”Liian pitkään olet kuullut, että voit muuttaa vain itseäsi. Sinulla on oikeus ja velvollisuus muuttaa myös maailmaa.”

Hilkka Olkinuoran teos Elä ihmeessä! käsittelee arkipäiväisiä, erityisesti naisten ongelmia. Kirja on jaettu seitsemään osaan viikonpäivien mukaan, ja jokainen viikonpäivä pitää sisällään omat teemansa ja pulmansa joita kussakin kappaleessa pohditaan. Kirja sisältää paljon pohdintoja, joihin moni (ainakin allekirjoittanut) nainen, – miksei mieskin toisinaan – pystyy varmasti samaistua.

Kirja aloittaa itsetunnosta sekä minuudesta. Elämän keskiöstä, joka meillä on jokaisella. Coresta, jota myös Aki Hintsan elämänkerrassa Voittamisen anatomia käsitellään. Hintsalla oli tapana kysyä ”Tiedätkö kuka olet? Tiedätkö, mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi?” Myös tämä kirja haastaa todella ajattelemaan, eikä vain latele totuuksia, joita lukijan tarvitsisi edes yrittää niellä vähin pureskeluin. Hilkka Olkinuora kysyy: ”Mitä pidät itsestäsi? Olisitko oma ystäväsi, jos voisit valita? Kelpaatko edes itsellesi?”

Kirja on kirja naiselle. Feministiset ajatukset naisten ja miesten välisistä eroista piristävät yllättävän paljon naispuolista lukijaa. Etenkin, kun erot eivät ole tuulesta temmattuja, vaan valtaosa väitöksistä voi hiljaisesti lukiessa todeta todeksi. Kirja yleistää miesten suorittavan saavutuksillaan, eläen erillisillä elämänalueilla. ”Nainen elää kokonaisuutta, ja on ehkä juuri sen vuoksi lujilla. Kun hän kokee olevansa kelpaamaton, hän on sitä kokonaan.” Mistä naisten voimakkaat kokemukset riittämättömyydestä kumpuavat? Kenties lapsuudesta, jossa poikien ”annetaan olla poikia” ja tyttöjä kehutaan ennemminkin kiltteydestä eikä rohkeudesta. Rohkeudella en tarkoita tyhmänrohkeutta, vaan rohkeutta sanoa mielipiteensä ääneen, puolustaa itseään, ylipäätään tulla näkyväksi muille sellaisena kuin on. Tämä on tärkeää, lähes elämän edellytykseksi miellettävää rohkeutta.

Siitä huolimatta, että elämme onneksi jo hyvin tasa-arvoisessa valtiossa, kirja toteaa miehen kuitenkin olevan normi ja teema, josta nainen on tietyllä tapaa poikkeus ja muunnelma. Ihmiskunta on tullut pitkän matkan nykypäivään, ja moni asia on muuttunut sen varrella parempaan. Kaikesta huolimatta Hilkka Olkinuora on sitä mieltä, ettei ihminen ole ollut kuitenkaan näin hukassa. ”Koskaan ennen ihminen ei ole voinut määritellä itseään näin vapaana säädyn, iän, sukupuolen, vaurauden, kansallisuuden, perheen, ammatin tai uskonnon kahleista. Koskaan ennen ei ole eletty näin suurenmoisesti yksilöinä. Eikä koskaan ennen ole oltu näin eksyksissä.”

Jopa ajankäytöstä Olkinuora nostaa esille naisten ja miesten välisiä eroja. ”Naisen aika on yhtaikaista, miehen perättäistä. Mies elää lineaarisesti, nainen syklisesti.” Ylipäätään kaikki kuitenkin tekevät usein samanlaisia virhearviointeja tästä loputtomalta tuntuvasta, ei niin uusiutuvasta luonnonvarasta, ajasta. Elämän taitekohdissa, nuoruuden malttamattomuudessa, ruuhkavuosien kriiseissä, vanhuudentilinpäätöksissä ihminen saattaa kysyä itseltään ”Mitä olen ajallani tehnyt? Mihin se vielä tai enää riittää? Et enää kirjoita tarinaa, vaan täytät kalenteriasi. Kumpaakohan lapsenlapset mieluummin lukevat?” Kirja esittää kysymyksiä, joihin ei vastata vastauksilla. Jokainen voi tunnustella mitä ajatuksia ne itsessä herättävät.

