Jokaista meitä kolmea kirjoittajaa yhdistää sama tekijä eli uupumustausta. Työuupumus on tänä päivänä huomattavasti yleisempää kuin ennen johtuen kovista tulos- ja suorituspaineista. Aivot saavat erittäin ison määrän erilaisia ärsykkeitä monesta eri lähteestä esimerkiksi älypuhelimesta, joka kuormittaa entisestään. Ei ihmekään, että uupuneita ihmisiä tulee vastaan yhä useammin ja useammin.  

Rasmuksen tarina 

Minun ensimmäinen kokemukseni uupumisesta sijoittuu vuoden takaiseen syksyyn eli vuoteen 2020. Näin jälkikäteen ajateltuna uskon sen kierteen alkaneen jo loppukesästä ennen opiskelujeni aloittamistaProakatemialla.  

Mitä kaikkea elämäni pitikään sisällään silloin? 

Elämässäni tapahtui erittäin paljon tuohon aikaan kerralla, ja monet niistä asioista myös stressasivatenemmän tai vähemmän. Työni puolesta olin tiiminvetäjänä eräässä myyntifirmassa. Tämä yritys oli keväällä 2020 saanut uuden asiakkuuden yhden suomen merkittävimpien sähköyhtiöiden kanssa. Sain kunnian päästä ottamaan vastuun tästä tiimin rakentamisesta ja uuden konseptin luomisesta, sillä eihän kaikkia eri asiakkaiden tuotteita nyt täysin samalla tavalla pysty myymään. Olin erittäin innostunut ja motivoitunut uudesta toimenkuvastani. Olin aina haaveillut miten hienoa olisi päästä kokeilemaan ja opettelemaan esimiestyötä. Tykkään paljon haasteista ja itseni kehittämisestä, ja sitä tämä työ toden teolla antoi. Nyt näin reilut 1,5 vuotta myöhemmin koen oppineeni ja hyötyneeni tästä kokemuksesta erittäin paljon lukuisin eri tavoin. Tämä oli urani ensimmäinen esimiestyö ja olinhan minä tosiaan vasta 21-vuotias tuohon aikaan. Olin erittäin isoissa saappaissa tai koin ainakin niin. Myyntityöhön nimittäin liittyy useasti niin kuin tässäkin tapauksessa todella isot tulostavoitteet, jotka piti vain täyttää. Kyllähän minä vanhana myyjänä sen tiesin, mutta onhan se eri asia vastata kaikkien muidenkin tuloksista, eikä vain omastaan. Alkuun tiimissämme, josta olin vastuussa, oli noin 10 henkilöä. Onneksi alkuun ei ollut enempää, sillä ainakin minulla oli erittäin paljon opettelua ja kyllä varmasti minunkin esihenkilöilläni oli. Alkuperehdytyksen jälkeen esimieskoulutusta ei juurikaan ollut ja itse perehdytyskin oli ollut aika suppea. Lisähaastetta toi myös koronan aiheuttama Etelä-Suomen eristys, joka esti esihenkilöäni tulemasta kertaakaan luokseni auttamaan ennen kesää. Kesällä tiimini koko kasvoi melkein 20 henkilöön, joka on erittäin suuri määrä. Olen todennut sen nyt opiskellessani Proakatemialla, että tämän kokoiseen tiimiin mahtuu yhtä monta mielipidettä kuin persoonaakin. Lisähaasteena oli se, että suuren tiimini koon vuoksi jouduimme jakautumaan kahteen eri toimistorakennukseen ja myyntikanavina toimi puhelinmyynnin lisäksi F2F-myynti kaduilla ympäri Tampereen keskustaa ja ständimyynti lähikaupungeissa. Parhaimmillaan siis minua olisi tarvittu yli 4 eri paikassa samaan aikaan, koska tiimini oli aika uusi ja suhteellisen kokematon myynnin saralla. Helppoa eikö? Tämä oli vasta yksi osa koko kokonaisuutta, jota kävin lävitse sen vuoden aikana. En ihmettele, jos joku toinen olisi uupunut jo pelkästään tuosta kyseisestä työtehtävästä. 

