Tampere
01 Dec, Wednesday
-11° C

Proakatemian esseepankki

Auta pois ahtaasta laatikosta! – Spottaa uupumuksen ei niin selkeät piirteet



Kirjoittanut: Lotta Lehtikevari - tiimistä Apaja.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Korkeintaan vähän väsynyt
Eeva Kolu
Esseen arvioitu lukuaika on 9 minuuttia.

Henkilö A: Miten menee? 

Henkilö B: *Hymyilee* hei moiii, ihan hyvää, kiitti, vähän kiirettä *kevyt nauru päälle*, mitenkäs sulla menee, olis ihana nähdä!

Henkilö A: Jep! No ihan hyvin mullakin. Pitäis toi oppari saada kans valmiiks *väkinäiseen hymyyn väännetty naama*. Mut sit sen jälkeen taas tää kiire helpottaa pikkuhiljaa ja voi hengähtää…

Henkilö B: Niin niin juu! Nyt jaksat vaan puristaa vielä pikkasen, pystyt siihen kyllä. Kyl se siitä sitten.

*kevyttä nyökkäilyä*

Yhä useammin kuulee ihmisten hokevan sitten kun ja oikeesti kyllä tää tästä tän jälkeen -mantroja. Naureskelemme ja käymme yllä kuvatun esimerkin mukaista dialogia kiireestä vitsailevaan sävyyn. Teemme pilaa omasta ja toistemme suorittamiskeskeisestä elämästä ja jakelemme samaistumisen tunteen herättämiä hymyjä. Kun joku kysyy, mitä meille kuuluu, samat sanat valuvat suustamme kerta toisensa jälkeen. Ne tulevat jo pelkästä tottumuksesta ja melkeinpä täysin ajattelematta. Puhumme ja puhumme, eikä sanojen takana ole minkäänlaista tunnetta tai erityistä vakuuttavuutta. Jankkaamme, että asiat ovat paremmin taas tämän yhden, seuraavan jutun jälkeen, uskomatta siihen oikeastaan enää itsekään. 

”Silmistä sen näkee” , kirjoittaa Eeva Kolu tuoreessa kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt. Uupumuksen nimittäin. Valo ei syty enää, mutta hymy vääntyy kasvoille silti, pohtii Kolu. Vitsailu sosiaalisen elämän puutteesta ja kiireestä luonnistuu ja sanat antavat ymmärtää, että uskomme, että kaikki helpottaa jälleen. Tosiasiassa moni meistä kuitenkin raahautuu elämän läpi voimilla, jotka uhkaavat loppua. Saldo miinuksella, kuten Kolu kuvailee.

Luin Korkeintaan vähän väsynyt -kirjan hujauksella. Nauroin ja samaistuin, itkin ja kauhistelin. Se kosketti monella tapaa juuri tässä hetkessä. Maailmassa, jossa me olemme yhä useampi varsinaisia aitajuoksijoita (Kolu, 2020). Yhden saavutuksen jälkeen näköpiirissä on jo seuraava. Tämä se on. Tämän jälkeen olen onnellinen. Tuon vuoren huipulta auringonlasku näyttää varmasti vielä kauniimmalta. 

Kun pysähtyy ajattelemaan, se on aika surullista. Niin ajatellappa sitä, että emmehän me pysähdy edes ajattelemaan. ”Sukupolvemme erityisominaisuus: palamme loppuun ja jatkamme silti” (Kolu, 2020). Liikumme rajamailla jatkuvasti, emmekä silti älyä lopettaa. Ja muutkin tietävät sen. Me epävarmat ylisuorittajat olemmekin herkkua työmarkkinoilla, kertoo Laura Empson kirjassaan Leading professionals. Mehut irti, uupuneet ulos ja seuraavat epävarmat sisään (Kolu, 2020). Suoritukset, tulokset ja saavutukset määrittävät usean nuoren arvon nykypäivänä ja tekee meistä samalla ylisuorittajien malliesimerkkejä (Kolu, 2020). Uupuminen liitetään vahvasti työelämään, mutta 2020-luvulla elävälle ylisuorittajalle ainoastaan työ ei ole uuvuttavaa, vaan koko elämä on uuvuttavaa (Kolu, 2020).

