Tampere
13 Nov, Wednesday
5° C

Proakatemian esseepankki

Eettinen näkökulma arviointiin, miten ja kenen hyvää etsitään?



Kirjoittanut: Esseepankin arkisto - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 6 minuuttia.

Arvioinnista on tullut nykypäivänä yhteiskunnan monilla osa-alueilla mittaavaa toimintaa, jota voidaan kutsua jopa liiketoiminnaksi. Näin on tapahtunut myös opetus- ja kasvatusalalla, missä vuosittain toteutetaan lukuisia oppimisen, oppilaitosten, koulutus- ja kehittämisohjelmien sekä strategioiden arviointeja niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Keskeisiä toimijoita näissä ovat Koulutuksen arviointineuvosto, Korkeakoulujen arviointineuvosto, Opetushallitus, Kuntaliitto, lääninhallitukset ja kuntien kouluviranomaiset.

Päivi Atjosen ”Eettinen näkökulma arviointiin: Miten ja kenen hyvää etsitään?” artikkeli haastaa pohtimaan mitä autonomian kunnioittaminen, vahingon välttäminen, oikeudenmukaisuuden turvaaminen, hyvän tekeminen ja uskollisuuden noudattaminen oikeastaan tarkoittavat, kun puhutaan arvioinnista. Artikkelissa perehdytään myös siihen, mitä hyvän arvioijan hyveisiin kuuluu. Atjosen artikkeli on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonaan, yli kymmenen vuotta sitten, sillä arviointien lisääntyminen ja monimutkaistuminen saattaa hämärtää arvioinnin perimmäistä tarkoitusta.

Arvioinnin oikeudenmukaisuus ja luotettavuus ovat aina saaneet aikaiseksi kovaakin keskustelua, mutta silti monet muut arviointieettiset kysymykset ovat olleet etenkin tutkimuskirjallisuuden perusteella tarkastellen vähäisen mielenkiinnon kohteena. Muista eettisistä periaatteista, kuten terveydenhuollosta, kuluttamisesta ja median toiminnasta on kyllä käyty keskustelua, mutta miksi lisääntyvän arvioinnin hyvyydestä tai pahuudesta, oikeudesta tai vääryydestä ei puhuta yhtä paljoa? Mielestäni olisi erittäin tärkeää, että ihmiset pohtisivat mm. sitä missä hengessä arviointia toteutetaan? Millaisin tarkoitusperin arvioidaan? Millaisia arviointieettisiä periaatteita noudatetaan? Millaisia hyveitä arviointi kannattelee tai saa aikaan?

Ensimmäinen tärkeä asia, jota Atjosen mukaan artikkelissa tulisi kunnioittaa, on autonomian kunnioittaminen. Autonomia tarkoittaa itsemääräämisoikeutta ja se tulee kreikan kielen sanoista autonomos, itselle asettettujen lakien mukainen tila. Autonomian vastakohtana puolestaan on heteronomos, toisten asettamien lakien mukainen tila. Autonomian periaatetta ei kuitenkaan voida pitää pelkkänä oikeutena, vaan myös velvollisuutena. Jokaisella yksilöllä on oikeus autonomiaan, mutta myös velvollisuus kunnioittaa toisen ihmisen autonomiaa ja välttää toisten autonomian rajoittamista. Autonomian rajoitusyrityksiin saatetaan törmätä hyvinkin usein juuri koulutuspolitiikassa. Arvioijat voivat joutua painostuksen ja suostuttelun kohteeksi, kun jotkut intressiryhmät haluavat arvioinnin tulokset omien etujensa mukaisiksi. Ohjelma-arvioijat puolestaan joutuvat haastaviin tilanteisiin kirjoittaessaan raporttia tai esimerkiksi käydessään osallistavan tai kehittävän arvioinnin keskusteluja arvioitavien kanssa. Miten arvioijat osaavat huomioida erilaisia toiveita siitä, miten tuloksia tulisi ymmärtää ja tulkita? Osaako opettaja kunnioittaa oppilaan ja hänen perheensä yksityisyyttä arviointikeskustelussa, käsiteltäessä koetuloksia tai harkitessa oppilaan peruskoulun päättämisen jälkeisiä valintoja?