Töiden lisäksi halusin tietenkin viettää mahdollisimman paljon vapaa-aikaa ystävieni kanssa. Olin lähes jokaisena viikonloppuna jossain reissussa menossa tai juhlimassa. Eli juuri ne hetket, kun minulla olisi ollut mahdollisuus levätä ja palautua, käytin juuri päinvastoin. Ekstroverttinä ihmisenä sain siitä toki myös henkistä latausta, mutta fyysisesti olin yhä väsyneempi aina viikonlopun jälkeen.  

Syksy alkoi lähestyä kovaa vauhtia ja tämähän tiesi koulun alkamista. Olin odottanut koulun alkua jo kovasti, sekä kerennyt tutustumaan kesän aikana sattumalla muutamaan uuteen koulukaveriini. Koulun aloitus oli erittäin kivaa ja sain monia uusia ystäviä erittäin nopeasti. Proakatemialla on niin samanhenkistä porukkaa ja vahva joukkoon kuulumisen tunne jo ensimetreiltä lähtien. Siitä huolimatta, että koululla oli mukavaa ja olen ekstrovertti luonteeltani, niin kyllä aina uudet tilanteet, uuden oppiminen ja jonkinlainen epätietoisuus siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi kuluttaa. Koin myös haasteelliseksi aikatauluttaa työt ja koulun sillä molemmat olisivat vaatineet paljon läsnäoloa, vaikka ison osan asioista pystyinkin hoitamaan järkevästi etäältä käsin.  

Pian koulun alkamisen jälkeen pääsin aloittamaan kesällä ostamani asunnon remontoimisen sen jälkeen, kun vuokralaiseni muutti pois. Olin irtisanonut vanhan vuokra-asuntoni ja minulla oli käytännössä vain 2 viikkoa aikaa remontoida asunto haluamani kuntoon. Tässä kohtaa haluan sanoa, että ilman vanhempieni apua ja tukea en olisi varmasti ikinä saanut asuntoani muuttovalmiiksi ajallaan. Jokainen myös varmasti tietää, että muuttaminen itsestäänkin on jo aika kuormittavaa ja aikaa vievää puuhaa, kun pitää pakata ja suojata kaikki tavarat huolellisesti. Tässäkin asiassa olen erittäin kiitollinen ystävilleni, joilta sain merkittävästi apua niin pakkaamisen, muuttamisen kuin loppusiivouksenkin osalta. Vielä muistutuksena, että olinhan päivät kuitenkin töissä ja kouluhommissa kiinni.  

Vielä viimeisenä mutta ei vähäisimpänä lisään tähän sekasoppaan sen, että treenasin aktiivisesti brasilialaisen jujutsun SM-kisoja varten. Minulla oli tarkka ruokavalio, koska minun piti tiputtaa painoa alempaan painoluokkaan menestyäkseni paremmin. Aloitin ruokavalion muutoksen turhan myöhään ihan puhtaasti kokemuksen puutteen vuoksi. Onnistuin kuitenkin pudottamaan painoani riittävästi kisoja varten. Pudotin 9 kg painoa hieman alle kuukaudessa vähäkalorisen keto-dieetin avulla. Kisat menivät ihan hyvin. Voitin pronssia, mutta koin viimeisissä matseissa, että kropassani ei vaan ollut energiaa, vaikka kunto olikin ihan ok muuten. Vasta jälkeenpäin tajusin, että kuinka epäterveellistä on pudottaa painoa noin paljon noin lyhyessä ajassa. Eikä ihme, että voimavarani olivat loppu sillä enhän saanut lepoa enkä ravintoa läheskään riittävästi. En ylipäätään viikollakaan nukkunut muutamia tunteja enempää yössä stressin takia, koska kehoni kävi niin kierroksilla ja ajatukset olivat aina seuraavan päivän aikatauluttamisessa.  

Nyt ihan vaan kirjoittaessani tätä en yhtään ihmettele, että olin aivan poikki syksyllä ja loppuvuonna muutenkin. Kovasta uupumuksesta ei myöskään palaudu välttämättä kovinkaan nopeasti. Sekin on toki erittäin henkilökohtaista ja palautumiseen vaikuttaa se, että miten pitkälle uupumuksen on päästänyt. 

