Tampere
19 Sep, Sunday
6° C

Proakatemian esseepankki

Apuva vai apua?



Kirjoittanut: Marjut Palonen - tiimistä Evision.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Korkeintaan vähän väsynyt
Eeva Kolu
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Apuva vai apua?

Kun hain Annan kanssa apuvaksi, emme oikeastaan tunteneet. Ajauduimme hakemaan pestiä yhdessä, koska kumpikaan ei sitä yksin uskaltanut tehdä. Tutustuimme speed dating -tyylillä iltakävelyillä, kysellen suoria kysymyksiä miten toimisit eri tilanteessa. Huomasimme nopeasti, että meillä on sama ajatus monesta asiasta, ja koemme yhteisön erittäin tärkeäksi osaksi elämiämme. Yksi syy miksi itse halusin apuvalmentajaksi, oli se, että tahdoin esimerkillä näyttää, että on ok jos ei osaa. Uskaltaa nousta lavalle, vaikka jalat tutisevat. Ja toinen päällimmäinen syy oli tuoda esille, että yhteisöön kuuluminen ja osallistuminen ei tarkoita sitä, että on erityisen sosiaalinen ja sosiaalisesti lahjakas. Yhteisössä on tilaa erilaisuudelle, ja se onkin yhteisön hienoimpia asioita – yhteisössä on mahdollisuus löytää oma paikkansa juuri sellaisena, kun on.

En tiennyt, että esimerkillä näyttäminen tulisi minun tapauksessani tarkoittamaan tätä. Esseen avulla sen kertomista kuinka joskus ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä ja pyytää apua. Apuvalmentajavuodesta luopuminen on ollut minulle yksi vaikeimmista päätöksistä. Puhuimme Annan ja Tirrin kanssa syksyllä siitä, että kuunnellaan minun jaksamistani ja edetään sen mukaan. Nyt on toukokuu ja en palannut koko vuonna Annan aisapariksi.

 

Lähtökohdat

Tiesin jo keväällä, että minun tulee karsia töitä rankalla kädellä. Olin mukana Katto-projektissa, joka oli yli täysipäiväinen työ, lisäksi hoidin kattokävelyn operatiivista toimintaa ja olin sen suunnittelussa mukana. Pajat ja tiimin yhteiset hetket olivat tietenkin automaattisesti kalenterissa mukana. Kun saimme tietää, että meidät on valittu apuvalmentajiksi, se tuntui siltä, kun saisin kaikki unelmaprojektit yhtä aikaa. Tuntui että vihdoin saan sen mistä olen haaveillut jopa tietämättäni. Tunne oli positiivinen, tunsin oloni energiseksi, ja sen energian avulla saisin kaiken toimimaan, vaikka hommaa onkin paljon. Ihan varmasti saisin.

Jäin pois vastuutehtävistä Katon puolella, ja jäljelle jäi kattokävelyn operatiivinen toiminta. Edelleen jäljellä oli yksi täysipäiväinen työ, ja myös kahvilan puolella työskentely tiskin takana.

Apuvalmentajan rooli oli minulle tässä kohtaa se tärkein, se minkä vuoksi karsia kaikesta muusta. Apuvalmentajan tehtävä oli asia, jota olin miettinyt jo ensimmäisestä Proakatemian syksystäni asti takaraivossani. Ei niinkään, että olisin pyrkinyt sitä kohti, mutta silloinen apuvalmentaja Salla Vaittinen oli ensimmäisiä, jotka tulivat kahvitilassa keskustelemaan muuten vaan ja hänen nimensä jäi mieleen. Salla jätti apuvatoiminnallaan positiivisen kuvan siitä, miten tämän yhteisön sisällä voi opiskelija itse olla mukana vaikuttamassa toimintaan. Itse koin, että minulla on annettavaa yhteisölle, ja apuvalmentajan roolissa pääsisin oppimaan itseäni kiinnostavista asioista uusien kiinnostavien ihmisten kanssa.