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen näkökulmaan siitä, että oikeastaanhan oppilailla ei ole koulussa autonomista valtaa, vaan se käänty heteronomisen vallan puoleen. Oppilaat eivät ole vapaita valitsemaan arvioiduksi tulemista vaan se on itsestään selvyys, että näin tapahtuu. Oppilaat alistetaan jatkuvalle seurannalle, vaikka tarkoitus onkin hyvä: halutaan mahdollistaa ja taata oppilaiden kasvu, kehitys ja oppiminen seuraamalla niitä eri arviointien avulla. Opettajilla on paljon pedagogista valtaa, jota heidän täytyy osata käyttää oikein. Artikkelin mukaan monet ovat sitä mieltä, että juuri arviointi on yksi voimakkaimmista välineistä ohjata oppilaita ja oppimista, tai toisella tavalla ilmaistuna, hallita ja kontrolloida.

Jokaisen ihmisen sisäisen voimantunteen kehittymiselle on tärkeää, että saavat kokea vapautta, valinnan vapautta, vapaaehtoisuutta, itsemääräämistä ja autonomiaa. Arviointia liitetään monesti tavoitteisiin, joihin tuloksia vertaamalla voidaan katsoa mihin on ylletty. Tavoitteet puolestaan liittyvät arvoihin ja kun tavoitteet muuttuvat (esimerkiksi saadun palautteen perusteella), muutospaineita voi tulla myös arvoihin. Artikkelissa mainittu Siitonen muistuttaa, että ”valinnanvapauden arvo ja oikeus päättää oman elämänsä kurssista ovat merkityksellisiä päämäärien asettamisen kannalta ja näiden arvojen ja oikeuksien kokeminen yhteydessä ihmisen voimaantumiseen”. On siis hyvä välillä pysähtyä pohtimaan, että onko arviointi sittenkään ainut oikea keino päästä haluttuun lopputulokseen ja kuka siitä ihan oikeasti hyötyy?

Arviointi on periaatteellinen kysymys myös sekä ulkoisessa että osallistavassa arvioinnissa. Esimerkiksi Korkeakoulujen arviointineuvostojen toteuttamat ulkoiset poikkileikkaus- tai trendiarvioinnit eivät ole vapaaehtoisia, vaikka niiden ulkopuolelle jättäytymisestä ei saa sanktioita. Näissä tapauksissa tietoja kerätään, vaikka se saattaisi tehdä kohteelleen kipeää tai ajoittua huonoon hetkeen. Tästä syystä ihmisiltä ei voida odottaa rehellisiä vastauksia arviointia tehdessä, sillä he pelkäävät vähennyksiä ja lakkautuksia. Osallistavassa tiedonkeruussa yhteisöt saattavat tulla temmatuiksi liiankin intensiivisiin prosesseihin ja toistuviin tietojen keruisiin, joissa arvioija tuntuu tulevan aivan liian lähelle keräämään ahdistavan monesta suunnasta tietoja. Kuinka ihmiset voisivat valita sen, mitä he haluavat itsestään tai lähiyhteisöstään sanoa? Miten voidaan valvoa, ettei toisten sanomisia tulkita väärin. Milloin menetämme itselle asetettujen lakien tilan ja alistumme vieraiden päämäärien vietäväksi, eli muutumme autonomisesta heteronomiseksi henkilöksi?

