Taannoisella Bangkokin lomallani kuuntelin muutaman hieman kevyemmän elämänkerrallisen äänikirjan, tämä oli yksi niistä. Tarinamuotoiset kirjat herättivät silti ajatuksia, joten luvassa on pari kevyempää esseetä, tämä kyseinen mukaan lukien. Joten mikäli etsit kovaa faktaa, niin tämän tekstin voit jättää välistä ihan suosiolla. Itsekkään en hirveästi pidä kevyestä henkilökohtaisesta pohdinnasta koostuvista esseistä, mutta vaihteluhan se on mikä virkistää.

Lyhyt referointi

Kirja kertoo suomalaisen vankikarkurin Jan Jalutsin tarinan. Jalutsi on Suomen tunnetuin vankikarkuri, hän on paennut yhteensä seitsemän kertaa ja lusinut jokaisessa maamme vankilassa. Jo pienestä pojasta lähtien Jan oli vilkas tapaus ja täten nuoruusvuosista lähtien on sattunut ja tapahtunut. Kukaan tuskin tietoisesti lähtee tavoittelemaan ammattirikollisen uraa ja monien muiden tavoin tämänkin tarinan pikkupoika ”ajautui” monien sattumien summana rikolliselle tielle. Alakouluikäisenä Jalutsi joutui vilkkaasta luonteestaan johtuen tuomituksi muutamasta pahanteosta, joihin hän oli kuitenkin syytön. Tämän kaltainen väärin perustein tuomituksi joutuminen vääristää kasvavan miehen alun käsitystä maamme oikeuskäsityksestä ja pahimmillaan nostattaa negatiivista asennetta virkavaltaa ja muita auktoriteetteja kohtaan.

Saatuaan muutaman ehdollisen vankeustuomion nuorena aikuisena Jalutsi koki, että eihän tämä nyt niin vakavaa ole, jos vähän rötöstelee, ja käytännössä ei joudu kantamaan vastuuta teoistaan vaan pääsee kulkemaan vapaana aivan kuten ennenkin. Kelkka kuitenkin kääntyi kun 24 vuotiaana ensimmäisen kerran niin sanotusti häkki heilahti ja tuomiota joutuikin suorittamaan kalterien taakse. Vankilaan jouduttuaan Jalutsin jo pienestä pitäen kasvanut kapinahenki otti ohjat ja mies ei hyväksynyt sitä, että hänen vapautensa riistettiin. Tästä alkoi pakokierre, joka jatkui suorastaan hämmästyttävän pitkään. Mikäli pakoreissujen yksityiskohdat kiinnostavat suosittelen kuuntelemaan kyseisen äänikirjan. Itseäni herätteli vahvasti se, että täällä lintukoto-Suomessa on ollut mahdollista elää elämää, joka on kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta.

Omaa pohdintaa

Henkilökohtainen ajattelumallini on hyvinkin vahvasti yksilön vastuuta korostava. Jan Jalutsin elämänkerrallinen tarina kuitenkin sai minut kyseenalaistamaan omaa kantaani yksilön vastuusta. Ajatus siitä, että aikuisiällä tapahtuviin asioihin avaimet ovat jokaisella omissa käsissään on edelleen se mihin oman toimintani pohjaan. Mutta ihmisillä on hyvin erilaiset lähtökodat elämään, vaikka Jalutsikin oli hyvästä perheestä kotoisin niin elämän alkuvaiheen tapahtumille ei kasvava lapsi määräänsä enempää mahda. Ja jos on täysi-ikäisyyteen mennessä kerennyt ajautumaan väärille raiteille, on todella vaikea päästä enää kaidalle polulle, jos ei paremmasta tiedä.

Mistä se sitten johtuu, että ihminen ajautuu rikolliselle tielle? Kenen vastuulla se on? Jos näihin kysymyksiin olisi olemassa yksiselitteiset vastaukset niin kaipa kyseinen ongelma olisi jo ratkaistu. Helpoin olisi syyttää vanhempia, mutta Jalutsin vanhemmat olivat kunnon kansalaisia ja vielä poikkeuksellisen rehellisiä sellaisia. Valitettava tosiasia on se, että vanhempien rahkeet eivät vain aina riitä rauhoittamaan äärimmäisen vilkkaita lapsia. Toki on hyvä muistaa maailman kehittyneen paljon noista Jan Jalutsin nuoruusvuosista, ja nykyisellään häiriökäyttäytymiseen ja ongelmalapsien tekosiin puututaan paremmin ja on olemassa muitakin ratkaisuja, kun virheistä rankaiseminen.

Toinen tärkeä rooli on varhaiskasvatuksella. Eräs ystäväni opiskelee kyseistä alaa ja aloin jo kirjan ensimetreillä pohtimaan asiaa kyseiseltä kantilta. Ensimmäisenä koulupäivänään Jalutsi sai myös ensimmäisen jälki-istuntonsa, siitä alkoi jälki-istuntojen kierre. Kasvatusala on edelleen muutoksen alla ja pyrkimyksenä on päästä pois rankaisemisesta ja saada ennemmin kannustettua ongelmatapauksia oikeaan suuntaan. Tunnistan itsestäni vahvana kapina-piirteen, joka aiheutti omana peruskouluaikanani sen, että saadut jälki-istunnot ja muut rangaistukset eivät saaneet katumaan tekoja vaan aiheuttivat närkästystä opettajia ja koko koulua kohtaan. En varmasti ole ainut kuka tämän piirteen omaa, joten kyllä, systeemissä on vika. Toki on huomattavasti helpompaa käyttää perinteistä istumista rangaistuksena koska niin on aina tehty, mutta onko sekään kovin hyvä, että koulussa olemisesta tehdään rangaistus? No ei.

Kuka tietää kuinka menestyvä ihminen Jalutsista olisi voinut tulla, mikäli hän ei olisi ajautunut väärälle polulle. Mitenkään tyhmästä ihmisestä ei kuitenkaan ole kyse. Vankilat Suomessa ja muualla maailmalla on kuitenkin pääsääntöisesti suunniteltu pitämään asukkaat sisällä, eivätkä näiden laitosten suunnittelijat ole insinöörejä sieltä huonoimmasta päästä. Silti Jalutsi onnistui pakenemaan vankilasta seitsemän kertaa. Kerran tai kaksi nyt karkaa vaikka aloittelijan tuurilla, mutta seitsemän kertaa. Mielestäni tämä ammattimainen vankilasta karkaaminen, ja välillä pitkiäkin aikoja vapaana pysyminen kertoo hyvästä ongelmanratkaisukyvystä. Ja mitä nykyään vaaditaan melkein missä tahansa ammatissa menestymiseen? Ongelmanratkaisukykyä.