  

 

Mitä sitten

Työ vei minut kuitenkin taas mukanaan, ja täytin päiväni töillä. Vastapainoksi ei ollut vapaa-aikaa, tai mitään tapaa, jolla saisin palauduttua töistä. Tästä johtuen työt menivät myös uniin, jos sain unta, mietin miten kehittää palveluitamme tai mitä huomenna pitää muistaa tehdä. Eli käytännössä olin töissä noin 24 tuntia vuorokaudessa. Sitä päätyi ajattelemaan, että kyllähän tämä kohta helpottaa, että nyt kun jaksan niin ensi viikolla on kevyempää. Eihän se niin mene, jos ei itse kuitenkaan tee omaan kalenteriin eikä toimintaan muutoksia. En missään vaiheessa pysähtynyt ottamaan aikaa aikataulutukselle, omien toimintatapojen kehittämiselle, saati itselleni. Vaikka tekeekin itselleen tärkeitä asioita, jotka motivoivat, se ei tarkoita sitä, että lakkaa olemasta ihminen. Ihminen tarvitsee ravintoa ja lepoa toimiakseen.

Korkeintaan vähän väsynyt kirjassa verrataan työn täyteistä ylisuorittajan elämää vapaapalokuntalaisiksi. Yötä päivää tulee olla valmiina sammuttamaan tulipaloja, olla hälytystilassa – kaikkialla ja koko ajan. Kirjassa määritellään ylisuorittaja: ”henkilö, joka kokee olevansa olemassa vain tulosten, saavutusten ja päämäärien kautta”. Tällainen ihminen on tiettyyn pisteeseen asti työnantajan unelma, sillä hän tekee kaikkensa uhraten kaiken, koska hänen minuutensa koostuu siitä. (Kolu 2020)

Olemassaoloni on aina pohjautunut suorittamiseen ja onnistumiseen. Koen itse sopivani tuohon määritelmään täydellisesti. Tai koin vielä viime vuoden loppuun asti. Siitä alkaen olen alkanut rikkomaan tätä osaa identiteetistäni ja rakentamaan sitä uudelleen. Minun on aika päästää irti jo lapsena oppimistani toimintamalleista. Se vaatii todella paljon töitä, mutta tällä kertaa teen työt lempeästi itseäni kuunnellen ja tarkkaillen.

 

Apua

En edes tarkalleen muista, mitä kaikkea askelia tapahtui ja missä järjestyksessä. Elokuussa 2020 kuitenkin olin jo sairaslomalla. Oletukseni oli, että olen kuukauden pois ja jatkan sitten. Tein töitä kuukauden kotoa, joten en pysähtynyt edes ensimmäisellä sairaslomajaksollani. Iidalle sanoin, että olen vielä kaksi viikkoa pois, että voitko hoitaa kattokävelyn operoinnin sen ajan. Päädyin olemaan sairaslomalla yhteensä 5 kuukautta.

Olin päästänyt kehoni siihen kuntoon, että pelkkä lepo ei enää auttanut. En pystynyt nukkumaan edelleenkään, joten en saanut palautumiseen tarvittavaa unta. Edelleen aivoni kävivät ylikierroksilla ja haluamattanikin mietin töitä koko ajan yötä päivää. En nukkunut, josta seurasi fyysisesti huono ja oksettava olo, joka johti ruokahalun menettämiseen. Ei energiaa, eikä lepoa, vain kierroksia päässä ja kehossa. Kävelin lääkäriin ja sanoin, että nyt en enää yksin pärjää, tarvitsen apua.

Sain monen tapaamisen ja vakuuttelun jälkeen apua, paikan jossa jutella ja purkaa ajatuksiani. Henkilön, joka auttoi minua oivaltamaan, kuinka suorittajan roolini on läsnä jokaisessa hetkessä. Lähdimme siitä, että hän kehotti minua vaihtamaan kirjani fiktiivisiin tarinoihin, tähän mennessä olin lukenut ainoastaan kirjoja, joista koin olevan minulle apua opinnoissa tai muuten vaan kehittäviä yleissivistäviä kirjoja.

Tein yksinkertaisia, mutta tärkeitä ja toimivia ratkaisuja tyhjentääkseni aivoni töistä. Nämä ovat ihan normaaleita pointteja normaalista elämänhallinnasta, mutta toisinaan ainakin minun tapauksessani nämä tulee tehdä tietoisesti.

