Tampere
29 Mar, Friday
9° C

Proakatemian esseepankki

Aina ei tarvitse



Kirjoittanut: Annaliina Jokinen - tiimistä Samoa.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Anna ja ota
Adam Grant
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Kirjoitan tätä esseetä itselleni, jotta ymmärtäisin paremmin, että aina ei tarvitse.

 

On ihan ok sanoa ”ei” ja pitää puoliaan. Oikeastaan niin pitää tehdä.

Luin Adam Grantin kirjan Anna ja Ota ja mieleeni tulvi paljon muistoja vanhoilta työpaikoiltani. Kuinka olen aina mennyt töihin tuuraamaan muita ilman minkäänlaista ylityökorvausta omana vapaapäivänäni. Vain koska olen kokenut, että se on velvollisuuteni. Jos työntekijöitä ei ole tarpeeksi ja joku sairastuu, kukaan muu ei pääse töihin, minun on mentävä. En ollut minkäänlaisessa vastuuroolissa, vaan ihan perus rivityöntekijä lukion jälkeisellä välivuodella, joten ei todellakaan ollut minun vastuullani mennä töihin, jos oli vapaapäivä. Kuitenkin aina, kun lähimmältä esihenkilöltäni tuli viesti tai soitto ”pelastaisit meidät taas”, koin velvollisuudekseni mennä.

En sano, että joustaminen olisi huono asia – päinvastoin. Joustaa voi ja kannattaa siihen pisteeseen asti, ettei se vaikuta omaan hyvinvointiin. Jossain kohtaa olin kuitenkin niin väsynyt, että siinä ei ollut järkeä. Asuin vielä vanhempieni luona ja olin matkalla töistä kotiin. Sain matkalla viestin, että taas tarvitaan minut pelastamaan tilanne. Aloin samalla sekunnilla itkemään. En edes avannut viestiä, sillä en halunnut vastata. Itkin koko matkan kotiin, sillä en uskaltanut sanoa ”ei”, vaikka olin sopinut näkeväni ystävääni, jota en tulisi puoleen vuoteen näkemään. Menin kotiin ja äitini ihmetteli mitä on tapahtunut. Kerroin tilanteen ja hän sanoi, että en todellakaan ole menossa töihin. Keksimme yhdessä valkoisen valheen, sillä en pystynyt kieltäytymään ilman ”kunnollista” syytä. Vastaukseksi sain ”okei, ei hätää, kyllä me selvitään”.

 

Harvoin tilanteessa, jossa sanot ”ei”, kukaan oikeasti loukkaantuu. Sekin on tietenkin mahdollista, mutta näitä tilanteita tulee harvoin. Pelko siitä, mikä vastaus tulee olemaan, on paljon suurempi kuin todellisuus. Olen pohtinut paljon mistä pelko sanoa ”ei” johtuu ja olen löytänyt montakin mahdollista syytä omalla kohdallani. Hyväksynnän haku, miellyttämisen tarve, pelko jäädä yksin tai pelko joutua konfliktiin. Ehkä kaikkien näiden sekoitus.

 

Grant jaksaa kirjassaan ihmiset kolmeen kategoriaan: antajat, ottajat ja tasapainottelijat. Antajat ovat henkilöitä, jotka pyyteettömästi auttavat aina muita, eivätkä oleta mitään vastapalvelusta. He auttavat, koska pitävät siitä. Ottajat ovat tietenkin antajien vastakohta. Ottajat laittavat aina omat tarpeensa muiden tarpeiden edelle ja haluavat aina saada enemmän kuin antaa. Tasapainottelijat puolestaan ovat tältä väliltä. He antavat, sillä he haluavat saada. He odottavat aina yhtä paljon takaisin kuin antavat. (Grant, 2013, s.10-12)

Grantin kirjassa puhutaan antamisen merkityksellisyydestä ja siitä, että antajat menestyvät kaikista parhaiten. Antaa ei silti kuulu omalla kustannuksella. Ei oman hyvinvoinnin kustannuksella tai muita miellyttääkseen. Antaa pitäisi nimenomaan antamisen ilosta. Itselleni antamisen ilo on aina ollut suuri. Syy, miksi siitä pidän, on yksinkertainen. Minusta on ihana nähdä se kiitollisuuden tunne toisessa, vaikka apu olisi ollut todella pientä. Olen kuitenkin huomannut, että jos toinen henkilö ei arvosta antamaani apua, ei auttaminen olekaan niin kivaa. Olenko siis itse tasapainottelija? Haluan auttaa, jotta saan kiitosta, jolloin tunnen itseni tärkeäksi.

 

Usein henkilökohtaisessa elämässään ihmiset toimivat luontaisemmin antajan lailla. He oikeasti välittävät läheisistään ja haluavat sen vuoksi antaa heille. Työelämässä kuitenkin monet, jotka henkilökohtaisessa elämässään ovat antajia, toimivat tasapainoilijoiden lailla (s.12). Työelämässään tasapainoillessa ihmiset usein ajattelevat, että mikäli hei antavat, mutta eivät saa, joku muu menee heidän ohi. Usein työyhteisöissä kilpaillaan kollegoita vastaan: kuka saa ylennyksen, kenestä pomo pitää eniten. Tämän vuoksi kollegat eivät halua auttaa toisiaan, mikäli eivät saa siitä jotain vastineeksi.

