Fiiliskierros. Hetkeä ennen omaa vuoroani mietin, mikä fiilis minulla on.

Väsyttää.

Olen nukkunut yömyöhään venyneiden kisatreenien vuoksi vajaat viisi tuntia, repinyt itseni kukonlaulun aikaan kellon soittaessa väkisin käyntiin kuin moottorivikaisen autonrähjän ja kahden kahvikupillisen voimalla raahannut itseni tiimini Valuen aamupajaan, samanaikaisesti spagetilta ja tikittäviltä aikapommeilta tuntuvilla rikkitreenatuilla jaloillani.

Olisi helpointa vastata yksiselitteisesti, että hyvää kuuluu; siten pääsisimme kierroksessa nopeasti eteenpäin eikä minun kuulumisiini tarvitsisi tuhlata aikaa. Oikeastihan kaikki on hyvin – sitä olen vakuutellut itselleni pitkän aikaa. Olen viime aikoina puskenut eteenpäin omaa unelmaprojektiani, kevätaurinko on alkanut vihdoin paistaa mielialaa kohottaen, treenit etenevät ja tanssikisarumba lähestyy. Opiskelen unelmien koulussa, minulla on maailman rakkain perhe, oma tiimi ja ystäviä ympärilläni, saan asua paikassa, joka tuntuu kodilta ja muutaman vuoden takaiseen rankkaan elämänvaiheeseen verrattuna elän päällisin puolin unelmien elämää. Miksi siis valittaisin?

Avaan suuni aikeenani toistaa tutun ja helpon liibalaaban: hyvää kuuluu, projektit etenevät, aurinko paistaa, kevät on tulossa ja kivoja juttuja on meneillään. Sen sijaan suustani purkautuvatkin sanat, joita en ollut ajatellut sanoa: ”no oikeastaan… mua väsyttää”.

Seuraavat kymmenen minuuttia tuntuvat sumuisilta. Itken väsymystäni tiimin edessä ja avaudun asioista, joita olen yrittänyt itseltänikin kieltää.

Kerron, kuinka väsynyt olen intensiiviseen treenitahtiin ja epäinhimillisiin kellonaikoihin sijoittuviin treeniaikoihin.

Kerron, kuinka rankalta tuntuu mennä treeneihin, kun vastassa on normaalisti niin iloisen ja piristävän porukan sijaan stressaantunut ja vaativa ilmapiiri, jossa virheitä ei sallita, eikä hyviä suorituksia huomata.

Kerron, miten paljon ahdistaa, kun treeneissä valmentajan huomio tuntuu kiinnittyvän ainoastaan epäonnistumisten ja virheiden etsimiseen tanssiryhmämme suorituksista.

Mitä enemmän saan oloani purettua tiimilleni, sitä enemmän tiimi nousee tuekseni. Saan osakseni paitsi empatiaa, myös voimaannuttavia neuvoja tilanteen helpottamiseen. Tiimi tarjoaa näkökulmia ja ratkaisuja, joita en olisi osannut itse ajatellakaan.

Jälkikäteen ajateltuna en voisi olla kiitollisempi tiimilleni siitä tuesta, jota sain heiltä kokea. Hetki oli merkityksellinen paitsi minun itseni, myös tiimin kannalta. Luottamuksemme syveni, kun uskalsin riisua oman suojakilpeni ja kertoa avoimesti, että jaksamiseni on ulospäin näkyvästä hymystäni huolimatta äärirajoilla. Tiimin tsemppaus auttoi minua ymmärtämään, että en voi jäädä tuleen makaamaan ja odottamaan sitä aamua, kun en enää saakaan revittyä moottoriani käyntiin sängyn pohjalta. Se aamu ei välttämättä ole enää kaukana.

Muutoksia on tehtävä, ennen kuin on liian myöhäistä. Vaikka aiemmin olin ajatellut, että en voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään, tiimin kanssa käyty keskustelu sai minut avaamaan silmäni sille, että muutos todellakin lähtee minusta itsestäni. Minulla on valta nousta vastarintaan. Olen taistelija, en uhri.

”Be the change you want to see in the world”

Mahatma Gandhi

Miten sitten aion vaikuttaa tilanteeseeni, että selviän toukokuun kisarupeamasta ehjin nahoin – tai että ylipäätään jaksan tätä vauhtia siihen asti?

Yömyöhäisiin treeniajankohtiin en välttämättä voi vaikuttaa, sillä ongelmaksi muodostuu valmentajan ja tanssiryhmäni aikataulujen yhteensovittaminen sekä tanssisalien vapautuminen vasta normaalien tanssituntien jälkeen iltamyöhään. Voin kuitenkin yrittää järjestää päiviini rentoutumishetkiä ja edes joskus mahdollisuuden pienille päiväunille. Voin myös organisoida päivieni aikataulutusta mahdollisuuksien mukaan siten, että pystyn nukkumaan aamuisin pari tuntia pidempään ja aloittamaan päivän toimet esimerkiksi kymmeneltä kahdeksan sijaan. Voin yrittää priorisoida projektejani ja velvollisuuksiani siten, että keskitän voimiani vain tärkeimpiin ja akuuteimpiin asioihin.

