Johdanto

Reilu kolmen vuoden aikanani Proakatemialla olen kokenut melkoisia tunnevuoristoratoja niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Kesällä olen saanut viettää kauan odotettua lomaani, mutta jostain syystä viime päivinä ikävät asiat ovat kummunneet alitajunnan syövereistä mieleeni. Olen muutaman päivän miettinyt näitä asioita ja pohtinut niihin liittyviä tuntemuksia. Yhteinen päällimmäinen tunne näille asioille on katkeruus.

Tässä esseessä käyn läpi yleisesti asioita Proakatemialla ja tiimissäni, jotka ovat aiheuttaneet katkeruuden tunteita. Kirjoitan tapauksista anonyymisti, koska esseen lähtökohtana ei ole selvittää tai mässäillä sillä kuka on tehnyt mitäkin, vaan aukaista omaa ajatteluprosessiani ja tarjota mahdollisesti oivaltavia pohdinnan aiheita. Olen tätä esseetäni varten valinnut Pekka Hämäläisen kirjan: Elämä on epäreilua, hyväksy ja anna anteeksi.

Mitä on anteeksiantaminen?

Otsikko voi tuntua hieman oudolta, sillä luulisi kaikkien tietävän mitä anteeksiantaminen on. Hämäläisen mukaan näin ei valitettavasti kuitenkaan ole.

Kaikille meistä tulee elämämme aikana eteen asioita, jotka aiheuttavat niin perin pohjimmaista pettymystä, katkeruutta ja vihaa, joita saatetaan kantaa vuosia tai vuosikymmeniä. Huomionarvoista on se, että ongelman ydin eivät ole ulkopuoliset ihmiset, vaan kyvyttömyytemme antaa anteeksi itselleen ja muille. Anteeksiantamattomuus kahlitsee ihmisen elämään ahdistavien tunteiden kanssa ja tekee elämästä ilotonta ja näköalatonta. Tunnekoukkuihin jämähtäneet roikkuvat kuin sätkynuket, he potkivat sinne tänne, kokevat itsensä voimattomiksi eivätkä pääse elämässään eteenpäin. (Hämäläinen, P. 2008, s. 14–15.)

Miten sitten tästä tilanteesta päästään eteenpäin? Hämäläisen mukaan ei ainakaan ehdollisella anteeksiantamisella, jonka suurin osa mieltää anteeksiantamiseksi. Ehdollisella anteeksiantamisella tarkoitetaan tilannetta, jossa loukattu odottaa, että loukkaaja tulisi pyytämään häneltä anteeksi ja katuisi vilpittömästi tekoaan. Moni myös odottaa jonkinlaista hyvitystä kokemalleen vääryydelle. Odotukset ovat oikeutettuja ja inhimillisiä, mutta ne vievät todelliselta anteeksiantamiselta pohjan. ”Jos sinä ensin pyydät anteeksi…sitten minä annan sinulle anteeksi” tai ”jos saan hyvityksen, niin sitten…” Tällainen on ehdollista peliä, ei vilpitöntä anteeksiantoa. Anteeksiantamisen syvin olemus on täysi pyyteettömyys. Annan anteeksi itseni takia ilman mitään hyvityksiä tai vastapalveluksia. Minä haluan vapauttaa itseni ikävän tunteen koukusta. (Hämäläinen, P. 2008, s. 15.)

Katkeruus Proakatemialla

Proakatemia ei ole anteeksiantamisen saralla yhtään sen erilaisempi kuin muukaan yhteisö tai organisaatio. Proakatemian vahvuus on se, että ikävistä ja raastavista tunteista puhutaan vähintäänkin tiimitasolla, mutta jotkin tunteet jäävät hiertämään koko loppu Akatemia ajaksi. Joskus tuntuu, että ihmiset katkeroituvat pelkästään muiden läsnäolosta, kun heidän polkunsa on erilainen kuin meillä itsellämme.

Pahin kamppailuni Proakatemialla on ollut itseni kanssa. Olen oppinut innostumaan ja etsin jatkuvasti uusia toimintatapoja ja laajennan omaa ajatteluani. Juuri näiden ominaisuuksieni takia minun ollut välillä vaikea olla omassa tiimissäni, jossa jokainen tuntuisi vetävän tiimiämme omalla vahvalla otteellansa johonkin toiseen suuntaan. Viime keväänä pääni tuntui räjähtävän tästä kaikesta mutkikkuudesta. Väitän, että tulen erinomaisesti toimeen kaikkien tiimini jäsenten kanssa, mutta en vain käsitä miten hyvistä ja mukavista ihmisistä tulee yhdessä täysin persläpiä toisilleen.

Johtopäätökseni on se, että meistä jokainen kokee jonkin asteista pettymystä siitä, että ajattelimme saavamme tiimistämme enemmän kuin mitä olemme saaneet. Joidenkin ehdot ovat täyttyneet paremmin kuin toisilla. Itse toivoin ja yritin tehdä töitä sen eteen, että meillä olisi yhteen puhaltava tiimi vaikeinakin hetkinä, mutta jo ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tiimimme alkoi murentua. Katkeruuteni pohjautuu pääsääntöisesti siihen, että oma toiveeni tiimiämme kohtaan ei kaikilla osa-alueilla ole toteutunut.

Pohdinta

Kuten Hämäläinenkin kertoo, ikävän tunteen kantaminen on lopulta este kantajalle itselleen. On helppoa omaksua uhrin rooli ja käyttää sitä aseena muita kohtaan. Olen itse päättänyt, että en tule olemaan uhri ja päästän katkeruudestani irti. Tämähän ei tietenkään heti tapahdu, vaan se ottaa aikaa ja työstämistä omakseen. Voin jo nyt muutaman viikon takaisen päätökseni jälkeen todeta, että elpymisen merkkejä on havaittavissa. Enää en tuhlaa aikaani muiden huonon fiiliksen miettimiseen, vaan panostan omaan onnellisuuteeni ja innostukseen, jolla voin saada muut mukaan positiiviseen kierteeseen. En myöskään pahastu, jos joku ei kerta kaikkiaan lähde innostuksen pyörteeseen; se ei ole enää minulta pois, ainoastaan kieltäytyjältä itsellään.

LÄHTEET

Hämäläinen, P. 2008. Elämä on epäreilua, hyväksy ja anna anteeksi! Helsinki/ Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy.