Tässä kaiken kiireen keskellä olisi välillä kiva, että aika pysähtyisi. Kerkeäisi tehdä kaikki asiat, eikä mikään myöhästyisi. Esimerkiksi kirjaesseet… Kun ihminen odottaa jonossa päästääkseen esimerkiksi baariin sisään, kuluu aika hitaasti. Viisitoista minuuttia tuntuu puolelta tunnilta. Toisaalla toinen ihminen tekee jotain mielekästä tekemistä ja viisitoista minuuttia tuntuu muutamalta hengen vedolta. Molemmilla on käytössä tismalleen sama aika, mutta toiselle se merkitsee jotain ihan muuta.

Miten aikaa määritellään?

Mitä aika sitten on? Jos kukaan ei kysy sitä minulta, tiedän; mutta jos toivoisin voivani selittää sen jollekin, joka kysyy, en tiedä.” Kirkkoisä Augustinus vuonna 400. Kautta aikain monet ovat koittaneet selittää ajan määritelmää. Yleisesti aika on mittaustyökalu, jolla määritetään menneitä tai tulevia tapahtumia.

Maailmassa ja varsinkin Akatemialla on tällä hetkellä vallitseva kiiren tuntu. Pakko olla kiireellinen, jotta saa enemmän aikaiseksi. Miksi? Onko se yhteiskunnan luoma paine, että kuollessaan merkitsee jotain. Mutta kenelle me olemme kiireisiä. Onko kaikki illuusiota siitä, että meillä ei ole tarpeeksi aikaa elää. Vai onko se sitä, että mikään ei riitä.

Kun työmäärä kasvoi syksyllä liiallisuuksiin ja ei vain yksinkertaisesti enää pystynyt ajattelemaan tai tekemään muita asioita kuin töitä. Havahduin ajatukseen, että onko aikaa edes olemassa? Voiko aikaa mitata jaksamisella? Nyt kun kaikki on taas kunnossa ja jaksaa myös tehdä asioita vapaa-ajalla, huomasin, että talvi meni todella nopeasti. Vaikka silloin tuntui, ettei talvi lopu koskaan. Miten ajantaju voi vaihdella niin paljon?

Nykyään olen arvottanut taas vapaa-ajan suuremmalle tasolle. Minulla on aikaa. Ja vielä monia vuosia. Ellen kuole onnettomuuteen. Mutta en ainakaan halua, että minut muistetaan kiireellisenä työmuurahaisena. Haluan, että ajallani on merkitystä. Itselleni. Haluan, että aikani Akatemialla on merkityksellistä, mutta myös hauskaa.