Ja mikä tärkeintä, voin nousta vastarintaan. Voin puhua tanssiryhmäni kesken ongelmista, jotka aiheuttavat ryhmässä stressiä, voimakasta painetta, sekä psyykkisen että fyysisen hyvinvoinnin kuormittumista ja ilmapiirin rakoilua. Tiedän, etten ole asian kanssa yksin. Voimme yhdessä kertoa valmentajallemme olostamme ja tunteistamme yhtä aidosti kuin itse tein tiimini fiiliskierroksella, ja saada aikaan muutoksia, joita ryhmänä tarvitsemme myös kisamenestyksen saavuttamiseen.

Ja jos asiat tanssiryhmässä eivät muutu, mikään ei estä minua perustamasta omaa ryhmää – paitsi oma pelkoni. Tiimini vakuutti minulle fiiliskierroksella keskustellessamme, että minulta löytyy kyllä kaikki tarvittavat taidot ja edellytykset tehdä asioita myös itsenäisesti. Ainoa mikä puuttuu, on usko omaan tekemiseen. Kun saan vielä oman mindsetini naksahtamaan oikeaan asentoon, mikään ei estä minua. Voin tehdä mitä vain.

Ollis Leppänen sanoo kirjassaan Liiketoimintasuunnitelma roskakoriin, että yrityksen tärkein pääoma – jopa rahaakin tärkeämpi – on yrittäjän oma jaksaminen ja hyvinvointi. Ilman sitä ei pyöri myöskään yritys. Jos suorittaminen ylittää oman jaksamisen rajat, loppuu pääoma ennen pitkää kuin seinään. Ja miten mikään yritys voisi toimia ilman tärkeintä pääomaansa?

Ihminen ei jaksa ylirasitusta loputtomiin. Keho pahaa hitaasti ja varmasti loppuun, jos fyysisestä kuormituksesta ei palaudu riittävästi. Samoin palaa loppuun myös oma psyyke, jos levolle ei jää aikaa. Jutta Gustafsberg kuvailee kirjassaan Jutan Voimakirja lepäämisen olevan verrattavissa rahan laittamiseen pankkiin. Lepääminen ei ole laiskottelua – päinvastoin se on sijoitus omaan hyvinvointiin. Lepäämiseen sijoitettu aika maksaa itsensä takaisin tehokkaamman suorituskyvyn muodossa ja pitkällä aikavälillä se on täysin välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnin takaamiseksi.

Proakatemialla on puhuttu viime aikoina avoimemmin kiirettä ihailevasta kulttuurista. Yhteisössämme – kuten yhä enenevässä määrin myös ympäröivässä yhteiskunnassa – tuntuu olevan vallalla ilmapiiri, jossa ihannoidaan kiirettä, aikaansaavuutta ja tehokkuutta. Ei ole salaisuus, että meidänkin tiiviissä yhteisössämme burn out on harmittavan yleinen ilmiö. Itsensä loppuun polttaminen ja omien äärirajojen ylittäminen ei lopulta ole niin kovin vaikeaa. Sen kun ahmii kalenterin täyteen aamusta iltaan minuuttiaikatauluja ja velvollisuuksia, unohtaa aikatauluttaa väliin lepohetkiä tai hektistä elämää tasapainottavia asioita, on resepti valmis.

Jutta Gustafsberg jakaa kirjassaan asiat lataaviin ja kuluttaviin. Lataavat asiat ovat sellaisia, joista saa voimaa. Kuluttavat asiat puolestaan syövät energiaa. Joskus kuluttavilta tuntuvat asiat kääntyvät lataaviksi, kuten liikunta. Joskus puolestaan lataavat asiat muuttuvat kuluttaviksi – näin voi käydä esimerkiksi parisuhteen kohdalla. Kuluttavien ja lataavien asioiden jako ei mielestäni ole kuitenkaan mustavalkoista, vaan jotkin asiat voivat olla molempia. Omalla kohdallani esimerkiksi rakas tanssiharrastukseni on tällä hetkellä kuluttava asia, mutta pääsääntöisesti se on energiaa tuova ja lataava asia. Samoin on myös opiskelun tai töiden kanssa.