Kävin pitkään taistelua ajatusteni kanssa, että miten voin muka olla uupunut, kun olen kuitenkin tehnyt vain mukavia ja itselle erittäin tärkeitä asioita. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että se voi yhtä lailla olla uuvuttavaa, kun on liikaa lautasella kerralla, vaikka ne kivoja juttuja olisivatkin.  

Miten tästä sitten selvittiin? 

Suhteellisen pitkään siinä meni, mutta jossain kohtaan huomasin, että vaikka kisat, muutto ja remontti oli takanapäin, en silti saanut itsestäni enää niin paljoa irti kuin mihin olin tottunut. Siinä kohtaa, kun minulla oli vielä töitä ja koulua samaan aikaan koin, että en pysty panostamaan molempiin yhtä aikaa niin paljon kuin haluaisin. En ehkä vielä ymmärtänyt, kuinka paljon molemmat oikeasti vaatisivat resurssejamenestyäkseni molemmissa. Olen aina ollut erittäin kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen. Olen aina halunnut kehittää itseäni, pärjätä ja sitoutua siihen mitä teen. Muistan vieläkin, miten kova paikka oli ensinnäkin myöntää itselleni, että nyt jostain vaan on pakko päästää irti. Koin itse jollain tapaa epäonnistuneen ja ihan jopa häpeää asiasta, etten vain jaksanut ja kyennyt hoitaa kaikkea niin hyvin kun olisin halunnut. En ollut tottunut epäonnistumaan, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna en epäonnistunutkaan. Olin vain tehnyt vastuullisen päätöksen asettamalla oman hyvin vointini etusijalle ja priorisoimalla minulle tärkeimmät asiat tulevaisuuden kannalta. Uupumuksen myöntäminen ensin ihan vaan itselleni on ollut isoin ja tärkein askel koko toipumisprosessin kannalta. Se avasi silmiäni ihan eri tavalla tilanteeseen ja sen vakavuuteen. Tietenkin uupumus näkyy ihmisestä monella muullakin eri tavalla kuin, että hieman väsyttää ja silmäpussit näkyvät selkeästi. Huomasin esimerkiksi itsestäni, että minun oli tosi vaikeaa keskittyä siihen mitä olin tekemässä ja ajatukseni harhailivat jo seuraavissa vuorossa olevissa tehtävissä. Käytännössä suoriutumisen sijasta vaan suoritin eteenpäin. 

Minulle tärkein asia siinä kohtaa oli koulu. Näin, että tulen tarvitsemaan koulutusta ja tutkintoa siihen, että pystyn toteuttamaan unelmiani ja haaveitani paremmin tulevaisuudessa. Olihan ihan vaan tuo koulukin yksi unelma tai haave minulla. Sain sovittua työpaikalla, että vähennän tuntejani ja alan auttamaan uutta esimiestä siirtymään paikalleni. Valitsin tiimistämme kokeneimman ja sopivimman henkilön siihen hommaan. Halusin olla vastuullinen ja luotettava työntekijä ja auttaa muutoksen tapahtumisessa niin hyvin kuin suinkaan oli mahdollista. Tiedostan, että maailma on nykyään pieni paikka ja asioiden hoitaminen kunnolla loppuun asti on erittäin tärkeää. Ainakin myyntipiirit Tampereella ovat suht pienet ja kaikki myyjät käytännössä ainakin tiesivät muiden myyntifirmojen työntekijät, vaikka eivät olisi tunteneetkaan. Koen, että mikäli tulisi tarve niin voisin aina palata takaisin tuttujen hommien ääreen. Työstä lopulta kokonaan luopuminen oli iso askel kohti palautumista.  