  1. Laitoin tietokoneeni yöpöydän laatikkoon. Olin viettänyt aikaani tietokoneella tehden töitä, mutta myös vapaa-ajan. Katselin suoratoistopalveluita koneelta töiden jälkeen. Todellisuudessa työmaili piippasi joka ilta, ja päädyin yötä myöten vastailemaan niihin. Tietokone päätyi olemaan siellä lähes viisi kuukautta.
  2. Laitoin puhelimeeni rajoitukset, että kuuden jälkeen se ei enää hälytä mistään. Vastailin puheluihin ja viesteihin vielä klo23 jälkeenkin ennen tätä muutosta.
  3. Aloin lukemaan ja kuuntelemaan vain fiktiivisiä kirjoja. Tähän asti olin ajatellut niin, että kaikki aika tulee käyttää kehittävästi, eli myös kirjat tuli olla esseisiin sopivia tai muuten vaan kehittäviä.

Enkä vieläkään ole läheskään palautunut. Olen kuitenkin matkalla kliseisesti uuteen minään. Ajattelen lähes viikoittain, että mikä on minulle juuri nyt hyväksi. Tietoisia valintoja tulee tehdä opiskeluun liittyvään ajankäyttöön, mutta myös niinkin arkiseen kuin kaupassakäyntiin, tai siihen teenkö viikonlopulle suunnitelmia. Kun tyhjensi itsestään kaikki mehut, on yksinkertaistenkin päätösten tekeminen mahdollisuus vaikuttaa omaan tulevaisuuteen. Itselle se on ollut avain itseni uudelleen ohjelmointiin, tehdä muutoksia arjen pieniin asioihin.

Polku palautumiseen on pitkä, ja sille tulee antaa aikaa. Jos on päästänyt itsensä niin loppuun kun minulle tein, se ei ole mikään yhden kuukauden sairauslomalla hoituva homma. Aivot vaativat yllättävän paljon aikaa palautumiseen. Sille tulee antaa aikaa, tai kohta väsähtää uudestaan. Peiliin katsominen ja sen myöntäminen, että nyt ei ole kaikki hyvin, on todella vaikeaa. Mutta kun sen tekee, uskoisin, että se tulee palvelemaan loppu elämän. Aina kun oppii itsestään jotain uutta, se on mahdollisuus.

Muiden ihmisten merkitys hyvinvoinnissa on korvaamaton. Oli sitten kyse ystävistä tai hoitoalan ammattilaisista. Kun löytää itselle sopivia henkilöitä, jotka ovat sinulle läsnä ja kuuntelevat – heistä kannattaa pitää kiinni, ja uskaltaa kertoa omat ajatukset ja olla oma itsensä.

 

Siis täh?

Miksi kirjoitan tästä? Yhtenä päivänä olin apuvalmentaja Annan kanssa, ja seuraavana olen määrittelemättömän ajan pois, tai varmaankin usean yhteisön jäsenen silmin kadonnut johonkin.  Tämä essee on osana omaa toipumistani, mutta se on myös osani siitä, että haluan antaa kokemukseni avoimena yhteisölle, niin yhteisön jäsenenä kuin myös apuvalmentajaksi valittuna. Jos yksikin tämän tekstin avulla uskaltaa pysähtyä ennen kuin on liian myöhäistä, on kokemuksestani ollut hyötyä muillekin kuin itselleni. Kantapään kautta oppiminen on toimivaa, mutta kun on kyse omasta hyvinvoinnista ja mielenterveydestä, en suosittele sitä kellekään.

Itselleni hyötyä tästä kokemuksesta on ollut sillä tapaa, että se pakotti minut miettimään omia prioriteettejani elämässä, ja nostamaan oman hyvinvointini kaiken edelle. Aioin jatkaa sillä suunnalla tästä eteenpäin. Jos vielä laiminlyön oman hyvinvointini, toivon, että olen ollut tarpeeksi avoin asiasta, ja joku osaa tulla vetämään hihasta ja kehottaa pysähtymään.

Erittäin tärkeä asia, jonka tahdon mainita liittyen tähän yhteisöön on: Tirri & Anna. Te annoitte minulle mahdollisuuden pysähtyä. Poisjäämiseni ei ollut helppoa etenkään Annalle, mutta et antanut sen näkyä minulle syyllistämisenä tai muuna negatiivisena, se kertoo kuinka vahva ja mieletön ihminen olet. Kiitos. Kiitos teille molemmille tuestanne. Tämä yhteisö ottaa koppia, jos uskaltaa pysähtyä ja pyytää apua.