Toisena eettisenä näkökulmana käsittelyyn otetaan haitan aiheuttamisen välttäminen arvioinnissa. Etiikan tutkijat pitävät yli muiden nousevana periaatteena sitä, että tutkittavalle tai arvioitavalle ei pidä aiheuttaa haittaa tai vahinkoa. Haitat voivat olla psyykkisiä tai fyysisiä, mutta useimmiten ne kuitenkin kääntyvät psyykkisiin haittoihin, eli stressin lisääntymiseen tai arviointiraportin huonojen tietojen auttamaan maineen menetykseen. Tässä kohtaa artikkelia nousi esiin mielestäni yksi todella mielenkiintoinen kohta jota ei ole ennen tullut oikeastaan ajatelleeksi: ”Joskus haittaa pitää aiheuttaa, jotta voidaan välttyä vielä suuremmilta vahingoilta tai voidaan saavuttaa parempaa hyvää”. Tällä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi huonolaatuinen koulutus tai varojen epätaloudellinen käyttö pitää paljastaa arvioinnissa, eikä peitellä sitä. Haittojen välttely ei siis välittömästi tarkoita negatiivisen tuloksen välttelyä, vaan yleensä juuri korostetaan kohtuuttoman haitan varomista.

Haitan välttämisellä tarkoitetaan lisäksi myös sitä, että yritetään välttää arvoinnin tarpeettomia sivuvaikutuksia, sillä haittoja pitää aina arvioida suhteessa hyötyyn. Arvioijat joutuvat usein pohtimaan joidenkin uudenlaisten mittaustapojen mahdollista kielteistä vaikutusta. Ulkoisissa arvioinneissa voidaan nimittäin kokea uhaksi tulosten yksikkökohtainen julkisuus joko paikallisesti tai jopa kansallisesti. Tässä tapauksessa arvioitavat saattavat myöskin luovuttaa tietoja todella valikoidusti, koska esimerkiksi opettajat ja koulut käyvät pohtimaan esimerkiksi sitä että lakkautetaanko heidät tämän jälkeen? Johtaako tämä lisäsäästöihin? Käytetäänkö meitä politiikan tekemiseen?

Monilla on myös kokemuksia siitä, kun opettaja on joko luokkatoverin tai omalla kohdalla toiminut harkitsemattomasti arvioinnin yhteydessä. Esimerkiksi hyvän tai huonon koenumeron julistaminen suureen ääneen kaikkien kuullen voi saada aikaan vaikeuksia oppilaiden keskinäisiin suhteisiin ja arvioidun oppilaan itsetuntoon. Persoonaan tai läheisiin kytketty hyvyyden tai heikkouden arviointi muiden kuulleen saattaa puolestaan tuntua kiusalliselta tai musertavalta. Arviointimenetelmien yksipuoleinen käyttö saattaa myös piilottaa tärkeitä lahjakkuuden alueita tai korostaa tiettyjä oppimisvaikeuksia: nekin ovat arvioinnin ilmeisiä haittoja.

Neljäntenä kohtana puhutaan hyvän tekemisen periaatteesta arvioinnissa. Hyvän tekeminen on Newmanin ja Brownin mukaan ollut liikaa syrjässä, sillä se on jäänyt edellä kuvatun periaatteen eli vahingon välttämisen varjoon. Jotkut meistä pitävät hyvän tekemistä velvollisuutena, toiset taas puolestaan puhtaasti hyveenä. Arvioinnin näkökulmasta tulee helposti vastaan tilanteita, joissa arvioija joutuu pohtimaan, kenen kannalta hyvää pitäisi edistää. Arviointi voi pahimmillaan olla julmaa ja alistavaa vallankäyttöä, joten palvelun ja armollisuuden näkökulma tulisi pysyä vahvasti mukana etenkin silloin kun oppilaat ovat nuoria ja heidän itsetuntonsa kehitys on herkässä vaiheessa. Usein ”kissan nostaminen pöydälle” eli vaikeiden asioiden käsittely voi pidemmän päälle olla kuitenkin hyvän tekemistä.

Ohjelma-arvioinneissa joudutaan tyypillisesti punnitsemaan millaista hyvää projektin asiakkaille tai eri osapuolille koituu. Jotkut ajattelevat, että hyvän tekemisestä voi pidättäytyä, jos se edellyttää puuttumista toisen elämäntyyliin tai suunnitelmiin. Tällainen tulkinta on yleinen jälkimodernissa ajassa. Puuttumattomuuden sijasta toiset taas vetoavat vastavuoroisuuteen, kun teemme toisille hyvää, he kenties tekevät hyvää meille. Tällaista näkökohtaa voi pitää arvossaan erityisesti sisäisessä arvioinnissa, sillä esimerkiksi oppilaan, opettajan ja vanhempien yhteiset arviointikeskustelut hyötyvät vastavuoroisuuden ajatuksesta. On myös otettava huomioon, että ulkoinen ja sisäinen arvioija ovat eri tavoin vastuussa hyvän tekemisestä. Ulkoiselle arvioijalle oikeastaan riittää haittojen välttely, mutta sisäinen arvioija joutuu miettimään arvioinnin prosessia ja tuotosta myös yhteisen hyvän edistämisen kannalta.