Uupumus ei tietenkään ole uusi ilmiö. Sana loppuunpalaminen esiintyi ensimmäisen kerran amerikkalaispsykologi Herbert Freudenbergerin artikkelissa vuonna 1974 (Kolu, 2020). Joka tapauksessa niin minulla, kuin Kolullakin, on pyörinyt mielessä ajatus siitä, että jotain myös tässä ajassa täytyy olla, joka ajaa ihmiset uupumuksen partaalle niin kokonaisvaltaisesti. Onhan se huolestuttavaa, että uupumusta uskalletaan kutsua jopa sukupolven vallitsevaksi olotilaksi. 

Joka tapauksessa uupumus syö ilon ihmisestä. Silloin käymme juuri niitä tyhjänpäiväisiä keskusteluita, peitämme huumorilla kipumme ja elämme sitten kun -mantrojen varassa. Uupumus katkaisee yhteyden meidän aidoimpaan ytimeen (Kolu, 2020). Kuulostaa varmasti erikoiselta, mutta siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse siitä, että kieltää itseltään asioita, jotka ovat hyvin inhimillisiä. Ei anna itsensä tuntea, väsyä, luovuttaa, epäonnistua tai sanoa ääneen, että nyt ei jaksa. Silloin kiellämme itsemme. Jokainen meistä nimittäin tuntee edellä mainittuja asioita ajoittain. Uupumus kuitenkin kuiskaa korvaan näin ollen, että sinussa on jotakin vikaa. Kaikki muut jaksavat. Lopputuloksena on hyvin väsynyt ihminen, jonka sisällä joku huutaa, miksei mikään riitä, mutta joka silti (tai nimenomaan siksi) jatkaa suorittamista yhä kovempaa. 

Olipa uupumuksen taustalla mikä tahansa taloudellisesta epävarmuudesta perfektionismiin, Kolu uskoo, että perimmäinen syy on oikeastaan aina sama: meillä ei ole tilaa. Meillä ei ole tilaa ja lisäksi kiellämme tarvitsevamme sitä. 

Miten tehdä tilaa? Se onkin kysymys, johon kaiken voisi kiteyttää. 

”Tilaa inhimillisyydelle yhteiskunnassa, joka arvostaa numeroilla mitattavia suorituksia? Tilaa tunteille maailmassa, joka haluaisi tukahduttaa niistä suurimman osan? Tilaa olla oma itsensä yhteiskunnassa, joka mukamas arvostaa yksilöllisyyttä, mutta joka pinnan alla haluaa kuitenkin puristaa meidät saman muotin läpi? Tilaa mieleen, joka pyörittää hyrrän lailla pysähtymättä ajatuksia, huolia, skenaarioita siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen?” – Eeva Kolu 2020

Tilaa tarvitaan oikeastaan joka puolella. Tässä vain muutamia esimerkkejä.

Uupumus ei välttämättä näy päällepäin tai ole muutenkaan kovin yksiselitteinen haaste yksilöllä. Siksi voi olla hankalaa tunnistaa niin itsessään kuin muissakaan uupumuksen tunnusmerkkejä. Uupumus saatetaan osata peittää hyvin, koska sitä ei uskalleta itsessään välttämättä hyväksyä. Toisaalta uupumuksen sijaan ihmisille myös diagnosoidaan usein masennus (Kolu 2020). Uupumuksen merkit saattavatkin olla hyvin epäsuoria ja väärin ymmärrettyjä. Täytyy osata lukea ihmistä, jotta uupumuksen tunnistaa esimerkiksi vahvan suojamuurin takaa tai ymmärtää, että uupumus johtuu vaikkapa vahvasta vaativuudesta itseään kohtaan.

Uupumus on haaste, joka ihmisen täytyy joka tapauksessa itse tunnistaa ja hyväksyä, ennen kuin muutosta alkaa tapahtua. Uupumus vaikuttaa ihmiseen kuitenkin hyvin kokonaisvaltaisesti ja saattaa tuoda paljon ongelmia muun muassa tiimityöskentelyyn. Uupumuksen tunnistamisen vaikeuksista huolimatta, olen paljon pohtinut sitä, miten tiimissä voisi uupumuskierteen pysäyttää ja auttaa henkilöitä, jotka vaikuttavat selkeästi ylikuormittuneilta. Kiinnostuinkin Kolun kirjaa lukiessa siitä, mitä ”ei niin selkeitä” haasteita uupumus ihmiselle tuo ja kuinka ne näkyvät tiimityössä. 

