ADT ja jatkuva oman tekemisen keskeyttäminen

Akateeminen essee? Ei ehkä kaikkien mielestä.

Terapeuttinen essee? Kyllä.

Tämä essee avaa tuntemuksiani siitä, kuinka viime aikoina keskittyminen on tuntunut suuremmalta ponnistelulta kuin sisäänpäin kääntyneenä introverttinä Projektorin lavalle nouseminen.

Ahdistaa. Kiire. Sydän tykyttää niin, että olen jatkuvasti tietoinen sen toiminnasta, joka taas tuntuu vain lisäävän rytmillään kiireen tuntua. Tuntuu siltä, kuin minua revittäisiin moneen eri suuntaan. Mihinkään ei ole aikaa paneutua ja keskittyä kunnolla. Paine kasvaa rinnassa. Kevään isoin projekti lähestyy loppuaan ja siihen liittyen tehtävälista sen kun kasvaa. Kirjaesseiden palautuspäivämäärä lähestyy, sovittu soluessee tykyttää takaraivossa viimeistelemättömyydellään ja tiedän, että WhatsAppissa odottaa vastausta useampikin viesti, joihin en ole vastannut yli 24-tunnin tai jopa 72-tunnin sisään, koska en ole jaksanut keskittyä niiden sisältöön. En ole edes avannut kaikkia, sillä tiedän, että kun vastaan viesteihin, saan saman tien vastauksen takaisin, ja sitten minun pitäisi taas olla heti vastaamassa. On helpompaa olla vastaamatta ja odottaa, kun koen taas jaksavani uusien viestien vaatimaa huomiota ja energiaa.

Minun on oikeastaan viimeisen kahden tunnin ajan pitänyt tehdä soluesseetä. Kirjoitan kuitenkin parhaillaan ajatuksiani tähän esseeseen, koska pelkkä ajatus soluesseen vaatimasta keskittymisestä ahdistaa. En pysty. En voi. Liikaa kaikkea. Tuosta kahdesta tunnista tuhlasin aikaani surffaten Facebookissa ja Instagramissa siivoamalla sometilieni uutisvirtaa ja lopetin seuraamasta yrityksiä ja yksilöitä. Uskottelin itselleni, että se on kannattavaa ajanvietettä juuri nyt ja näin saan rauhaa keskittyä kouluhommiin taas seuraavien parin viikon ajan.

Sain pari lausetta aikaiseksi soluesseeseen ja minulla on oikeastaan jo mielessäni, mitä esseelle pitäisi tehdä seuraavana. Keskeytän kuitenkin sen tekemisen ja pakenen purkamaan ennemmin ajatuksiani tähän esseeseen. Pitäähän minun nyt vielä saada kuusi esseepistettä kasaan mahdollisimman pian. Ennen niin mieluisat esseet ovat olleet viime aikoina isoja aika- ja energiasyöppöjä, joten mitä nopeammin saan ne alta pois, voin “keskittyä” muihin asioihin. Koen, että etenkin soluessee vaatii sellaista keskittymiskykyä, jota minulla ei ole. Ennen pystyin uppoutumaan tunneiksi hyvän fiktiokirjan pariin, mutta tällä hetkellä parikin sivua lempikirjailijani uutuuden ääressä tuntuvat väkinäiseltä räpiköimiseltä.

Aivojen ikiliikkuja “villihamsteri”

Tuntuu, kuin aivoissani hamsteri juoksisi vimmatusti juoksupyörässään enkä saa sitä pysäytettyä, jotta saisin ajatuksistani kiinni ja osaisin ja saisin hetken keskittyä. Tuo hamsteri on treenannut aivoissani jo useamman vuoden ajan ja sillä tuntuu olevan uskomaton kunto niin vähäisellä levolla kuin mitä se minulta saa. Toiveenani on kesyttää tuo villihamsteri ja sopia sen kanssa pelisäännöistä. Treeni on hyväksi, mutta matalasykkeistäkin treeniä tarvitaan ja ilman unta ei hommasta tule mitään. Hamsterikin ansaitsee vapaapäivän.

Villihamsterin ravintoa ovat ajatukseni ja puheeni, joissa viime aikoina ovat korostuneet taas sanat kuten kiire, ahdistaa, on pakko, ei ole aikaa, en jaksa, väsyttää, en voi keskittyä, en ymmärrä, en saa otetta, en osaa. On aika antaa hamsterille ravintorikkaampaa pureskeltavaa polttoaineeksi uusilla fraaseilla kuten minä pystyn, riittää kunhan yritän, kaiken ei tarvitse olla täydellistä, tämä on innostavaa, haluan ottaa aiheesta lisää selvää.

ADT: kuka loi villihamsterin?

Monelle tuttu ADHD on neuropsykiatrinen aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, joka ilmenee monella jo lapsuudessa. Kirjassaan “Keskittymiskyvyn elvytysopas” (2018) aivotutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala kertovat kuitenkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yleistyneestä ADT:stä (attention deficit trait), jolla ei ole mitään tekemistä geeniperimän kanssa, vaan ihminen aiheuttaa itse ympäristönsä vaikutuksesta tämän keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriön.