Koin syksyn ja talven mittaan, että olisin ehkä halunnut päästä keskustelemaan ammattilaisen kanssa uupumukseen liittyvistä asioista. Mikään ei estänyt minua, mutta koin aloitteen tekemisen jostain syytä vaivalloiseksi. Sain onneksi avauduttua ja purettua ajatuksiani eri ystävien kanssa. Myös koulusta löysin useamman ystävän, joille koin pystyväni avautumaan ja jakamaan tuntemuksiani. Olen erittäin kiitollinen taas kaikkien läheisteni tuesta sillä hetkellä ja muutenkin. Oli hienoa nähdä, että niin lyhyessä ajassa löytyy ihmisiä, jotka oikeasti välittävät toisesta ihmisestä aidosti. Muistan, että ensimmäisen kerran asiasta puhuminen toiselle oli erittäin vaikeaa, mutta lopulta huomasin kerta kerran jälkeen sen olevan helpompaa ja rupesin itsekin ymmärtämään asian paremmin. Voin siis suositella kaikille, että asioista ääneen puhuminen kannattaa eikä sitä todellakaan tule hävetä missään nimessä.  

Tässä olivat oleellisimmat asiat tilanteen ratkaisemiseksi. Koko prosessi vie erittäin paljon aikaa ja vaatii hyvää itsetuntemusta. Olenkin kokenut, että nyt tunnen itseni ja rajani paljon paremmin. Asiaa ei voi ratkaista millään yhdellä lomalla vaan pitää tehdä oikeasti elämäntapamuutos. Lomaa voisi melkein verrata johonkin jojodieettiin, jos miettii ruokavaliota esimerkkinä. Vielä tänäkin päivänä koitan jatkuvastitasapainotella arkirytmiäni, kun huomaan, että se ei ole aina tasapainossa. Nykyään siihen on helpompaa ja luontevampaa puuttua. Toivonkin, että ne henkilöt, jotka uupumuksen kanssa kamppailevat, rohkaistuisivat tämän esimerkin myötä myöntämään edes itselleen tai pystyisivät kertomaan jollekin turvalliselle henkilölle tuntemuksistaan. Niitä ei tulisi ikinä hävetä. 

– Rasmus Janakka 

Karin tarina 

Olen viimeisen puolen vuoden aikana alkanut tajuamaan sitä, kuinka tärkeää on huolehtia omasta hyvinvoinnistani ja jaksamisestani. Media-alan työntekijänä olen tottunut siihen, että päivät voivat venähtää hyvinkin pitkiksi; välillä 12 tuntisiksi, joskus jopa 24 tuntisiksi. Kompensaatiota syntyy siitä, että tuotannot ovat projektiluonteisia, ja jonka takia älyttömältä kuulostavat työrykäisyt eivät ole viikoittaisia. Minulla voi esimerkiksi olla 70 tunnin työviikko, mutta sen jälkeen viikon loma. Tämän tyylinen rytmi oli itselle sopiva ja mieluinen, kunnes Proakatemialle saapuminen muutti kaiken. 

Vaikka Proakatemialla ei pidetä termistä ”koulu” tai ”opisto”, niin Akatemia kuitenkin kuuluu TUNI:nyhteisöön, ja näin ollen tiimiyrittäjien on suoritettava tietty määrä opintopisteitä. Minulle oli aluksi kovin selkeää, että vaikka olenkin ”koulussa” voin silti toimia ja työskennellä kuvauksissa. On varmaan sanomattakin selvää, kuinka nopeasti aloin palamaan molemmista päistä loppuun, kun halusin panostaa kahteen asiaan täysillä samanaikaisesti. Viime keväänä tämä alkoi näkyä ja vaikuttaa ja elokuussa tuli itselleni lopullinen raja vastaan. En ole ikinä voinut niin huonosti. Päätä särki, henki ei kulkenut, ahdistusta, paniikkia, jalat eivät kantaneet, ihmeellistä hourailua, kuumetta ja sitä vain itsekseen miettii, kuinka edes pystyn osallistumaan sen illan/yön kuvauksiin. Kolme päivää toivuin sängyssä ja ajattelin, että jos haluan välttää ennenaikaisen hautani, on minun tehtävä asialle jotain. 