 

Antamalla kohti menestystä

 

Grant puhuu kirjassaan siitä, kuinka kaikkien eduista välittävät neuvottelijat ovat kaikista tehokkaimpia, sillä he arvostavat sekä omia että muiden etuja. Henkilöiden, jotka toimivat näin, ei tarvitse luopua omista eduistaan, vaan he luovat kaikille lisäarvoa antamalla. ”Kun tulee piiraan jakamisen aika, se on kasvanut niin paljon, että siitä riittää kaikille: näin he voivat antaa enemmän ja saada enemmän.” (Grant, s.254.) Tämä pätee kaikkeen elämässä, ei vain neuvotteluissa. Jos työyhteisössä on antamisen kulttuuri, jokainen haluaa antaa ja auttaa. He eivät oleta vastapalveluksia. Silti he tietävät, että kun tulee tilanne, että he itse tarvitsevat apua, he tulevat sitä saamaan. Ihmisiä, jotka auttavat muita, halutaan auttaa. Olen usein keskustellut monienkin ihmisten kanssa siitä, että he haluavat auttaa henkilöitä, joista tietävät, että he auttavat muita. Apu ei aina palaudu samalta henkilöltä, jota olet itse auttanut. Kuitenkin auttaessasi muita, avun saaneet kertovat ystävilleen ja tutuilleen saamastaan avusta, jolloin muutkin ihmiset haluavat auttaa sinua, sillä tietävät sinun olevan yleisesti avualias henkilö.

 

Kun vertaa antajia ja ottajia toisiinsa esimerkiksi myyntitilanteessa, voi nopeasti huomata, että antajien asiakkaat tekevät ostopäätöksen omasta halustaan. Ottaja haluaa tehdä myyntiä ja saada itse rahaa. Antaja haluaa löytää asiakkaalle sopivimman ratkaisun. Antaja kyselee paljon kysymyksiä ja selvittää asiakkaan perimmäisen tarpeen. Hän kuuntelee. Myyjä, joka on ottaja, puhuu itse paljon ja haluaa vakuuttaa asiakkaan siitä, että tuote/palvelu kannattaa ostaa. Asiakas ei todennäköisesti saa parasta mahdollista vaihtoehtoa, vaikka kauppa syntyisikin. Näin asiakas ei ainakaan palaa uudelleen. On myös todella todennäköistä, että asiakas ei osta ollenkaan, sillä ei koe tulleensa kuulluksi myyntitilanteessa.

 

Menestyvät antajat

 

Jo heti kirjan alussa Grant mainitsee siitä, kuinka kaikista menestyneimmät henkilöt ovat antajia, mutta niin ovat myös kaikista vähiten menestyvätkin. Sekä ottajat että tasapainoilijat ovat kaikkea siltä väliltä. (s.13-14) Suurin ero menestyneimpien ja kaikista vähiten menestyneiden antajien välillä on omista eduista välittäminen. Henkilö, joka ei välitä omista eduistaan, vaan on todella epäitsekäs ja laittaa aina kaikki muut itsensä edelle, ei todennäköisesti tule menestymään. Hän palaa helposti loppuun tai ei itse pääse etenemään urallaan. Kuitenkin henkilö, joka haluaa antaa enemmän kuin saa ja silti välittää myös itsestään, tulee menestymään. Hän on valmis uhraamaan omaa hyvää muiden vuoksi, mutta ei loputtomiin. Hän välittää kaikkien edusta – myös omastaan. Hän ei uhriudu, vaan tarvittaessa laittaa myös itsensä etusijalle ja valitsee milloin voi antaa ja milloin tulee keskittyä itseensä. Henkilö, joka pystyy tähän, ei väsy muilta tulleesta kuormituksesta, sillä hän pitää myös itsestään huolta. (s.187-188.)

 

Oma pohdinta

 

Kuten esseen alussa kirjoitin, on ok sanoa ”ei”. Vaikka toimii antajan lailla ja auttaa muita, pitää silti muistaa pitää itsestään huolta. Itselläni on vielä vähän tasapainoilua näiden kahden välillä. Välillä tuntuu, että apua tarvitaan niin paljon, että ei ehdi pitää itsestään huolta niin kuin pitäisi. Rakastan auttaa ja kuunnella muita, mutta välillä vieläkin unohdan, että myös itsestään täytyy pitää huolta. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka muistuttelevat asiasta tarvittaessa, mutta tällaisissa tilanteissa uskottelen itselleni, että kyllä se kohta helpottaa. Ja niin tapahtuukin. Silti välillä pitäisi myös itse pystyä sanomaan, kun asioita on liikaa tai ei jaksa. Tätä olen jo pitkään harjoitellut, mutta muutos ei tapahdu kahdessa yössä. Olen jo oppinut kieltäytymään joistain asioista, mutta vielä on pitkä matka maaliin.

Aina ei tarvitse.

 

Lähteet:

Grant, A. Anna ja Ota. 2013. Viisas elämä

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close