaalle ei. Aloitin skeittilautailun uudelleen, oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla kun kesken ahdistavan tiimipalaverin ja täyden työkalenterin tuijotuksen silmään osui Pirkanmaan Kaarikoirien skeittikoulun mainos facebookissa. Olen tähän päivään asti vakuuttunut että se on suurin yksittäinen tekijä mikä pelasti minut loppuunpalamiselta pahimpina hetkinä. Ensimmäisellä viikolla opettelin perusasiat kunnolla ensimmäistä kertaa ja näin koko harrastuksen aivan uudessa valossa. Toisella viikolla olin jo ylittänyt kaiken mitä osasin kun luulin osanneeni jotain. Nyt kirjoitushetkellä olen jo onnistunut suorituksissa mitä en kuvitellut ikinä uskaltavani kokeilla. Samaan aikaan arkielämässä selkäranka on alkanut palailemaan, kieltäytyminen huonoista diileistä on palannut työkalupakkiin ja suurimman osan hereilläoloajastani muistan että elämässä on muutakin kuin työt ja raha.

Valmentajan opit hallilta kotiin ja töihin

Oman henkisen hyvinvoinnin täpärän pelastuksen lisäksi olen saanut skeittikoulusta lukuisia erinomaisia valmentajuuteen liittyviä oppeja mitä tulen ehdottomasti ottamaan työssäni käyttöön.

Vasta silloin, kun osaa opettaa toiselle, tietää että osaa itse. – Jussi K.

Hiljattain tiimimestarikoulutuksessa kysyttiin kokemuksista valmentajista, ja vaikka omalla matkallani on ollut valmentajaa ihan telinevoimistelun oman sarjan SM-tasolta yritysmaailmaan ja monenlaiseen mentorointiin, tuli ensimmäisenä mieleen skeittivalmentajan merkitys harrastuksen alkutaipaleella. Vertailukohtana kuitenkin oli vuosien itsenäinen opettelu ilman ketään auttamassa. Siinä korostui avun tärkeys, erityisesti silloin kun sitä ei erikseen osaa pyytää, tai välttämättä edes tajua tarvitsevansa ennen kuin sitä saa.

Nyt lopetatte pelleilyn. Tai oikeastaan jos saatte sen jotenkin skeitillistettyy ni sit voitte jatkaa, mut sen pitää olla skeittaamista. Jussi K.

Luovat tavat oppia ja kaavasta poikkeaminen on tervetullutta silloin kun sen voi toteuttaa hyödyllisesti ja fiksusti. On monia tapoja oppia, osa saattaa olla sellaisia mitä valmentajakaan ei ole ennen kokeillut tai miettinyt. Valmennus on parhaimmillaan hyvinkin yksilöllistä, erityisesti siinä että ymmärtää valmennettavien erilaiset lähtötasot ja löytää sopivan kokoiset kehitysaskeleet niin ettei valmennettava murskaannu kuorman alle, mutta ei myöskään pääse niin helpolla ettei tarvitsisi vähän hikoilla ja kehittyä.

Yhteenveto

Olen äärimmäisen tyytyväinen siihen että Tampereen kaupunki on alkanut satsaamaan ennen hyvin marginaalissa pidettyihin harrastusmahdollisuuksiin ja uskon että yhdessä voidaan yhdistää ahtaalle joutuneet ongelmien kanssa painivat nuoret, seikkailijat, valmentajat tukemaan toisiaan ja kehittymään yhdessä. Uskon että taitotasosta ja elämäntilanteesta riippumatta näissä piireissä on jokaiselle tilaa luoda oma elämänmakuinen turvasatama jossa voi rauhassa etsiä elämänsä suuntaa, pitää taukoa henkilökohtaisesta helvetistä ja löytää oman sisäisen itsevarman ja rohkean sankarinsa. Lisää essee omaan suosikkilistaan