Sport & Business projektin inspiroimana lähdin miettimään mitä yhtäläisyyksiä ja mahdollisia eroavaisuuksia löytyy työyhteisöiden ja urheiluorganisaatioiden työskentelystä, sekä erityisesti johtamisen näkökulmasta. Nykyajan yritysjohtaminen onkin muuttumassa kasvavissa määrin valmentavaan ja täten urheilujohtamista muistuttavaan suuntaan. Johtamisessa panostetaan enemmän ihmisten johtamiseen ja yksilöiden potentiaalin kehittämisen. Esseetä kirjoitan paljon urheiluvalmennuksen näkökulmasta ja ”urheilijan silmin”.

”On todettu, että urheilujoukkueen johtaminen on lähes suoraan verrannollista minkä tahansa yhteisön johtamiseen. Urheilujoukkueen valmentajalla on usein noin 30 johdettavaa tai kanssajohtajaa, joiden kanssa hän on jatkuvasti vuoro- vaikutuksessa koko työprosessin ajan viimeiseen huippusuorituksen johtamistilanteeseen saakka” Jalonen & Lampi 2012, 8-9. Suuressa yrityksessä tai urheiluseurassa voi olla satoja henkilöitä, mutta henkilökohtainen suora johtamissuhde voi olla kullakin johtajalla vain pieneen osaan joukkoa kerrallaan. Työelämää ja huippu-urheilua yhdistää myös sama keskeinen käsite, ammattimaisuus. Kun huippu-urheilu on muuttunut ammattimaisuudeksi kaikilla tasoilla, se edellyttää oman suorituskyvyn kehittämistä mitattavaksi ammattiurheilun omilla työmarkkinoilla.

Nykypäivänä arvot ohjaavat entistä enemmän yrityksen toimintaa. Jokaisella ihmisellä on omat arvonsa, joiden pohjalta ja joita seuraten haluaa työnsä tehdä. Tärkeää on myös ymmärtää omassa organisaatiossa vallitsevat, arvot ja suhteuttaa ne omiin henkilökohtaisiin arvoihin. Arvot tulee saattaa kaikkien organisaation henkilöiden tietoon. Tällöin jokainen työntekijä tietää, mitkä ne ovat ja osaavat toimia niiden mukaisesti työssään. Arvojen tulisi ohjata toimintaa.

Joukkueissa on usein organisaation arvojen lisäksi omat pelisäännöt. Nämä säännöt voivat olla joko virallisia tai epävirallisia. Selvät pelisäännöt ohjaavat toimintaa entistä tuottavampaan ja tehokkaampaan tulokseen, kun kaikki toimivat yhteisesti sovittujen asioiden mukaisesti. Sääntöjä ei tehdä vain siksi, että niin kuuluu tehdä, vaan niillä pyritään vaikuttamaan johonkin yksinkertaisimmin mitä saa tehdä ja mitä ei. Ryhmä muovaa sääntönsä omannäköisekseen, mutta usein kauan sitten kehitetyt ja sovitut säännöt pysyvät edelleen uusimmissa pelisäännöissä, jos ne on todettu hyviksi ja joukkuetta yhdistäviksi.

Hyvä valmennus on ihmisen valmentamista niin yksilö- kuin joukkue/tiimitasolla. Onnistuakseen auttamaan yksilöitä valmentajan on tunnettava sekä itsensä että valmennettavansa. Valmentaminen on pitkäjänteinen kehitysprosessi, jossa kumpikin oppii. Oppiminen perustuu oppijan sisäiseen motivaatioon. Valmentamisessa tämä tarkoittaa, että valmentaja auttaa yksilöitä löytämään sisäisen motivaationsa ja omat voimavaransa.

Urheilijalähtöisessä toiminnassa valmentajan tärkein tavoite on auttaa urheilijaa löytämään, kehittämään ja käyttämään omia voimavarojaan. Keskiössä on urheilija, hänen voimavaransa ja sisäinen halunsa oppia. Urheilija osallistuu valmennusprosessin kaikkiin vaiheisiin suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin. Näin hän kasvaa vastuuseen omasta tekemisestään ja hänellä on vahva omistajuus urheilustaan.

Urheilussa tunne ja intohimo ovat keskeisissä rooleissa, koska urheilun parissa työskentelevät ovat usein vahvasti sisäisesti motivoituneita. Tunteen vahva läsnäolo nähdään niin positiivisena kuin negatiivisena asiana. Tunne tuo usein lisää energiaa ja halua työskennellä, mutta se saattaa myös sokaista ja johtaa huonoihin päätöksiin esim. taloudellisesta näkökulmasta. On tärkeää, että johtaja osaa pitää tunteet erossa taloudellisista ja hallinnollisista päätöksistä.

Innostus ja intohimo ovat kantavat voimat niin aikuisten urheilussa kuin työelämässäkin, olivat tavoitteet minkä tasoiset tahansa. Mahdollisuus omaan potentiaaliin löytyy intohimosta, sitoutumisesta, oikeanlaisista tavoitteista, parhaansa tekemisestä ja vastuunkannosta. Valmennussuhde perustuu sopimukseen yhteisistä toimintatavoista ja luottamukseen siitä, että molemmat toimivat toistensa parhaaksi. Valmentaja ja urheilija ymmärtävät toimintansa vaikutukset laajempaan kokonaisuuteen. Parhaaseensa pyrkiminen edellyttää rajojen hakemista ja riskinottoa.  Uuden oppiminen ja parhaaseen pyrkiminen on mahdollista, jos on lupa myös epäonnistua ja oppia siitä.  Yhteiset valinnat ovat tietoisia ja perustuvat rehellisyyteen ja parhaaseen mahdolliseen yksilöiden asiantuntemukseen. Näin on mahdollista kantaa vastuu tehdyistä ratkaisuista. Sekä valmentaja että urheilija rakentavat ilmapiiriä ja toimintakulttuuria, jossa kunnioitetaan kaikki toinen toistaan.