ADT-tilassa oleva ihminen on elänyt liian pitkään liian kiireistä elämää. Tämä on johtanut tilaan, jossa aivot eivät enää toimi normaalisti. ADT-ihmiselle tyypillistä on, että hän itse keskeyttää itsensä. Tehdessään yhtä asiaa, hän jo ajattelee seuraavia työlistallaan olevia tehtäviä. ADT on kuin palohälytys, jota ei saa pois päältä. Elimistö on jatkuvasti varuillaan ja valmiina hälytyksiin.

Nykyajan työympäristöt ja jatkuva saavutettavissa olemisen elämäntyyli altistavat monet tälle häiriötilalle. Ärsykkeitä tulee joka suunnasta sähköpostin ja pikaviestikanavien kautta. Etenkin älypuhelin luo illuusion, että ihmisten tulisi olla jatkuvasti toistensa tavoitettavissa. Tässä viestitulvassa ei ole ihme, että keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on vaikeaa. Ihannetilanteessa jokaisen pitäisi pystyä vaikuttamaan omaan tekemiseensä, mutta harvoissa töissä se on täysin mahdollista.

Minut hektinen vuosia jatkunut asiakaspalvelutyö on altistanut ADT:lle ja on sanomattakin selvää, että viimeistään tämän kirjan luettuani tarkkaavaisuushäiriö ei enää ole omaa mielikuvitustani, vaan täyttä totta. Voin hyvin pienin muutoksin vaikuttaa työntekooni, kuten esimerkiksi nopeuteeni hoitaa sähköposteja, mutta ympäristöäni en voi vaihtaa ja kun asiakas tulee tiskille tai puhelin soi, on irrottauduttava ja vaihdettava lennosta tehtävästä toiseen. Huotilan ja Moisalan mukaan tällaisesta toiminnasta aiheutuu “tehtävänvaihtokustannuksia”, kun aivoilla menee aikaa vaihtaa tehtävästä toiseen.

Tuntuu, että nykyaikana ihannoinaan “multitaskaajia”,eli henkilöitä, jotka osaavat tehdä montaa asiaa yhtä aikaisesti. Olen saanut kuulla usein, kuinka olen taitava tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Valitettavasti olen sen joutunut työn myötä opettelemaan, mutta rehellisesti sanottuna inhoan olla multitaskaaja. Toivon, ettei kukaan oikeasti kadehdi multitaskaajia. Huotilaisen ja Moisalan mukaan multitaskaajat eivät oikeasti ole tehokkaita, vaan omalla usean tehtävän jonglöörauksellaan vaan kuormittavat itseään tarpeettoman paljon ja oikeastaan alisuoriutuvat tehtävistään. Mielestäni jos kaikki olisimme samanlaisia tuuliviirimäisesti toimivia tekijöitä, kiireen tunne olisi niin mahdoton, että sen väreilyn huomaisi huoneilmassa.

Kirjassa kerrottiin myös tutkimuksesta, jossa selvisi, että uupumuksesta kärsivät ihmiset kokivat heille tutkimuksessa annetut tehtävät raskaamman tuntuisina, kuin ei-uupuneet henkilöt. He suoriutuivat tehtävistä yhtä hyvin, mutta aivojen käyttäytymistä seuratessa huomattiin, että heiltä suoriutuminen vei enemmän aivokapasiteettia. Tämä selittää tunteeni siitä, kuinka perinteiset sähköpostit tai aiemmin mainitsemani WhatsApp-viestit esimerkiksi tuntuvat nykyään uskomattoman raskailta. Joku voisi sanoa, että “eihän siihen mene kuin viisi minuuttia!”, mutta todellisuudessa voin tehdä yhtä sähköpostia puolikin tuntia. Ei siis ole ihme, että minusta ei aina nykyään ihan heti kuulu viestien vastaamisessa.

Uskon kirjankin lupaukseen, että kun ADT:stä kärsivä opettelee taas tekemään asioita yksi kerrallaan ja keskittyneesti, niin pääsee tuntemaan, kuinka oma aika on taas paremmin hallinnassa. Keskittymisen lisäksi huomaan, että omalla ajattelumaailmallakin on iso merkitys. Kiire on kirosana, jota kitken jatkuvasti lauseistani ja ajatuksistani, sillä tunnen, kuinka se sana ruokkii aivojeni villihamsteria ja antaa sille virtaa porskuttaa eteenpäin. Huotilainen ja Moisala esittävätkin vanhan sanonnan osuvasti muodossa: “Olet mitä ajattelet.”

Villihamsterin kesytys – oma keskittyminen takaisin haltuun

Keskittymiskyvyn elvytysopas tarjoaa hyvät uutiset heti alkuun: aivot ovat muovautuvat ja ihmisen keskittymiskyky kehittyy läpi elämän. Peli ei siis ole vielä menetetty. Oma tekemisemme ja käyttäytymisemme on pääosassa aivojen hyvinvointia ajatellen. Aivomme muovautuvat sen mukaan, millaisia päätöksiä päivittäin teemme. Aina kun rauhoitamme mielemme ja jaksamme tietoisesti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, aivojemme keskittymiseen liittyvät hermoyhteydet vahvistuvat.

