Tampere
01 Dec, Tuesday
2° C

Proakatemian esseepankki

Ajattelun haastaminen



Kirjoittanut: Tuomas Aro-Heinilä - tiimistä Eventa.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Luin Krishnamurtin puheista koostetun kirjan Ajattelun tuolle puolen. Kirjassa haastetaan lukijaa kyseenalaistamaan kaiken oppimansa, kulttuuriperintönsä ja pyrkiä tarkkailemaan maailmaa täysin tyhjältä pöydältä. Sain hyvin paljon mietteitä itsensä tuntemisesta ja sen merkityksestä. On aika lähteä itsensä tutkimisen kiehtovaan maailmaan. Mitä itsensä tutkiminen sitten oikein tarkoittaa? Mitä sillä voi saavuttaa? Näiden kysymysten äärelle ajattelin paneutua hetkeksi esseen muodossa.

 

Krishnamurtin kirja ei anna täysiä vastauksia itsensä ja ympäristönsä tutkimiselle. Se kuitenkin haastaa ajatuksen, että ihminen voisi järkeillä, ajatella asiansa puhki. Olen sitä mieltä, että parhaiten pääsee tutkimaan itseään olemalla itsensä kanssa, miettimättä mitään, olemalla vain. Sitä olotilaa on vaikea kuvailla. Siinäkö sitten vain ollaan ja eletään? Siltä se voi ulkopuoliselta kuulostaa. Todellisuudessa se on itsensä herkistämistä ympäröivää maailmaa ja itseään kohtaan. Siinä kokee maailman ja itsensä sellaisena kuin se todella on, eikä vain mielikuvien heijastuksena.

 

En voi sanoa, että tuntisin itseni täysin. Olen kuitenkin tehnyt hyvin paljon töitä vuosien varrella oppiakseni itsestäni enemmän. Ei ole helppo kohdata omia heikkouksia. Minulla yksi niistä on asioiden saattaminen loppuun. Monesti myöhästyessäni asian hoitamisessa saatan uskotella muille ja itselleni ettei aika riitä. Syy on monesti toinen. Joko unohdan asian olemassaolon täysin tai välttelen asian hoitamista kunnes on liian myöhäistä. Vältellessäni asian hoitamista kieriskelen sängyssäni tajuamatta edes miksi en hoida asiaa loppuun tai keksin  jotain korvaavaa tehtävää paetakseni velvollisuuksiani. Miksi toimin näin? En saa vastausta kysymällä sitä itseltäni.

 

Olen nyt oppinut, että myöhästyminen kohdallani on monesti johtunut oman arvon puutteesta, itsensä vähättelystä. En ole ollut sinut itseni kanssa. Se painoi minua alaspäin ja lamautti toimintaani. Tämä ei tarkoita sitä, että olen maannut sängyn pohjalla potemassa huonoa oloani. Se oli enemmänkin taustalla oleva tuntemus itsestäni, joka vaikutti jokapäiväiseen toimintaani. En tiedostanut sitä ennen kuin päätin alkaa kuunnella itseäni.

 

Kirjassa puhutaan asioiden vääristymisestä mielikuvien ja muistojen myötä sekä kehotetaan kuolemaan joka päivä, että voisimme elää täysillä. Mitä tämä kuoleminen sitten tarkoittaa ja miten mielikuvat ja muistot vääristävät todellisuutta?

 

Uskottelemme tietävämme jotain absoluuttista, varmaa. Emme haasta ajatteluamme. Emme avaa itseämme muunlaisille ajatuksille. Jokapäiväinen kuoleminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että elämme joka hetki olettamatta tietävämme jotain. Olemme avoin uusille ideoille. Haastamme muiden ja itsemme ajattelua. Meille on tehty sitä varten keskustelutilaisuus nimeltä paja. Pajassa kuulemme monien ihmisten ajatuksia asioista. Herkistämme itsemme ottamaan vastaan muiden ajatukset ja punnitsemaan niitä. Asetamme itsemme tilaan, jossa emme oleta mitään. Olemme avoimia uusille ideoille. Jokaisessa pajassa tänä syksynä olen oppinut uutta ja jokaisessa pajassa omaa ajatteluani on haastettu. Voisimmeko soveltaa pajan oppeja myös arkielämässämme?

 

Ihmisinä meille on hyvin luonnollista peilata kokemuksiamme menneeseen. Pyrimme rakentamaan mallia, jolla osaisimme ennustaa tulevaisuutta. Jos tietty toiminta saa yhden ihmisen hymyilemään minulle, niin ehkä se toimii toiseen ja kolmanteenkin. Varhaiset ihmissuhteeni rakentuivat tämän ajatusmallin pohjalle. En ollut kauhean hyvä ihmisten parissa. Halusin heidän pitävän minusta. Ongelmana oli etten tuntenut itseäni enkä välittänyt tunnenko heitä todellisesti. Kunhan he pitäisivät minusta. Se olisi minulle tarpeeksi. Ajattelin. En kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaikka minusta osa pitikin. Päätin oppia tuntemaan itseni sekä ympärilläni olevat ihmiset. Kokeilin pakottamista. Nyt minun on pakko oppia tuntemaan joku. Pakottaminen ei vienyt minua kuitenkaan eteenpäin. Vasta, kun riisuin itseni tarpeista, haluista, mielikuvista ja oletuksista aloin ymmärtää kuka olen. Opin aluksi tuntemaan itseäni paremmin. Sen jälkeen huomasin oppivani paljon enemmän muista. Lähestymistapani tutustumiseen oli muuttunut. En yrittänyt enää saada selville asioita toisesta ja pohtia minkälainen kyseinen ihminen on. Aloin vain olla ihmisten seurassa, avoimesti, pyyteettömästi, nöyrästi.

 

Eräänä päivänä kulkiessani kotiin pysähdyin hetkeksi. Koin etten vain mekaanisesti kävellyt kotia kohti, vaan elin ja hengitin ympäröivää maailmaa täysin uusin silmin. Saatoin kokea luonnon. Kävelin läheiseen uimarantaan, kiipesin puun oksalle, jäin siihen olemaan. Istuin siinä pari tuntia ajattelematta mitään. En ajatellut mitään, mutta koin mitä moninaisimpia asioita. Olen kokenut tätä ennenkin hyvin suuressa määrin, nuorena. Koulun ja muun elämän rytmi oli saanut turrutettua minut osittain kokemasta asioita samalla tavalla. Tuntuu kuin olisin löytänyt kauan kadonneen ystävän uudelleen. En vaihtaisi sitä mihinkään mistään hinnasta.

 

Haluan jakaa kirjan haastamista teille. Tiedätkö kuka olet? Mikä on suhde ympäristöösi? Koetko eläväsi täysillä? Onko olemassa mitään totta? Haluan myös pyytää kaikkia haastamaan minua aina, kun siihen on mahdollisuus. Koen haastetuksi tulemisen rikkautena. Aionkin jatkaa itseni opiskelua ja etsiä suhdettani ympäröivään maailmaan. Kiitän kaikkia, jotka ovat vaivautuneet lukemaan Proakatemia-aikani ensimmäisen esseen. Hieman hukassa tunsin itseni olevan alussa, mutta nyt koen saaneeni sanotuksi asioita, jotka koen sanomisen arvoiseksi. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat jo lähteneet pohtimaan enemmänkin omaa minäänsä ja suhdettaan ympäristöön.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close