Kirjoitan tämän esseen sinulle, joka jännität johtamista ja itselleni. Toivon että harppaus on suuri, kun palaan tähän esseeseen ensi kevään lopussa. Luin ahdistuksissani kirjan nimeltä Pieni kirja johtamisesta. Ihan kuin kivi olisi tippunut sydämeltä ja toivon, että saat saman helpotuksen jännitykseesi tästä esseestä. Minut ja Marjut tiimistä Evision valittiin tänä keväänä Proakatemian apuvalmentajiksi, eli apuviksi. Meitä jännitti, mutta samaan aikaan olimme todella innoissamme uudesta haasteesta, päästä johtamaan Proakatemian johtoryhmää ja kehittämään yhteisöämme. Tiesimme toistemme heikkoudet ja vahvuudet, ne täydensivät hyvin toisiaan. Olen aina ollut kova jännittämään, mutta yhdessä Marjutin kanssa en jännittänyt niin paljoa. Tuimme toisiamme, eikä kummankaan tarvinnut jäädä yksin jännityksen kanssa. Syksyn alkaessa kävi kuitenkin niin, että Marjut joutui jättäytymään pestisä pois. Siitä se sitten alkoi, matkani Proakatemian apuvana, yksin.

JA EIKÖHÄ MENNÄ

Jännittää, ahdistaa, pelottaa, mitä näitä nyt on? Kaikkia edellä mainittuja tunteita olen käynyt läpi viimeisen parin kuukauden ajan tietyn väliajoin. Miten voikin olla niin, että äänekäs ja itsevarma minä rapistun täysin, kun olisi tarkoitus johtaa uutta porukkaa. Pelkästään pajan pitäminen Jorylle jännitti aivan törkeästi. Koin täysin samoja tunteita, kuin silloin esipinkkuna pajassa ensimmäisenä syksynä. Jännitti pelkkä puhuminenkin, eikä omaa mielipidettä uskaltanut sanoa. Mitä ihmettä?

Tiedostan, että varsinkaan akatemialla ei tarvitse pelätä, sitä että joutuu pilkattavaksi epäonnistumisesta. On se silti vaikea selittää itselleen ja lakata jännittämästä. Mitä jos ihmiset näkevät, etten osaa johtaa? Ei miestä kukaan osaa johtaa pelkästään sillä, että sinut on valittu johtorooliin. Olen ja tulen varmasti mokaamaan ja nolaamaan itseni monta kertaa, mutta olen pikkuhiljaa pääsemässä ”mitä sitten” -ajatteluun. Mitä väliä, vaikka nolaisinkin itseni? Kaikki meistä tekevät virheitä. Opettelu ja uuteen totuttelu vie aikaa ja se on ihan täysin okei. Toki haluan tarkentaa, että mikäli mokaat, ole valmis ottamaan vastuu, myöntämään virheesi ja joissain tapauksissa pyytämään anteeksi. Mutta tärkeimpänä; älä jää rypemään epäonnistumiseen, ole itsellesi armollinen.

Muistan ensimmäisen johtoryhmän kokouksen varmasti ikuisesti. Voin kertoa, että enempää penkin alle ei voi mennä. Kokous oli etänä ja elin siinä ajatuksessa, että erityistä runkoa ei tarvitse. Enemmänkin rentoa juttelua tulevasta ja siitä, kuinka aiemmin on toimittu. Jostain ihmeen syystä ajattelin olevani enemmänkin sivustaseuraaja. Kokous kesti tunnin ja keskustelu ei käynytkään ihan niin kun olin odottanut. Hiljaista oli. Heti kokouksen jälkeen laitoin päävalmentajallemme Tanja Verholle, eli Tirrille pitkän viestin; kuinka nyt on tehty virhe apuvan valinnassa, että ei tästä mitään tule. Hetki siinä purettiin tapahtumia ja käytiin läpi mitä tästä voi oppia, voin kertoa, että paljonkin. Esimerkiksi sen, että palavereihin ja pajoihin AINA valmiiksi mietittyjä kysymyksiä. Myös se, että sinulla on jonkinlainen runko ja ajatus siitä, miten palaverin tulisi mennä. Muutaman päivän kitkuttelin häpeässä. Sitten päätin muuttaa häpeän voimakseni; tämän huonommin ei voi mennä, joten tästä ei ole muuta, kun suunta ylöspäin. Muutamat ensimmäiset kokoukset ja pajat jännittivät, mutta arvatkaas mikä minua auttoi. Ajatus ensimmäisestä kokouksesta ja siitä, että eipä tämä nyt niin huonosti mene. On tärkeää jakaa epäonnistumiset ja sparrailla niistä jonkun kanssa, näin opit ja kehityt. Ilman palautetta ja ajatusten vaihtoa on vaikeaa kehittää toimintaansa.

Tarinallani ensimmäisestä kokouksesta en hae sitä, että alita ensin rima kunnolla ja vertaa siihen. Vaan sitä, että joskus hommat menevät ihan huolella vihkoon, mutta ei voi mitään. Pääasia on se, miten toimit jatkossa ja otatko opiksesi.

”Älä pelkää, kaikki pelkäävät tekevänsä virheitä. Kaikki tekevät virheitä. Päätösten tekeminen on aina riski: et voi tietää kaikkia muuttujia. Hyväksy se.” Rantala, T.

Pieni kirja johtamisesta on hyvä kirja lukea, jos olet aloittamassa uudessa roolissa. Kirjaa voi lähestyä monesta eri kulmasta, mutta varsinkin minulle se oli todella hyvä itseluottamuksen kohottaja. Kirjassa käytiin läpi kaikkia niitä mahdollisia skenaarioita, mitä uusi johtaja voi ja tulee kohtaamaan. Kirjassa heräsin myös siihen todellisuuteen, että kaikki meistä jännittää ja pelkäävät tekevänsä virheitä. Varsinkin akatemianlaisessa ympäristössä, nyt jos koskaan kannattaa hypätä tuntemattomaan ja alttiiksi virheille. Olemme kaikki koulussa oppimassa, joten pelko pois ja tuulta päin. On myös hienoa huomata, kuinka suuri mahdollisuus on kehittää itseään jännittävissä tilanteissa. Tämä on nimenomaan sitä kuuluisaa epämukavuusaluetta. Mikäli suurimman osan ajasta tunnet olevasi itsevarma, et jännitä ja osaat jo oikeastaan kaiken et kehity, ainakaan paljoa.

Haastankin jokaista menemään juuri sinne suuntaan mikä eniten pelottaa. Nyt jo, vaikka vain muutama kuukausi edetty, voin nimetä jo monta kohtaa, jotka eivät minua jännitä niin paljoa. Kehitystä on siis tapahtunut, ja mikäs sen parempaa, kun nähdä kehittyvänsä. Aloittaa voit pienimmistäkin jutuista, jotka jännittävät. Sitten vaan pikkuhiljaa kohti niitä suuria jännityksen kohteita, pääasia on, että menet! Älä jää tumput suorana odottamaan, että sinut haetaan epämukavuusalueellesi, vaan anna palaa!