“Älä yritä niin paljon”, toistan itselleni. Olen juuri kuunnellut Mark Mansonin kirjan “Subtle art of not giving a fuck”, ja yritän ymmärtää onnellisuuden salaisuutta. Kevyttä, eikö? Olen kuunnellut kirjan jo kolmesti, ja työstänyt tekstiä yhtä monta viikkoa, joten ainakin kirja teki minuun vaikutuksen. Päässäni on hieno kuva vaikuttavasta esseestä, joka inspiroi lukijaa ja saa hänet pohtimaan elämäänsä. Myönnän, olen unelmoija, ja nautin erilaisten skenaarioiden kuvittelusta, aina tiettyyn pisteeseen asti. Nyt kuitenkin tuntuu, että mitä enemmän yritän onnistua, sitä kauemmaksi määränpää liukuu ja mikään mitä kirjoitan ei tunnu olevan tarpeeksi. Tämä on ongelma, enkä ole yksin. Manson on vakuuttunut, että olemme ihmiskuntana eksistentiaalisessa kriisissä, jossa emme enää tiedä mistä välittää ja mistä ei. Riesanamme ei enää ole vain tavarat ja tuotteet, vaan alati päällemme tulviva informaatio, johon emme enää osaa suhtautua. Sanomme haluavamme elää onnellisen elämän, mutta ymmärrämmekö todella, mistä onnellisuus syntyy? Ja miksi minun on niin hiton vaikea kirjoittaa tätä esseetä?

Ongelmana saattaa olla se, että yritän liikaa ja vääristä syistä. Manson käyttää esimerkkinä kirjailija Charles Bukowskia, joka vuosikymmenten kirjoittamisen ja epäonnistumisen jälkeen löydettiin, ja hänestä tuli maailman yksi tunnetuimmista kirjailijoista. Moni voisi väittää, että hän onnistui, koska hän jaksoi työskennellä vaikeuksista huolimatta ja yrittää läpimurtoa. Mutta näin ei ollut. Hän oli juoppo ja itseään tai muita kunnioittamaton retku, joka vain rakasti kirjoittamista. Bukowski on kyseisestä esimerkistä tunnettu, koska hänen hautakivessään lukee “Don’t try”, ja monet hänen työnsä käsittelevät samaa teemaa. Runossaan “So you want to be a writer” hän kirjoittaa:

“unless it comes unasked out of your

heart and your mind and your mouth

and your gut,

don’t do it.”

…

“if you’re doing it for money or

fame,

don’t do it.

if you’re doing it because you want

women in your bed,

don’t do it.”

Suoraan sanottuna tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minulla on haasteita tehdä jotain niin, että tulisin siitä itse tyytyväiseksi. Toisinaan olen löytänyt siihen ratkaisun, mutta tätä kirjaa työstäessäni sen löytäminen on tuntunut erityisen vaikealta. Kokeilen nyt äärimmäistä ratkaisua, joka ehkä auttaa minua, ja josta sinä lukijana toivottavasti saat kopin: kirjoitan itselleni käskyn, jota pyrin parhaani mukaan noudattamaan läpi tämän tekstin, jotta ymmärtäisin, missä ongelma piilee:

Tällä esseellä ei ole mitään väliä. Älä yritä miellyttää tällä ketään, äläkä välitä mistään esseen aiheuttamista seurauksista. Don’t give a fuck!

Miksi Bukowski siis menestyi, vaikka menestyminen ei häntä kiinnostanut? Ja miksi minun on vaikea kirjoittaa inspiroivaa ja suosittua esseetä, vaikka sitä haluaisin. Manson perustelee ilmiötä backwards law:na tunnettuna teorialla, jota filosofit Alan Wattsin ja Aldous Huxley käsittelivät paljon 1900-luvulla. Teorian ideana on, että kun yrität jotain erityisen paljon, se saattaa kostautua takaisin. Eli toisin sanoen et välttämättä saa parasta tulosta yrittämällä enemmän, koska itse yrittäminen saa jo meidät tuntemaan stressiä, joka vie osan energiastamme. On kuitenkin myös tärkeää pohtia niitä mittareita, joilla mittaamme onnistumista. On huomattavan suuri ero siinä, että haluaa onnistua ulkoisista tai sisäisistä syistä. Otetaan esimerkiksi minä valokuvaajana. Kun halusin kehittyä ja menestyä valokuvaajana, olivat mittarini pitkälti kuuluisuus ja raha. Ja kun olin työskennellyt lujaa tavoitetta kohti, havahduin tilanteeseen, jossa koin vain ahdistusta siitä, etten ollut tarpeeksi kuuluisa ja ansainnut tarpeeksi rahaa. Positiivisen tavoitteen havittelusta tuli siis negatiivinen kokemus. Ja kun aloin saada ahdistuksesta tarpeekseni, otin etäisyyttä ulkoisiin tekijöihin, jotka vaikuttivat paljon mittareihini (lähinnä sosiaaliseen mediaan). Näin pystyin hyväksymään tilanteen ja itseni sellaisena kuin olin, ja opettelemaan oikeasti nauttimaan valokuvista. Negatiivisen tunteen hyväksymisestä tulikin positiivinen kokemus. Samalla olen itseasiassa päässyt lähemmäksi niitä alkuperäisiä unelmia, tulla kuuluisammaksi ja ansaita työstä, mutta positiiviseksi yllätyksekseni ne eivät tee minusta yhtään onnellisempia, vaan onni löytyy jostain muualta. Olen löytänyt syyn rakastaa taidetta ja luovaa työtä, ja mittarini ovat aivan erilaiset kuin ennen. En väitä, etteikö minua kiinnosta yhtään ulkoiset tekijät, mutta paljon kehitystä on tapahtunut ja suunta on oikea.