Huotilaisen ja Moisalan mukaan ihmisen on itse tunnistettava ne tekijät, jotka johtavat tehtävien ja siten keskittymiskyvyn sirpaileisuuteen. Osaan heti nimetä esimerkiksi pelkästä akatemiakonteksista asioita, jotka lykkäävät vauhtia villihamsterin juoksupyörään:

• Pajojen aikatauluja muutettiin taas ja pitämääni kahta pajaa siirrettiin viikolla eteenpäin. Kalenterini on jo mielestäni riittävän täynnä, mutta nyt minun pitää järjestää sinne uusi aika suunnitella pajat yhdessä toisen pajanvetäjän kanssa.
• Projektiin liittyen julkaisen sen nettisivuille omia ja muiden kirjoittamia blogitekstejä. Saan muiden tekstit vaihtelevalla aikataululla ja jos pyydän niihin täydennettävää tai korjattavaa, lykkääntyy niiden julkaisu taas eteenpäin kunnes saan uuden version käsiini. Minun on löydettävä kalenteristani uusi aika oikolukea ja julkaista tekstit blogissa ja kirjoittaa saatetekstit somepostauksiin.
• Tuntuu, että hyvin monessa asiassa olen riippuvainen muista ihmisistä ja heidän tekemisistään. Lähes päivittäin on laitettava viestejä, joissa kysyn onko jokin asia tehty tai vireillä, sillä se vaikuttaa siihen mitä itse voin sillä hetkellä tehdä ja tarvitseeko minun löytää kalenteristani tilaa myöhemmin viikolle. Kaikki nämä viestit vievät minulta energiaa ja asiat ovat mielen päällä silloinkin kun teen jotain ihan muuta.
• Tapaaminen opinnäytetyöni toimeksiantajan kanssa siirtyi viikolla eteenpäin. Tämä muuttaa taas seuraavan viikon aikataulujani ja kiristää niitä entisestään.
• Projekteihin ja opintoihin liittyviä viestejä tulee päivittäin sekä kolmessa eri Slack-ryhmässä ja niiden eri kanavilla niin myös WhatsApp-ryhmissä. Tämän pirstaleisen tiedon lukeminen, sisäistäminen ja jäsentäminen vie aina oman aikansa ja saatan joutua lukemaan viestejä monta kertaa, kun tuntuu etten saa niistä otetta.

Lisäksi suullinen viestintä on minulle haastavinta, sillä se vaatii eniten keskittymistä hetkeen. Akatemialla paljon asioita tapahtuu suullisesti, eikä monessa projektissa esimerkiksi pidetä kokemukseni mukaan palaveripöytäkirjaa, josta voisi kerrata tapaamisessa sovitut asiat. Paljon jää oman muistin varaan, vaikka tekeekin itse muistiinpanoja. Visuaalisena ihmisenä minun on vaikea myös rekisteröidä ja muistaa jälkikäteen asioita, jos en ole nähnyt niitä kirjallisessa muodossa.

Vaikka kalenteriin merkityt aikataulut eivät tällaisista muutoksista johtuen aina pysty pitämään paikkansa, on onneksi myös asioita, joihin voin vaikuttaa. Olen huomannut jo aiemmin, että itselleni tärkeitä ovat tavat ja rutiinit. Myös Huotilainen ja Moisala tukevat tätä ajatusta sanomalla, että hyvät tavat ovat aivojen tukiverkko. Arkeani ja jaksamista tukevat hyvin pienet asiat: katson kalenteriin seuraavan päivän tehtäviä valmiiksi, siivoan keittiön ja katson illalla vaatteet valmiiksi seuraavaa päivää varten ja pakkaan laukun ja eväät.

Paras tapa, jonka aivojeni kannalta olen aloittanut Proakatemian aikana, on Trellon käyttö. Aina kun mieleeni tulee ideoita ja tehtäviä, jotka eivät liity sen hetkiseen tekemiseeni, avaan Trellon ja lisään sähköiseen tehtävälistaani muistiin nämä asiat. Keskittymiskyvyn elvytysoppaassa tämän hyvän tavan kerrotaan luovan aivoihin tilaa ja ne saavat paremmin keskittyä siihen, mitä olen tekemässä.

ADT:n tunnuspiire on itsensä keskeyttäminen ja siinä olen valitettavan taitava. En ottanut laskua monesti keskeytin itseni tätä esseetä tehdessä, mutta ne kerrat voidaan laskea kymmenissä, toivottavasti ei ehkä sadoissa. Pystyin kuitenkin melko pitkiin yhtenäisiin kirjoitusjaksoihin, mikä on edistystä. Asetin itselleni etukäteen tavoitteeksi saada tämän esseen aikaiseksi päivän aikana ja tämä tuotos on esimerkkinä sinnikkäästä pyrkimyksestä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja kehittää aivojani.

Nyt annan loppupäiväksi villihamsterille vapaaillan. Puuhastelu on kuulemma aivoille mielekästä tekemistä, joten on aika häärätä ensin keittiössä ja sen jälkeen viettää ilta askarrellen äitienpäiväkortti.