Koripallon suosio on noussut maajoukkueen brändin kehittämisen, Helsingissä järjestettyjen osittaisten kotikisojen ja urheilullisen menestyksen myötä Suomessa viime vuosina merkittävästi. Päävalmentaja Henrik Dettmannista on tullut monessa suhteessa menestyksen ruumiillistuma, ”Susijengin” kasvot.

Saska Saarikosken kirjoittamassa johtamispainotteisessa elämäkerrassa selviää kuitenkin, ettei valmentaja ole itse tällaiseen rooliin havitellut, eikä myöskään toimi joukkueen sisällä diktaattorimaisena yksinvaltiaana. Nykyisen roolin taustalla on muutos, jonka nuorena valmennusuransa aloittanut Dettmann on kokenut vuosikymmenten ja seurojen vaihtuessa.

Koripallojoukkueet toimivat ennen kaikkea tiiminä, joiden toiminnasta löytyy myös hyvin paljon yhtäläisyyksiä yritysmaailman tiimitoimintaan. Kirjassa niitä tarkastellaan lähinnä valmentajan näkökulmasta, joka kuitenkin muuttuu tarinan edetessä ja Dettmannin kasvaessa. Tarinan keskelle on ripoteltu valmentajaneron lyhyitä näkemyksiä johtamisen eri muodoista ja tilanteista, joissa erilaisia johtajaominaisuuksia tarvitaan ja hyödynnetään.

Johtaminen on kirjan kantava teema, vaikka Dettmann itse kertoo moneen otteeseen vieroksuvansa sanaa ”johtaja”. Tässä voisi ehkä nähdä eron perinteisen ”pomoilun” ja sen, mitä kutsutaan nykyisin moderniksi johtamiseksi, välillä.

Value suuntaa hakemassa

Tiimiyritys Value on viime aikoina kipuillut jonkun verran yhteisten arvojen, vision ja pelisääntöjen kanssa. Suurena kysymysmerkkinä on ollut yksilöiden oman edun ja tiimin edun vastakkainasettelu. Miten vastakkainasettelu saataisi poistettua niin, että tiimi tukisi yksilöä, ja yksilö tiimiä?

Dettmannin oman valmennusfilosofian kehittyminen on muuttunut hyvin samankaltaisella tavalla, kuin meidänkin tiimimmekin muodostumista on syytä pyrkiä ohjaamaan. Monelle aikaisemmin yksin työskentelemään tottuneelle voittaminen, menestyminen ja tulos ovat tärkein asia, on halu olla itse esillä. Tähän on myös pyritty keinoja kaihtamatta, ainoastaan voittamista ajatellen. Koko Proakatemiankin toiminta perustuu sille, että ihmiset nimenomaan kehittyvät, yksilöinä ja tiiminä, eivätkä tee ainoastaan asioita, joissa jo tietävät olevansa hyviä, menestyjiä. Oppiminen ja kehittyminen vaativat sekä onnistumisia, että epäonnistumisia. Tiimin vahvuutena on se, että tunteet vain voimistuvat ja näkökulmat laajenevat, kun nämä tunteikkaat hetket koetaan yhdessä.

Tämän Dettmann ilmaisee hyvin viisaasti, enkä voisi olla enemmän samaa mieltä hänen kanssaan. Olen henkilökohtaisesti koukussa onnistumisen tunteeseen. Erityisesti itseni haastaminen ja haasteiden voittaminen saa käyntiin sisäiset bileet. Tämä on ehkä suurin asia, jota tahtoisin omalta osaltani tuoda osaksi myös tiimimme toimintakulttuuria, koska onnistuminen on aina hienompi tunne yhdessä. Se myös kehittää tavallaan, mutta ei suoraan. Onnistumisen tunteiden hienous on tekijä, joka saa meidät harjoittelemaan ja sen myötä kehittymään, kun pyrimme kohti haasteen voittamista. ”Voittaminen ei tee ihmisestä parempaa, eikä häviäminen huonompaa.”

Yksilö myös kehittyy, kun tälle annetaan vapauden lisäksi vastuuta oman tekemisensä lisäksi tiimin yhteisistä asioista ja menestymisestä, myös omien kirkkaimpien vahvuuksien ulkopuolelta. Tällöin yksilö joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta hänellä on kuitenkin tunne tiimin tuesta takana. Lopputulos puolestaan palvelee tiimiä, ja yksilön osaamisen kehittyminen lisää myös tiimin osaamista.

Juuri tämän takia arvot ja niihin sitoutuminen ovat tärkeä osa tiimin rakentamista ja johtamista. Dettmann kiteyttää asian hyvin: ”Autoritaarisessa valmennuksessa urheilija palvelee valmentajaa, ja urheilukeskeisessä valmennuksessa valmentaja palvelee urheilijaa. Arvopohjaisessa valmennuksessa sekä urheilija että valmentaja palvelevat joukkuetta, peliä ja yhteisiä arvoja”. Tämä on sovellettavissa myös muuhun, urheilun ulkopuoliseen tiimitoimintaan lähes sanasta sanaan.

Haastetaan ”Henkka”!

Aivan täysin urheilumaailman johtamisniksejä ei kuitenkaan voi kopioida. Lukiessani huomasin ristiriidan juuri arvojen kohdalla. Dettmann kyllä puhuu paljon arvoista ja on omistanut pätkän kirjasta myös arvopohjaiselle johtamiselle. Hänen toiminnastaan kuitenkin sain sen kuvan, että hän on vienyt kaikkiin valmentamiinsa joukkueisiin lähinnä omia arvojaan, joita on toki oppinut ja omaksunut uransa varrelta. Hänen saavutuksiaan on turha lähteä kyseenalaistamaan, mutta olisiko joukkueista ollut mahdollista saada vieläkin enemmän irti? Ristiriita aiheutuu erityisesti siinä, miten Dettmann muutoin korostaa pelaajien omaa vastuuta ja sitoutumista ja väheksyy omaa rooliaan. On toki ymmärrettävä, että aina tiimin arvojen hakemiseen ei välttämättä ole aikaa, varsinkaan, jos valmentaja tulee mukaan kesken kauden pelastamaan kriisissä olevaa seuraa. Lisäksi kokeneelle valmentajalle on muodostunut jo toimivaksi todettu arvopaletti, jota hän valmentamisessaan käyttää. Kyseenalaistan kuitenkin, missä määrin tiimi, tässä tapauksessa joukkue, pystyy sitoutumaan pelkästään valmentajan asettamiin arvoihin.

Meidän tiimissämme olemme lähteneet yhdessä rakentamaan arvoja maltilla sen sijaan, että joku niitä yksinään lähtisi määräämään, mikä aiheuttaisi luonnollisesti skismaa ja pahaa mieltä. Eikö kaikkein aidointa ihmisläheistä johtamista olisi se, että joukkue asettaa itse yhdessä vision, jota kohti jokainen pelaaja ja valmentaja myös suuntaavat, niin ikään yhdessä asettamiensa arvojen puitteessa?

Johtamisen taidon keskeisimmät vinkit tiimitoiminnassa menestymiseen ja sen johtamiseen voi tiivistää loppujen lopuksi pariin pieneen seikkaan: heitä egosi syrjään ja anna itsestäsi tiimille enemmän, kuin otat siltä. Rooleista riippumatta jokaisen tiimin jäsenen merkitys dynamiikkaan on yhtä suuri.