Seuraavaksi esittelen muutamia seikkoja, joita ei ihan heti uupuneeseen ihmiseen välttämättä ensisilmäyksellä yhdistäisi. Tämä on mielestäni kuitenkin juuri se syy, miksi uupumus usein äityy pahaksi ja se huomataan vasta kun salakavala ”sairaus” on jo liian pitkällä. Tällöin tiimin avusta ei enää ole hirveästi hyötyä. Nämä saattavat olla myös syitä sille, minkä takia joku ei koskaan ymmärrä olleensa burnoutin partaalla suurimman osan elämästään. Nämä saattavat olla jopa syitä sille, miksi joillakin meistä on Proakatemialla niin hankalaa, emmekä tunnu käsittävän miksi. Onkin mielestäni tärkeää jakaa sanomaa myös ”ei niin yksiselitteisistä” uupumuksen piirteistä, jotta tiimiläisinä voisimme parhaassa tapauksessa estää kanssa-työskentelijöidemme burnout-kierteen. 

 

SPOTTAA UUPUMUS TIIMITYÖN TOHINASSA

 

High-functioning-masentuneet

Kuvitelmat ja ajatukset masentuneista ihmisistä ovat usein luokkaa ”ei kättä jaksa nostaa” tai ”ei ole noussut sängystä kuukauteen”. Olen itsekin moneen otteeseen tuuminut, että masentuneet ihmiset tuskin hymyilevät lainkaan ja varmaan nukkuvat vaan kaiket päivät. Vaikka masennus-diagnoosit ovat yhä yleisempiä ja mielenterveysongelmat eivät ole enää kielletty puheenaihe, on meidän aivoihimme voinut juurtua vääränlainen kuva masentuneesta tai vaihtoehtoisesti väsyneestä, uupuneesta ihmisestä. Masennuksesta ja myös uupumuksesta kärsivien joukossa onkin paljon niin kutsuttuja high-functioning-masentuneita (Kolu 2020). 

High-functioning-masentuneen tunnistaa siitä, että päällisin puolin elämässä kaikki sujuu hyvin, mutta pinnan alla on jotakin muuta. Käydään töissä ja opiskellaan, joogataan, ostetaan viherjauhetta smoothieihin, kuuluu aina tosi hyvää ja reisiä vähän jomottaa salin jäljiltä. Elämänilo kuitenkin uupuu. Kiire, toiminta ja yliaktiivisuus värittää elämää, päinvastoin kuin masentuneesta tai uupuneesta ensimmäisenä ajattelisi. Aktiivisuus kuitenkin kumpuaa ennemmin kontrollin tarpeesta ja riittämättömyyden tunteesta, kuin aidosta innosta ja halusta tehdä. Tätä voi olla vaikeaa huomata tiimiläisessä, mutta on hyviä esimerkkejä siitä, miten tämänkaltainen näennäisesti piilossa pysyvä sairaus tai sairauden alku saattaa antaa itsestään merkkejä.

Jos tiimissä epäilet jonkun olevan uupunut, voit tarkkailla esimerkiksi sitä, mikä tämän henkilön motiivi päivissä ja tekemisessä on. Usein high-functioning-masentuneen paljastaa se, että hän hyvin harvoin ajattelee, mikä päivästä tekisi mielekkään (Kolu 2020). Ainoa tavoite on usein jaksaa sen verran, että selviytyy seuraavasta deadlinesta tai tehtävästä. On myös hälyttävää, jos tiimiläinen esimerkiksi vaikuttaa siltä, että haluaa lähteä mukaan ihan kaikkeen tai vastaavasti tarjoaa apuaan joka tehtävään. Voi olla, että kyseinen henkilö ei kuuntele omia tarpeitaan, koska on aktiivinen ennemmin pysähtymisen pelon vuoksi. High-functioning-masennuksen salaisuus onkin se, että pitää tehdä ja suorittaa, jotta ei jää aikaa kohdata omaa oloa ja ajatuksia. Tätä kannattaa ihmisissä pitää silmällä. Into on ihailtavaa, mutta itsensä uuvuttaminen pelosta käsin on taas aivan jotain muuta.