 

Lähteet:

 

Kolu E. 2020. Korkeintaan vähän väsynyt. Äänikirja.

Kommentit
  • Miisa Hiltunen

    Muistan miettineeni alkukesästä, että huh, oletpa monessa mukana, mitenköhän jaksat. Painoit kuitenkin hymy huulilla eteenpäin ja kiire kuitattiin meille perinteiseen tapaan naurulla. Kiireestähän heiteltiin kesän aikana jatkuvasti vitsejäkin ja naureskeltiin sille, miten koko päivänä ei ollut esimerkiksi ehtinyt pysähtyä syömään. Tällaiset esseet avaa kuitenkin hyvin sitä mielen maisemaa ja Kolun kuvaamaa aitajuoksu/vapaapalokunta -toimintaa, jossa ollaan koko ajan valppaana eikä pysähdytä tutkimaan tai helpottamaan omaa oloa ja kiirettä. Sen, että naureskelee ja hokee jaksavansa, ei saisi liikaa hämätä todellista tilannetta. Niin kuin kirjoitit, on hyvä olla asiasta avoin, jotta muutkin pystyvät huomaamaan hälytysmerkit ja kehottamaan pysähtymään. Siispä: rohkeaa ja esimerkillistä avata omia mörköjä ja kokemuksia yhteisölle.

    Kiitos Markka tästä esseestä. Tsemppiä <3

    19.5.2021
  • Aleksi Kolunsarka

    Vahvin henkilö on tosiasiassa se, joka uskaltaa olla heikko eritoten muiden edessä. Sen kertoo jo motiivisi hakea apuvalmentajaksi. Muutenkin tällaisessa ympäristössä unohtaa helposti levon ja oman ajan tärkeyden, koska on helppo olla sarjainnostuja ja hypätä kaikkeen mieluiseen mukaan. Siihen kun lisäksi otetaan huomioon kuinka helppoa on tänä päivänä sekoittaa työ ja vapaa-aika, kun Whatsapp saattaa huutaa kolmesta eri projektiryhmästä ja viikonlopun mökkiryhmästä samaan aikaan. Varsinkin yrittäjänä kun jotenkin oletetaan olevan yli-ihminen, jonka pitäisi olla aina tavoitettavissa ja kaiken lisäksi perillä kaikesta ympärillä olevasta. Levon merkitys oikeastaan vain korostuu.

    Tärkeintä on tunnistaa, että nyt tuntuu pahalta. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja kovasti tsemppiä palautumiseen!! Aihe tuntuu olevan kokoajan enemmän ajankohtainen akatemialla ja siksi toivon että tämän esseen lukisi mahdollisimman moni. Olet vahva ihminen ja toivon että päästään näkemään pian ! Ei paljoa keritty viimeisen vuoden aikana tapaamaan, mutta minulle on jäänyt erittäin ammattimainen kuva sinusta apuvalmentajana. Kiitoksia samalla kirjavinkistä, minä vinkkaan sinulle Henri Tuomilehdon; Nukkumalla Menestykseen, vaikkakin fiktiivinen se ei ole!

    21.5.2021
  • Johanna Rita

    Julkaisin ihan hetki sitten samaan kirjaan pohjautuen oman esseen uupumuksesta. Pystyn niin hyvin samaistumaan tuohon, että “kyllähän tänkin nyt ehtii hoitaa”, sekä sen, että asiat pyörii päässä 24h vuorokaudessa. Tän esseen lukemisen jälkeen tuli olo, että oispa kivaa jauhaa tästä aiheesta siun kanssa joskus enemmänki.

    Ihanaa, ja RENTOUTTAVAA kesää! <3

    24.5.2021
  • Tirri

    Markka, kiitos. <3 Sinä olet mainio, ja toivon että pikkuhilijaa alat itekin tajuta sen. Omien toiminta- ja ajatusmallien tunnistaminen ja ennen kaikkea tunnustaminen ei ole mikään pikku juttu, saati niiden tietoinen muuttaminen. On helppo kieltää itseltään ne todelliset tunteet, sanoa että pärjää. Vielä helpompaa on huudella toisiin pöytiin tekemättä mitään. Rohkeutta on kohata ihtensä ja kasvaa omaksi itsekseen. Yhessä mennään, etiäpäin.

    2.6.2021
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close