Voisi kuitenkin olla oleellista nostaa kysymys siitä, miksi halusin kehittyä ja menestyä valokuvaajana ylipäätään. Ja vastaus on yksinkertainen: tullakseni onnelliseksi. Ei hätää, jos äskeinen ei kuulostanut mielestäsi omituiselta, olet niin kuin minäkin ja uusi Mansonin sekä Wattsin ja Huxleyn ajatuksille. Tämä kertoo siitä, kuinka sisäänrakennettu ajatusmalli meidän kulttuurissamme on: unelmoimalla isosti ja pyrkimällä paremmaksi tulet onnelliseksi. Ongelma tässä piilee siinä, että irrotamme itsemme lähtökohtaisesti unelmistamme ja onnellisuudesta. Sanonta on kliseinen, mutta syystä: elätkö unelmaasi vai unelmoitko elämästäsi? Meitä kannustetaan kehittymään paremmiksi, olemaan rohkeampia, kauniimpia, menestyneempiä ja itsevarmempia, koska emme vielä ole niitä. Ajatellessasi ettet ole tarpeeksi kaunis, koska et näytä leffatähdeltä tai kauniilta kollegalta, ulkoistat lähtökohtaisesti kauneuden pois itsestäsi. Ja vaikka joskus pukeutuisitkin niin kuin kyseinen leffatähti, tai sinulla olisi samanlainen kampaus, et silti kokisi itseäsi tarpeeksi kauniiksi, koska hän on jo muuttunut ja näyttää joltain muulta. Itseään tarpeeksi kauniina pitävän ei tarvitse sanoa peilikuvalleen: ”Olet kaunis”, eikä onnellisen ihmisen tarvitse hokea ”olen onnellinen”, hän vain on. Sosiaalisella medialla on tähän myös suuri vaikutus, jonka olen tunnistanut muokanneen paljon omaa käyttäytymistäni. Positiivisten tarinoiden ja onnistumisien määrä on valtava, ja on todella helppoa verrata itseään muiden tekemiseen. Minulle menestyminen oli pitkään yksi onnellisuuden kriteereistä, joka jo itsessään on vaarallista, mutta koska määrittelin menestymisen seuraamieni idolien kautta, tuli yhtälöstä vielä vaarallisempi. Tavoittelemme jotain, mutta koko homma kääntyy meitä vastaan, ja tunnemmekin päinvastaista asiaa.

Kevään Proakatemia-päivillä puhuttiin paljon unelmista, ja teimme harjoituksen, jossa piirretään kaksi pallo paperille. Toinen pallo edustaa sinua, ja toinen unelmiasi. Ne saavat olla minkälaisia tahansa, mutta niiden suhteen pitää kuvastaa sinun suhdettasi unelmiisi, esim. kuinka kaukana olet niistä. Piirsin palloni koskettamaan toisiaan, koska koin, että olen saanut pintaraapaisun unelmistani tekemällä niitä asioita, joita teen nyt. Monet piirsivät pallot kauas toisistaan, koska kokivat, että ovat unelmiensa luona vasta, kun ovat tarpeeksi hyviä jossain, tai ovat saavuttaneet jotain. Eräs ryhmässä piirsi pallot päällekkäin, koska koki elävänsä unelmaansa. Hän sattui odottamaan toista lastaan, ja koki arjen aivan riittäväksi. En väitä, ettei muut ryhmäläiset voisivat olla onnellisia, mutta tästä naisesta onnellisuus huokui!