 

Pieni ja ahdas laatikko

Meillä kaikilla on uskomuksia. Negatiivinen uskomus omasta itsestään on kuin pieni ja ahdas laatikko, johon itsensä ahtaa. Ja jokainen meistä rakentaa itselleen laatikon. Näin Kolu uskoo. Olen samaa mieltä. Harvemmin tajuamme, kuinka paljon itse itseämme rajoitamme ja mihin äärimmäisyyksiin se voi venyä. Rakentamamme laatikon koko pahimmassa tapauksessa kertoo, mikä on meille sallittua ja mikä ei. Mitä kehtaamme tehdä ja mitä ajattelemme, kun katsomme peiliin? Mikä meissä on perustavanlaatuisesti vialla? Se siis määrittää meitä ihmisinä.

Tämän voi jokainen kuvitella. Jos on hyvin tiukat määritykset, tuskin jää tilaa. Sitä kuuluisaa tilaa tehdä virheitä tai olla jaksamatta välillä. Tätä voisi verrata ajatukseen siitä, että mitä tiukempi rajaus tehtävänannossa, sitä selkeämmin rajattu lopputuloksenkin täytyy olla. Ja ennen kaikkea on tärkeää tarkistaa lopussa, vastataanko tehtävän antoon! Kyllä me Proakatemialaiset tiedämme. No, uupuneen ihmisen elämän lopputulos ei ole niin sanotusti vastannut tehtävän antoon. Sellaiseen, jonka hän on vielä kaiken lisäksi itse itselleen rajannut. Rakentamamme laatikko on siis kuin tehtävänanto, johon inhimillisinä otuksina, emme taatusti onnistu joka kerta vastaamaan. 

Usein uupuneen henkilön taustalla piilee laatikko, jonka nimi on häpeä (Kolu 2020). Häpeä määrittää rajat sille, mitä itseltään ja elämältä uskaltaa odottaa tai pyytää. Kolun mukaan se pystyttää esteitä meidän, muiden ihmisten ja maailman välille. Laatikko on sitä suurempi, mitä enemmän häpeä rajoittaa. Uupumuksen kynnyksellä voi olla hyvin hankalaa myöntää, että hävettää. Tai että ylipäätään on asettanut itsensä uupumaan rakentamalla tämän laatikon ympärilleen. 

Uupumuksen voi toisesta ihmisestä spotata mahdollisesti siitä, miten suuri vaikutus tähän henkilöön mahdollisella häpeällä on. Onko esimerkiksi tiimiläisen vaikeaa myöntää tai näyttää olevansa heikko välillä? Piileekö hänen puheissaan ajatus siitä, että kyllähän minä pärjään ja jaksan, koska heikko en ainakaan ole? Tuo ylemmyydentunne voi muodostua juuri siitä, että on asettanut itsensä liian ahtaaseen laatikkoon, joka ei anna tilaa heikkouden tai riittämättömyyden tunteille. Voi myös olla, että sama henkilö ei myönnä tekevänsä virheitä. Tämä voi johtua häpeän varjostamasta minäkuvasta ja tällöin virheiden tekeminen on ymmärrettävästi kamalan rankkaa. 

Kolu antaa hyvän esimerkin:

*Tekee virheen*

Myötätunto ja terve syyllisyys: Oho, nyt tuli mokattua.

Häpeä: Vau, olen kamala ihminen.

Häpeä usein tarkoittaakin huonoa itsetuntoa. Ei aina, mutta usein. Häpeän takana piilee nimittäin käsitys siitä, että on paha (Kolu 2020). Kokemus siitä, ettei kelpaa. Häpeä rajoittaa ihmisen olemista ja samalla tukahduttaa esimerkiksi luovuuden. Häpeä kangistaa ja vie luottamusta. Sellainen uuvuttaa varsinkin työmaailmassa ja tiimityössä. Jos joutuu olemaan varovainen ja reunalla koko ajan, koska on ahdasta omassa laatikossa häpeän kanssa, ei ihme, että jokainen tiimin kanssa jaettu hetki on raskas. Uupumus voi näyttäytyä siis myös siinä, että ihmisellä on haasteita luottaa omaan tekemiseen tai muidenkaan tekemiseen. Onko tiimissäsi esimerkiksi ihmisiä, jotka aloittavat jokaisen paja-tehtävän tai uuden idean kehittämisen valittamalla siitä, miten vaikeaa ja epäselvää kaikki on?