Tärkeintä on, että lataavia asioita on elämässä kuluttavia enemmän. Jos kuluttavia asioita on jatkuvasti enemmän kuin lataavia, ihmisen energiatasapaino menee miinukselle ja jaksamisvarasto tyhjenee vääjäämättä. Lataavia asioiden varastoon tankkaaminenkaan ei ole kovin pitkäjänteistä; esimerkiksi rentouttavan loman vaikutus katoaa nopeasti hektisen ja kuluttavan arjen pyörteeseen. On tärkeää, että ihminen lataa akkujaan koko ajan. Eiväthän puhelimiemmekaan akut toimi siten, että niitä lataa kerralla vuorokauden ympäri ja sen jälkeen kuluttaa viikon putkeen.

Meillä kaikilla on käytössämme samat 24 tuntia vuorokaudessa. 24 tuntia jakaantuvat lataavien ja kuluttavien asioiden kesken, vaikka niiden välinen suhde voi vaihdella elämäntilanteesta riippuen paljonkin. Joskus voi käydä myös niin, että kuluttavien asioiden määrä kasvaa vaivihkaa lataavien asioiden osuuden pienentyessä. Itselleni on käynyt niin. Ennen esimerkiksi tanssiminen oli selkeästi minulle energiatasojani lataava asia, mutta sen kallistuessa kuluttavan asian puolelle, on vaakakuppi mennyt nurin. Lataaviksi asioiksi koen tällä hetkellä sosiaaliset suhteet, esimerkiksi perheen ja ystävien kanssa vietetyn ajan. Onkin harmillista huomata, miten paljon kuluttavat asiat ovat verottaneet myös niitä asioita. Viime aikoina olen useamman kerran joutunut priorisoimaan esimerkiksi treenit tai muut pakolliset velvollisuudet ystävyyssuhteiden edelle. En haluaisi tehdä niin, mutta en ole nähnyt vaihtoehtoja.

Olen jo alkusyksystä lähtien miettinyt paljon elämän tasapainottamiseen liittyviä asioita. Aloitin puolisen vuotta sitten terapian, jossa olen oikeastaan havahtunut tajuamaan perimmäisen ongelmani: ankaruuden itseäni kohtaan, joka heijastuu lähes joka elämän osa-alueella. Se on näkynyt aikuisuuden kynnyksellä puhjenneena vakavana syömishäiriönä. Se on näkynyt perfektionistisessa luonteenpiirteessäni, joka ei salli minkäänlaista riman alittamista. Se on näkynyt tarpeena määritellä itseään ja ihmisyyttään suorittamisen kautta.

Useimmiten ihmisillä on tapana kiinnittää huomiota niihin asioihin, joita on jättänyt tekemättä tai tehnyt ”väärin”, vaikka olisi tärkeää kokea kiitollisuutta niistä asioista, joita on saanut aikaan ja tehnyt hyvin. En itse ole tässä poikkeus, sillä lähes päivittäin huomaan sättiväni itseäni ”saamattomuudestani”, vaikka olisin tehnyt täyden päivän hommia. Ajattelua pitäisikin muuttaa siten, että opettelee sietämään keskeneräisyyttä ja sopeutumaan siihen ajatukseen, että asiat eivät tule koskaan täysin valmiiksi. Ihminen ei ole laiska, jos to do -listalta jää jokin asia täyttämättä – oli sitten syynä kiire ja liian suuri kuormitus tai elämän tasapainottaminen levolla ja lataavilla asioilla. Tärkeintä on, että elämä on tasapainossa energiaa tuovien ja sitä vievien asioiden osalta, ja että suhtautuminen omaan itseen ei ole liian ankaraa eikä toisaalta aivan liian lepsuakaan.

Myötätunnon ja lempeyden tunteminen itseä kohtaan on minulle vaikeaa, vaikka luonteeltani olenkin hyvin empaattinen muita ihmisiä kohtaan. Jos esimerkiksi joku ystävistäni olisi samassa tilanteessa kuin itse olen nyt, halaisin häntä tiukasti ja lupaisin, että kaikki järjestyy. Vaatisin ystävääni laittamaan oman hyvinvointinsa etusijalle ja punnitsemaan, onko oman terveyden uhraaminen täydellisiin suorituksiin pyrkimisen arvoista. Kehottaisin ystävääni lepäämään, ottamaan aikaa itselleen, tekemään lataavia asioita ja ennen kaikkea nukkumaan, jotta akuutein väsymys väistyy ja olo alkaa kohentua. Kuuntelisin ja tukisin ystävääni. Olisin hänestä huolissani.

Miksi on sitten niin vaikeaa olla huolissaan itsestään, ennen kuin huomaakin olevansa romahtamisen partaalla? Minun on pakko opetella kanavoimaan osa empatiakyvystäni, välittämisestäni ja huolenpidostani kohdistumaan itseeni.

Aloitan sen nyt.

Menen 10 minuutin päiväunille ennen kisatreeneihin lähtemistä – juuri kuten eräs tiimini jäsenistä minua fiiliskierroksen jälkeen kehotti.