Proakateamialla kaikki toiminta perustuu yhteisöön ja yhteisöllisyyteen. Siellä voi päätyä spontaaneihin kahvipöytäkeskusteluihin, jakaa ideoita, pyytää apua ja päätyä tekemään yhteisiä projekteja kenen kanssa tahansa. Tuota kovasti hehkutettua yhteisöä ei kuitenkaan ole enää kuukausiin ollut olemassa, ei ainakaan minulle.

Kun meidät on viimeisen vuoden ajan pakotettu suorittamaan lähes koko elämämme etänä, on vaikea tuntea kuuluvansa yhteisöön. Proakatemialla on paljon minua vanhempia opiskelijoita, joiden kasvoja en tunnista – saati sitten tiedä heidän nimiään. Ehdin olla akatemialla vain kaksi kuukautta, ennen kuin koulujen ovet sulkeutuivat, ja siinä ajassa ei vielä paljon verkostoiduttu.

Tiedän, että paljon on yritetty tehdä. On etänä järjestettäviä kahvitteluhetkiä, kevätkarkeloita, Proakatemiapäiviä ja aamukahvitteluja. Mikään ei kuitenkaan korvaa aitoa ihmiskontaktia.

En koe tällä hetkellä kuuluvani Proakatemian yhteisöön, eivätkä mitkään maailman etäjuhlat voi siihen vaikuttaa. Onneksi olen kuitenkin luonut ihan oman yhteisöni, jossa koen olevani tärkeä osa kokonaisuutta, jossa koen saavani tukea ja antavani sitä myös muille. Se yhteisö sijaitsee tunturien syleilyssä ja sen nimi on Lappikupla.

Lappikupla on tällä hetkellä luultavasti maailman ainoita paikkoja, joissa elämä on vielä ihan aidosti sosiaalista. Lappikuplassa et ole koskaan yksin; asut parhaimmillaan viiden kämppiksen kanssa, työt tehdään työkavereiden kanssa ja pienessä kylässä törmätään jatkuvasti johonkin tuttuun. Rinnepäivinä täytyy pysähtyä juttelemaan tutuille hissimiehille, tampparikuskeille, tarjoilijoille, kokeille ja vuokraamotyöntekijöille – jännä homma, että itse laskeminen saattaa joskus jäädä vähemmälle. Kun pääset kotiin, illallispöydässä ruoditaan kaikki päivän tapahtumat, puidaan tunturisuhteita tai puhutaan syvällisiä. Kun elää 24 tuntia vuorokaudessa samojen henkilöiden kanssa, alkaa siitä väkisinkin muodostumaan yhteisö. Nämä ihmiset muuttuvat tuona aikana yleensä läheisemmiksi, kuin etelässä odottavat parhaimmat ystävät. Nämä ihmiset näkevät minut meikittömänä, juuri heränneenä, krapulaisena, itkeneenä, pahantuulisena, surullisena, alastomana, onnellisena, kauniina, hikisenä ja räjähtäneen näköisenä. Onko ihmekään, että jossain kohtaa kyseisiä henkilöitä alkaa pitää lähes perheenjäseninään? Ei ole sattumaa, että mökkipajassa tiimihenki korostuu, kun vietät pari vuorokautta samojen naamojen kanssa.

Koen, että tällä hetkellä tämä yhteisö on parasta, mitä minulla on. Tietysti minulla on myös hienoja projekteja, joita etänä teen hienojen ihmisten kanssa. Mutta se ei voi millään korvata sitä, että pääsen purkamaan huoliani kasvotusten, että pääsen kertomaan tavoitteistani ja unelmistani jollekin, joka katsoo minua suoraan silmiin, eikä vain tietokoneen ruudun välityksellä. Olen todella onnellinen siitä, että minulla on tunturissa ihmisisä, joiden kanssa voin puhua myös kouluun liittyvistä asioista. Vaikka täällä ei ole ketään, joka olisi yrittäjä tai yrittäjyysopiskelija, saan noista keskusteluista paljon enemmän irti, kuin Zoomin kautta hoidetuista sparraushetkistä – olkoon ruudun toisella puolella kuinka viisas ihminen tahansa.

Tämä yhteisö huomaa heti, jos minulla on huono päivä enkä jaksa olla positiivinen. Tämä yhteisö toimii välittömästi, tämän yhteisön jäsenet halaavat ja silittävät, kun itkettää. Tämä yhteisö saa minut nauramaan elävän elämän tilannekomiikalla. Tämän yhteisön kanssa urheillaan, juhlitaan ja syödään yhdessä ihan livenä.
Tällaista en ole kokenut akatemialla pitkään aikaan. En osaisi itsekään sanoa, onko ruudun toisella puolella olevalla tiimikaverilla hyvä vai huono päivä. Ja jos olisikin huono, niin mitä minä voin asialle tehdä? Lähettää sydän-emojin, jaksuhaleja ja tsemppiviestin? En minä tiedä tiimikavereideni elämästä enää mitään, ja uskallan väittää, että ei varmasti moni muukaan. Kun tietokoneella istuu kahdeksan tuntia päivässä, ei yhteiset etä-afterworkit voisi enää vähempää kiinnostaa. Pajoissa täytyy tietenkin keskittyä aiheeseen ja tauoilla jokainen katoaa tekemään omia juttujaan.
Älkää ymmärtäkö väärin; en minä syytä ketään. Toteanpahan vain, että eristyksissä oleminen tappaa yhteisöllisyyden, vaikka kuinka yrittäisi pyristellä sitä vastaan.

Toivon hartaasti, että vielä jonain päivänä pääsen takaisin Proakatemian yhteisöön, sitten, kun eläminen on taas sallittujen asioiden listalla. Sitä odotellessa aion nauttia täysin siemauksin siitä ainoasta yhteisöstä, mikä minulla onneksi on jäljellä.