 

Perfektionismi = pelko

”Osallistuin taannoin joogaworkshopiin, jonka lounastauolla yksi osallistujista kysyi opettajalta, mikä on tämän näkemys täydellisestä ryhdistä. Opettaja vastasi empimättä: ”Heti kun yritetään tavoitella täydellisyyttä, siinä on oikotie helvettiin.” Hetken pohdinnan jälkeen hän korjasi: ”Tai oikeastaan, kun yrittää tavoitella täydellisyyttä, on jo helvetissä.” – Kolu 2020

Vastasin itse joskus työhaastattelussa, että yksi parhaimpia puoliani on se, että olen perfektionisti. Se, että pyrin tekemään kaiken takuulla aina niin hyvin, kuin mahdollista. Onhan se hienoa tavoitella aina parasta mahdollista lopputulosta ja pyrkiä kohti täydellisyyttä, vai mitä? Kuitenkin olen usein myös siinä tilanteessa, että vitkuttelen työntekoa tai esimerkiksi näiden esseiden kirjoittamista. Olen ajatellut, että minun on pakko olla yksinkertaisesti laiska. Kuitenkin samaan aikaan olen toisaalta uskonut, että tulen lopulta kyllä suoriutumaan tehtävästä kuin tehtävästä annetun ajan puitteissa. 

On jälleen kerran hyvin yleistä väärinymmärtää sana perfektionismi. Perfektionismi ei, vaikka kuinka hullulta kuulostaakin, ole lopulta sitä, että pyrkisi aina parempaan. Perfektionismi on oikeastaan sitä, että ei pyri mihinkään. Lamaantuu odotustensa alle. Usein vitkuttelun taustalla ei ole laiskuus, vaan mahdottomat vaatimukset. (Kolu 2020.) 

Tämä oli itselleni aika kolahduttava oivallus Kolulta. Perfektionismissa ei olekaan siis kyse siitä, että haluaisimme olla parempia, vaan pelosta. Pelottaa, että muut näkevät meidän olevan ihmisiä, joilla ei olekaan tilanne hallinassa. Pelottaa epäonnistua. Brene Brownin mukaan terveessä ponnistelussa ihminen keskittyy itseensä ja omaan kehitykseensä (Kolu 2020). Perfektionisti taas usein pohtii, mitä muut hänestä ajattelevat. Perfektionismissa on kyse muista ihmisistä ja siitä, miten näyttäydymme heille (Kolu 2020). 

Kova asioiden tavoittelu ja perfektionismi uuvuttavat ja ovatkin usein uupumuksen taustalla yhtenä osatekijänä. Onkin hyvä tarkkailla tiimityön lomassa, jättääkö joku esimerkiksi asioita tekemättä, jos ei pysty tekemään niitä täydellisesti. Tämä voi näyttäytyä siinä, että ei vaikka pysty suoriutumaan tehtävästä, jos ei tiedä muiden odotuksia. Voi myös olla, että uupunut ihminen välittää muiden mielipiteistä todella paljon ja uskoo, että muut tuomitsevat, jos ei suoriudu täydellisesti. Vähätteleekö joku tiimissäsi esimerkiksi omaa työtään aina jo etukäteen?  Onko jonkun vaikeaa sietää epätäydellisyyttä tai keskeneräisyyttä? 

 

SÄ VOIT AUTTAA!

Jos näitä asioita bongaa tiimiläisessä, mitä sitten voisi tehdä? Siihen ei ole yhtäkään yksinkertaista vastausta. Sanon kuitenkin sen, mitä Kolun kirjasta opin; ole läsnä, kuuntele ja näe ihminen. Kaikki yllä mainitut haasteet, jotka uuvuttavat ja saavat yhteiskunnan ja tulevaisuuden näyttämään helvetiltä, poistuvat jopa aika yksinkertaisin askelin. Toipuminen vie kauan aikaa tottakai, eikä ole mikään sormia napauttamalla toteutuva toive, mutta muiden ihmisten rooli saattaa olla hyvinkin simppeli. Se voi olla korvaamaton apu alkuun!

Haluan esitellä vielä muutamia Kolun oivalluksia haasteiden selättämisestä. Näitä noudattaen voi sivusta seuraajana pienellä vaivalla edistää mahdollisten uupumukseen johtavien haasteiden selättämistä ja minimoimista tiimiläisissä. Näitä kannattaa toki tehdä myös siinä tilanteessa, jos ihminen ei ole uupunut, sillä tässä esseessä esitellyt haasteet ovat usein juuri niitä laukaisevia, pinnan alla olevia lukkoja. 