“To give a fuck about something” on mielestäni loistava englanninkielinen sanonta, jota on yllättävän vaikeaa kääntää suomeksi. “Kiinnostaa vittuakaan” on melko lähellä, mutta suomalaisiin kirosanoihin on vaikea suhtautua vakavasti. Oleellista on kuitenkin se, miten ja milloin sanontoja käytetään. Pystymme kuvittelemaan monia negatiivisia tilanteita, jossa voisi kyseiset sanat voisi tiputtaa. Mansonin mukaan olisi kuitenkin tärkeää miettiä laajemminkin, mikä meitä kiinnostaa ja miksi. Ärsykkeiden jatkuvassa tulvassa on koko ajan tärkeämpää kiinnittää enemmän huomiota siihen, millä vaivaamme itseämme. Kaiken pitäisi olla isompaa ja maistuvampaa. Meidän tulisi naida enemmän ja olla kauniimpia, koska meille kerrotaan, että näistä asioista tulee onnelliseksi. Eteemme tungetaan koko ajan lisää asioita, joista meidän kuuluisi kiinnostua. Mainonta ja media tietysti tukevat ajatusta, koska se johtaa hyvään bisnekseen. Ja vaikka hyvä bisnes näin yrittäjänä kuulostaa hyvältä, asialla on varjopuolensakin. Meillä kaikilla kun on rajallinen määrä päiviä elettävänä, ja yhtälailla rajallinen määrä energiaa käytettävänä asioista välittämiseen, “limited amount of fucks to give”. Paskan määrä on kuitenkin aina vakio, eli loputon. Ongelmia ja ärsykkeitä syntyy nopeammin kuin pystymme havainnoimaan. Jos kulutat energiaasi turhuuksiin, palat loppuun ja kadotat onnen elämästäsi.

Miten siis löytää välittämisen arvoisia asioita? Ilmeisesti aikuisuuden pitäisi olla jonkinlainen taikavoima, joka auttaa meitä suodattamaan maailman turhuudet pois, mutta näin ei valitettavan usein ole. Vitsailemme ns. “first world problems:eilla” eli hyvävaraisten turhilla ongelmilla, joista joku aina jaksaa pahoittaa mielensä. Kuunnellessani Mansonin kirjaa ensimmäistä kertaa lensin Tukholmaan ja havaitsin hienon tilanteen koneessa, kun pieni vauva syystä tai toisesta oli harmissaan ja itki koko lennon. Oli melko lähellä, ettei omaa paidankaulustakin alkanut hieman kiristää, mutta kirjan sanoma sai minut ajattelemaan, kannattaako moisesta nyt hermostua. Oli kuitenkin mahtavaa seurata miten muut matkustajat reagoivat itkuun. Pikkulapset välittävät aivan kaikesta, paidan väristä ja mehupurkin kuvasta, eivätkä kestä toisten lasten itkua laisinkaan. Ei siis mennyt kauaakaan, kun lähes kaikki lapset itkivät koneessa. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin seurata aikuisia ja heidän käytöstään. Vieressä istuvien olemuksesta selvästi paistoi, että itku ärsyttää. Netti on mahtava paikka tarkkailla, kun ihmiset takertuvat aivan älyttömiin asioihin ja tekevät niistä elämää suurempia. Ylipäätään meidän jatkuva tarve viettää aikaa sosiaalisissa medioissa ja pitää itsemme tietoisina toistemme turhista asioista on tässä valossa mielenkiintoista.

Takerrumme siis helposti aivan triviaaleihin asioihin, jotka eivät ansaitsisi huomiotamme. Mutta miksi? Miksi meitä kiinnostaa naapurin uusi auto, tai kollegan vaatteet, tai se kenellä on enemmän tykkäyksiä Facebookissa, ja miten voisimme löytää jotain merkityksellisempää?

Turhiin asioihin takertuminen kertoo vain yhdestä asiasta: sinulla ei ole tärkeämpää ajateltavaa. Uskon, että ongelma johtuu pitkälti ihmisten vieraantumisesta kuolemasta. Manson heijastelee ongelmaa amerikkalaisen kirjailijan Ernest Beckerin 70- luvulla kirjoittamaan teokseen ”The Denial of Death”, jossa Becker käsittelee ihmisten suhdetta kuolemaan, ja sitä kuinka peitämme sen pelkoamme kaikin keinoin. Biologisesti elämää ei ole luotu onnellisuutta varten, vaan yksinkertaisesti elossapysymiseen. Jatkuva hyvinvointi on luonut nuorille puitteet, jossa tunnemme olevamme oikeutettuja onnellisuuteen hinnalla millä hyvänsä, eikä meidän tarvitse sietää ikävyyksiä. Vertailemme toisiamme sosiaalisessa mediassa, ja kuvittelemme että koska kaikkien muiden elämätkin on pelkkää juhlaa, joten niin meidänkin pitää olla. Ja nyt emme kestä enää vastoinkäymisiä ja täytämme elämämme turhalla sälällä.