Viidentenä kohtana on oikeudenmukaisuuden periaate arvioinnissa. Oikeudenmukaisuus on yksi antiikin Kreikan hyveistä, joita olivat kohtuullisuus, rohkeus, käytännöllinen viisaus ja oikeudenmukaisuus. Platonin mukaan juuri oikeudenmukaisuus on ihmisen korkein hyve, joka syntyy rohkeudesta, kohtuullisuudesta ja viisaudesta. Arvioitavan oikeudenmukainen kohtelu kuvastaa hyvin sitä, miten toisen oikeudet ja oikeudenmukainen kohtelu ymmärretään arviointiprosessissa. Epäoikeudenmukaisuutta on siis se, että saa toisia vahingoittamalla enemmän etua kuin itselle kuuluu. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa reiluutta, kohtuullisuutta ja tasapuolisuutta. Näitä käyttämällä päätöksiä voidaan tehdä sukupuolesta, iästä, etnisestä taustasta, sosioekonomisesta asemasta tai muusta arvioinnin kannalta epäoleellisesta seikasta. Oikeudenmukaisuudesta seuraa se, että kuhunkin suhtaudutaan hänen ansionsa mukaan. Kuten Platonkin määritteli oikeudenmukaisuuden: ”antaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu”.

Oikeudenmukaisuus on opettajan ammattietiikkaa tutkineen Oserin mielestä yksi opettajan työn keskeisimmistä professionaalisen etiikan ominaisuuksista (kaksi muuta ovat totuudellisuus ja huolenpito). Saattaa myös olla, että yksi opettajan tehtävän haasteellisimmista asioista on juuri arviointi: Miten erilaisten oppilaiden erilaista osaamista voi arvioida oikeasti ansioiden mukaan? Miten totuuden kertominen ottaa huomioon opettajan vastuun oppilaaseen kohdistuvasta huolenpidosta? Takaako oikeudenmukaisuus arvioinnin totuudellisuutta ja kenen kannalta niin tapahtuu?

Voidaan todeta, että oikeudenmukaisuus koskee tasapuolista jakamista (distibutiivinen oikeudenmukaisuus) ja tasapuolisuuden loukkausten oikaisemista (retributiivinen oikeudenmukaisuus). Tasapuoliseen jakautumiseen perustuvalle oikeudenmukaisuudelle tärkeät määreet vaihtelevat. Jotkut pitävät tärkeänä ihmistä yksilönä, jolloin jokainen saa saman osuuden. Toiset taas haluavat korostaa yksilöllisiä tarpeita. Liberaalit teorikot puolestaan näkevät yrittämisen oleelliseksi: ne jotka tekevät eniten, hyötyvät eniten. Toiset taas pitävät oikeudenmukaisuuden jakamisessa merkittävänä koko yhteisön etua, eikä vain yksilöä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuuden palveleminen puolestaan tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ollaan tietoisia siitä, onko vähemmän valtaa ja vaikutusvaltaa olevien tarpeet ja edut otettu huomioon arvioinnissa. Onko esimerkiksi pienet aikuisoppilaitokset saaneet äänensä yhtä hyvin kuuluviin kuin isotkin laitokset? Ovatko kouluttamattomien vanhempien lasten oikeudet toteutuneet yhtä hyvin kuin koulutettujen?