”Psykoterapeutit Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen kirjoittavat kirjassaan Vihainen nainen, että masennuksessa on useimmiten jollain tasolla kyse suremattomasta surusta tai vihaamattomasta vihasta. Olenkin usein törmännyt teoriaan, että masennus on sisäänpäin, siis itseen kääntynyttä aggressiota.” – Kolu 2020

Jos ei pysähdy, koska pelkää tuntea, ei voi lopulta koskaan pysähtyä. Täytyy juosta pakoon. Siinä uupuu. On tärkeää auttaa uupumuksen merkkejä osoittavaa henkilöä ymmärtämään, että tunteet kuuluu tuntea, eikä niiltä voi paeta. Tällaisia neuvoja tuskin heti kuunnellaan, mutta toisaalta tätä voi toteuttaa monella tavalla. Rohkaise itse tunteita näyttämällä esimerkkiä. Jos huomaat, että toista nyt selkeästi suututtaa jokin, näytä että saa suuttua. Sano suoraan, että MUA SUUTUTTAA ETTET SÄ ANNA ITTES SUUTTUA. Se voi jopa vähän säikäyttää ja naurattaa toista. Tietäväinen nauru on oikein toivottua, koska usein se on merkki siitä, että henkilö tajuaa asian olevan totta. Kerro vaikka, että toisella on oikeus päästää viha ulos itsestään eikä aina tarvitse niellä kaikkea. Älä anna tiimiläisen patoa vihaa sisään. Se jo auttaa, vaikka tunteiden salliminen olisi muuten hankalaa! 

 ”Häpeä ei poistu tsemppaamalla tai rohkaisemalla, eikä varsinkaan häpeää vähättelemällä – mitä sä nyt tommosia mietit, höpöhöpö.” – Kolu 2020

Häpeä alkaa poistumaan kokemuksista, joissa joku näkee meidät sellaisina kuin olemme ja tavalla tai toisella viestii: ymmärrän. Se vaatii kykyä kuunnella ja nähdä. Toki sekin on hankalaa, mutta loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Pyri kiinnittämään huomiota siihen, että rohkaiset häpeän kanssa mahdollisesti kamppailevaa ihmistä näyttäytymään niin sanotusti ”heikkona”, ja jos näin tapahtuu, pyri olemaan hyvin empaattinen ja viesti ilmeillä ja eleilllä sitä, että näät henkilön. Heikkona näyttäytyminen voi vaatia tämän kaltaiselta ihmiseltä monien suojamuurien laskemista, mutta sitä voi edistää luomalla sallivaa ja ymmärtäväistä ilmapiiriä. 

”Olen kehitellyt perfektionismista toipumisesta itselleni eräänlaisen pelin. Kun havaitsen tilaisuuden näyttäytyä epätäydellisenä, yritän mennä tietoisesti sitä kohti. Joskus kauhusta kankeana, mutta menen.” – Kolu 2020

Perfektionismi alkaa usein helpottaa, kun alkaa hellittää itselleen luomista vaatimuksista. Luopuu pelosta olla epätäydellinen. Tekeekin päinvastoin ja ei pesekään hiuksia aamulla. Kulkee päivän tukka aivan paskasena ja kokeilee, seuraako siitä lopulta mitään pahaa oikeasti. Miten toista tässä voi auttaa, on esimerkiksi se, että pyrkii hienovaraisesti kyseenalaistamaan toisen tekemiä johtopäätöksiä siitä, mihin hän vaikka pystyy tai mitä voi ja ei voi tehdä.

Pienikin apu on apu. Uupumus-kamppailua ei voiteta yksin. Meidät ihmiset on luotu tarvitsemaan toisiamme! Toivon, että tämän esseen myötä autoin sua pohtimaan uupumisen merkkejä hieman eri kannalta ja että pystyt nyt mahdollisesti tukemaan ei niin näkyvienkin haasteiden kanssa kamppailevia! Halusin auttaa auttamaan ja ymmärtämään. Kiitos mielenkiinnosta ja jätä ihmeessä kommentti, jos sinussa heräsi ajatuksia!

 

Lähteet:

  • Kolu, E. 2020. Korkeintaan vähän väsynyt. Luettu Huhtikuu 2021. Viitattu 28.4.2021.
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close