Onnellisuus on helppo ulkoistaa muille ihmiselle, materialle ja uskomuksille. Voit aina keksiä tekosyyn, miksi et voi nyt nauttia jostain, koska ulkoinen tekijä tekee näin tai sinulta puuttuu jotain. Koin melko pysäyttävän ahaa-elämyksen kirjaa kuunnellessa, kun Manson kertoi tarinan ensimmäisestä erostaan, joka kuulosti lähes identtiseltä minun ensimmäisen eron kanssa. Olin siihen aikaan 20-vuotias ja vasta päässyt armeijasta. Menemättä liikaan eron yksityiskohtiin, minut jätettiin ja koin sen suureksi vääryydeksi. Olin kaksi vuotta hyvin katkera tytölle. Muistan varmasti koko elämäni hänen sanansa: ”Kaikki on vastuussa vain omista tunteistaan”. Nyt minua lähinnä huvittaa, miten viisaan ihmisen kanssa silloin olin. Kaikki tosiaan ovat vastuussa vain ja ainoastaan omista tunteistaan. Ajattelin, että ero oli hänen syynsä, joten hän oli vastuussa korjata tilanne ja tehdä minut taas jotenkin onnelliseksi. Ehkä voisi sanoa, että tapahtunut olikin hänen syynsä, koska hän teki päätöksen. Mutta hän oli vastuussa vain siitä, miten hän itse suhtautui asiaan. Ja minä puolestani olin vastuussa siitä, miten tulkitsin tapahtuneen ja miten siihen suhtauduin. Sama pätee kaikkiin eteemme tuleviin haasteisiin. Vaikka joutuisit auto-onnettomuuteen ja menettäisit läheisesi, josta vastapuoli on syyllinen, olet silti vastuussa omista tunteistasi ja siitä, miten reagoit tapahtuneeseen. Jos päätät ulkoistaa vastuun, voit olla varma, että voi olla vaikeaa tuntea onnellisuutta enää koskaan. Mutta jos otat vastuun ja kontrollin itsellesi, ja hyväksyt tilanteen, voit tuntea itsesi vielä ehjäksi.

Ongelmien ratkaisusta seuraa vain uusia ongelmia. Vaikka pääset eroon yhdestä, luo uusi tilanne automaattisesti uuden ongelman. Joten jos on turha tavoitella tilannetta ilman ongelmia, pitäisi meidän vain tavoitella parempia ongelmia. Rikkaalla ja köyhällä on ihan yhtä paljon rahaongelmia, rikkaan ongelmat ovat vain vähän parempia. Vaikka tästä esseestä tulisikin erinomainen ja se inspiroisi jotain juttelemaan kanssani asiasta, luo se vain ongelman, jossa minun tulisi ylläpitää sitä tasoa tietämyksestäni ja vastata vastapuolen odotuksia. Tai jos haluat treffeille, ei ongelma poistu saatuasi myöntävä vastaus ihastukseltasi, vaan sinun tulisi seuraavaksi miettiä mitä te teette ja millä rahalla, ja mitä sen jälkeen. Ja jos ongelmat ei lopu ratkeamalla, ei myöskään meidän abstraktit komparatiiviunelmamme toteudu ratkaisemalla yksi pulma. Onnellisuus on aktiivi, joka syntyy löytämällä ja ratkaisemalla ongelmia omalla arvopohjallaan, ja jotka vievät meitä eteenpäin kohti parempia ongelmia. Eli jo pelkästään se, että pystyy valitsemaan ongelmansa, joiden kanssa haluaa kamppailla, pitäisi olla tarpeeksi tehdäkseen meistä hyviä ihmisiä. “Not giving a fuck” ei tarkoita, ettemmekö välittäisi mistään, ja olisimme zen-tilassa toisessa ulottuvuudessa, vaan keskittyisimme siihen mikä todella on tärkeää ja arvokasta. Ernest Becker on sitä mieltä, että vasta hyväksymällä oman kuolevaisuutemme voimme löytää itsellemme oikeasti merkityksellisiä arvoja. Vasta, kun hyväksymme, ettei millään ole mitään merkitystä, voimme luoda ajallemme ja tekemiselle merkityksiä. Minä pelkään kuolemaa, ja yritän luoda jotain suurta, joka jää eloon minun täältä lähdettyäni, ja sen takia minua kiinnostaa niin paljon kirjoittaa tästä esseestä niin hieno. Mutta ehkä nyt olen askelen lähempänä sitä tilaa, jossa voin todeta, ettei tällä tekstillä ole mitään väliä, ja juuri sen takia saan kirjoitettua siitä sellaisen, että olen itse tyytyväinen, ja sain oivaltaa jotain uutta.

Lähteet:

1. Subtle art of not giving a fuck, Mark Manson 2016
2. https://www.innerdilation.com/inner-workings-of-reality/2017/10/2/law-of-reversed-effort-the-backwards-law
3. http://ernestbecker.org/about-becker/theories/
4. https://www.poets.org/poetsorg/poem/so-you-want-be-writer