”Pehmeät arvot eivät ole toissijaisia, vaan itse elämän kantavia ominaisuuksia. Silti niille löytyy tilaa vasta kun miehisen kovat arvot ovat kunnossa. Asuntorakentaminen on kovaa, koti ei.” Vaikka Olkinuora puhuu teoksessaan asioista subjektiivisesti, niiden jakaminen feminiineihin ja maskuliinisiin on mahdollista. ”Teollisuustuotanto on kovaa, tuotteiden ostaminen ei.” Jokainen yhteiskunta, valtio pyrkii pitämään itsensä pinnalla, koulien massasta parhaat kasaan. Valioyksilöt, kyvykkäät. Mutta miten kaikki voisivat olla huippuja? ”Pärjäämisen ihanne piiskaa meitä kaikkia.” Emme säästy onnistumisen paineelta, työelämässä, harrastuksissa, seurakunnissa, kouluissa, jopa perhe vaatii onnellisuutta ja vaurastumista. ”Milloinkaan et kuule: Olet hyvä noin. Ilman mutta-lausetta. Pitäisikö opetella sanomaan se itse itselleen?”

Naiseudesta on vaikea kirjoittaa kirja puhumatta naisen ruumiista, johon naisen kuin naisen tuntuu olevan hyvin hankala suostua. Se harvoin näyttää sitä ja siltä, mitä sen sisällä on. Usealla ruumiista tuntuu tulleen projekti, sitä muokataan, vertaillaan ja tuodaan näytille. ”Liian paljon puhutaan näkymisestä ja vaikutelmasta, liian vähän tekemisestä ja voimasta, siitä riemusta, että ruumis jaksaa. Iloitse siis itsestäsi ja olet iloksi muillekin.” Olkinuora puhuu onnesta ja ilosta, ja toteaa etteivät ne ole vain hauskuutta ja naurua. Se on elämän perusvire, itseisarvo.

Kirjassa puhutaan suoraan nyky-yhteiskuntamme kipukohdista, eikä pehmitetä läpikäytyä asiaa seuraavassa lauseessa. Tämä on tärkeä kannanotto maassa, jossa yhä n. 8 ihmistä jää työkyvyttömyyseläkkeelle joka päivä. Naisten määrä on heistä kaksi kolmesta.

”Suorittajanainen tuuppaa pimeässä talviaamussa lastenrattaita sohjovallin yli, harppoo tuulipuku kahisten sauvakävelylenkin, pesutuvan ja anopin hautajaisten välillä, raitistaa miestään taas kerran ja hoitaa samalla lapsenlapset. Tekemättä mistään numeroa. Mutta kasvattaen samanlaisia naisia.” Kirjassa esitetään rajuja yleistyksiä, mutta tiedämme tyypillisen arkkityypin suorittajanaisesta.

Meitä liian usein kiitetään siitä, mitä olemme tehneet, eikä siitä mitä me olemme. ”Sinua on moitittu sen harvan kerran, kun olet pitänyt puoliasi. Niistä pikkutytöistä on suorittajanaiset tehty.”

Kuinka eteemme tulevista tehtävästä on mahdollista suoriutua ilman suorittamista?

”On mahdollista tehdä sitä, mistä pitää, ja pitää siitä, mitä tekee. Ei vain ja ainoastaan, mutta usein kumminkin.”

Opettelemalla sanomaan ”ei.” Kyvyttömyys tähänkin lyhyeen sanaan, on pelkoa. ”Jos en suostu muiden odotuksiin, jään ilman – en vain muiden hyväksyntää, vaan itseäni, jota ei ole ilman hyväksyntää.”

Omien rajojen piirtämisellä. Rajojen opiskelun voi alkaa monologista: ”Tämä minä olen, tämän elämän aion täyttää sen ääriään myöten.” Joskus voi tuntua, ettei kiltillä ole rajoja lainkaan. Me opimme elämän rajoissa oman jaksamisemme rajat. Milloin kodin sopiva kaaos innostaa siivoamaan, mutta milloin epäjärjestystä tuntuu olevan niin ylivoimaisen paljon, että se nitistää ihmisen.

”Tappiot ovat voittojakin tarpeellisemmat. Ne osoittavat, missä minälläsi on vielä täydennettävää. Voitot kertovat sitten aikanaan, missä olet tavoittanut täyden minäsi, juuri nyt.” Elämä on matka, joka jää aina jossain vaiheessa kesken. Kaikesta huolimatta, etsimme sille jatkuvasti merkitystä. Etsimme kultaista keskitietä, nuoralla kävellen elämäämme eteenpäin. Valmista ohjetta hyvään elämään ei ole. Löydämme oman tapamme edetä itseämme kuunnellen. Täytyy olla rohkea, ponnistaa alkukantaisesta voimasta ja palata kysymyksen ääreen.

Olenko minä minunlaiseni?

Lähteet: 

Hilkka Olkinuora -Elä ihmeessä! Kirja naiselle

Oskari Saari -Aki hintsa, Voittamisen anatomia