Viimeisimpänä kohtana puhutaan uskollisuuden periaatteesta arvioinnissa. Uskollisuudella tarkoitetaan luotettavuutta, josta seuraa lupausten pitäminen ja lojaalius. Uskollisuus edellyttää, ettei opiskelijaa tai arvioitavaa jätetä huomiotta vaan keskitytään tärkeäksi havaittuun vuorovaikutukseen. Uskollisuus ei ole mikään hetken huuma, vaan se korostuu ja puhkeaa kukkaan pitkissä arviointisuhteissa kuten esimerkiksi alakoulun opettajien ja oppilaiden elämässä jossa yksi ihminen vastaa pitkän ajan kasvavien lasten arvioinneista.

Kuten ei mikään muukaan, ei myös uskollisuuden periaate ole yksiselitteinen. Esimerkiksi ohjelma-arvioija voi joutua pohtimaan kenelle hän erityisesti on uskollinen: asiakkaalle, projektin ohjausryhmälle, ohjelmaan osallistuneille vai veronmaksajille? Opettaja voi joutua juuri samanlaiseen tilanteeseen koulussa yhteisesti sovittujen arviointiperiaatteiden ja kotien erilaisten odotusten yhteensovittamisessa.

Joskus myös lupausten antaminen muuttaa eettisestikin neutraalit teot velvollisuuksiksi. Esimerkiksi jos on luvattu tehdä arvioitavasta koulutusprojektista kustannus-hyötyanalyysi se pitää tehdä, vaikka se ei oleellisesti vaikuttaisi arviointiin mitenkään. Lapsitutkijat puolestaan voivat joutua tilanteisiin jossa he joutuvat ilmoittamaan sosiaaliviranomaisille esimerkiksi heitteillejätöstä tai hyväksikäytöistä, vaikka se rikkoo tietojen luottamuksen suojaa. Toisinaan joudutaan noudattamaan jopa julkilausumattomia odotuksia, koska kaikkea ei osata sanoa ääneen. Arvioijan ammattitaito ja herkkyys ratkaisevat, miten hyvin hän näitä tunnistaa.

Nämä edellä mainitsemani periaatteet saattavat tuntua yleisiltä ja sellaisilta jotka ovat vaikeasti käytännössä toteutettavia. Toisaalta jos ajatellaan asiaa negatiivisesta näkökulmasta ja käännetään kysymykset toisinpäin, saatamme herätä huomaamaan kuinka käytännöllisiä ajatuksia ne ovatkaan: Mitä jos arviointi ei kunnioittaisikaan autonomiaa? Mitä jos arviointi ei pyrkisikään saamaan aikaiseksi hyvää tai se olisi epäoikeudenmukaista?

Suomessa toimiva arviointiyhdistys on kuvannut niitä myönteisiä arvoja joihin sen mukaan kaiken arviointitoiminnan tulisi sijoittua. He ovat luokitelleet ne arvoihin jotka ovat hyväksi kaikille, niin arvioitsijalle, arvioitavalle, arviointityölle ja yhteiskunnalle lyhyellä sekä pitkällä aikavälillä. Nämä arvot (vastuullisuus, totuus, osaaminen ja oikeudenmukaisuus) on koottu niin, että aiemmin mainitsemillani periaatteilla pyritään näihin. Vastuullisuudella pyritään pitämään huolta oikeudenmukaisuudesta ja välttämään vahinkoa. Totuudella pyritään myös välttämään vahinkoa ja tekemään hyvää, osaamisella pyritään myös hyvän tekemiseen sekä uskollisuuteen ja oikeudenmukaisuudella puolestaan tavoitellaan autonomian kunnioittamista ja uskollisuutta.

Kaiken kaikkiaan teksti oli todella mielenkiintoista ja siitä jäi paljon hyviä tärppejä käteen. Teksti pisti ajattelemaan arviointia ja sen merkitystä aivan uudella tavalla. Ehkä meillä sittenkin voisi olla joku muu tehokas tapa mitata tulevaisuudessa lasten, nuorten tai esimerkiksi koulujen kehitystä kuin jatkuva arviointi.

Kommentit
  • Veijo

    Kiinnostava aihe, jota olen itse pohtinut paljon ja monista eri näkökulmista. Kiitos monipuolisesta käsittelystä.

    8.6.2018
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close