Aloin etsimään kirjoja ja oppaita oman jaksamisen ja energiatasojen parantamiseksi. Kirja, jonka löysin, oli Petteri Kilpisen ja Antti Hagqvistin kirjoittama Varianssi, lataa itsesi täyteen energiaa. Kirjoitin tästä kirjasta aikaisemmin syksyllä esseen liittyen tähän samaiseen aiheeseen. En ehkä siinä esseessä puhunut riittävästi minkälainen vaikutus kirjalla oli minun tilanteeseeni, mutta voinen sen tehdä nyt tämän esseen kohdalla. Minulle merkittävin oppi oli se, että meillä kaikilla on rajallinen määrä resursseja. Minulta puuttui siis taito jakaa omia resurssejani eri tehtävien ja asioiden kesken. Jos käytät kaikki resurssisi yhteen asiaan, et voi tehdä juurikaan mitään muuta. Elämä ei kuitenkaan mene niin, että voisimme tehdä absoluuttisesti vain yhtä asiaa, vaan meidän pitää pallotella asiaverkostojen välissä. Käytännön tasolla on myös tärkeää kertoa tämä muille. Esim. ”pystyn tällä hetkellä edistämään tätä projektia 8 tuntia viikossa”. Olemalla rehellinen omasta jaksamisestani itselleni ja muille, on auttanut minua suunnattomasti tämän syksyn aikana. Oman varianssini löytäminen on vaikuttanut myös siihen, kuinka paljon tehokkaammin saan asioita tapahtumaan. 

“Enemmän ei ole enemmän, vaan vaihtelu palautumisen ja kuormituksen välillä on tuottoisampaa ja kehittävämpää.” – Petteri Kilpinen ja Antti Hagqvist. 

– Kari-Mikko Karjalainen 

Susannan tarina 

Omien jaksamishaasteiden taustalla oli perfektionismi ja tunnollisuus vääränlaisessa työympäristössä. Esimerkiksi tunnollisuus ei lähtökohtaisesti ole huono asia, mutta väärässä ympäristössä se saattaa alkaa vaikuttaa työn merkityksellisyyden tuntemiseen sekä omaan ammatilliseen itsetuntoon merkittävästi.   

Minulla on aina ollut hyvä työmoraali. Tarkoitan tällä sitä, että olen aina tehnyt annetut tehtävät huolellisesti, tunnollisesti ja ajallaan. En ole koskaan halunnut, että oma laiskuuteni vaikuttaisi jonkun toisen työn etenemiseen negatiivisesti.   

Perfektionismini alkoi kääntyä hiljalleen hieman ikävälle puolelle, kun eräässä työpaikassani ei saanut tehdä virheitä. Mikäli tein virheen, siitä lievästi sanottuna v*ttuiltiin. Pieni näsäviisastelu silloin tällöin on mukavaa, ja kun työympäristössä vallitsee turvallisuuden tunne, on hauskakin vähän leikkimielisesti nälviä työkaveria, kunhan kumpikaan ei koe sitä negatiivisella tavalla. Minun tilanteeni oli kuitenkin toinen: en kokenut kyseistä työympäristöä minulle sopivaksi tai turvalliseksi, ja siksi huumorilla tarkoitetut kommentit alkoivat pikkuhiljaa ahdistaa. Tilanne äityi lopulta siihen, että halusin olla aina tavoitettavissa ja tarkistin työni jäljen miljoonaan kertaan, jotta työssäni ei vaan olisi virhettä. Ajatusmaailmani alkoi hiljalleen muuttua siihen suuntaan, että aloin tavoitteellisesti pitämään ”oman pesän puhtaana”, jotta en saisi kuulla kritiikkiä jälkikäteen. Kesällä 2020 olin jo aivan loppu. Minua ahdisti fyysisesti mennä työpaikalle. Olen sellainen ihminen, joka etsii kaikesta tarkoitusta ja merkitystä. En varmaan olisi hakenut opiskelemaan, jos olisin ollut tyytyväinen silloiseen elämäntilanteeseeni, joten siinä mielessä onni onnettomuudessa, että näin kävi.  

Edellä kuvaamastani ympäristöstä Proakatemialle siirtyminen on vienyt veronsa. Yhtäkkiä piti tehdä virheitä, jotta oppii. Ja mikä pahinta, piti ja pitää antaa muiden tehdä virheitä, jotta he oppivat. Virheen tekemiseen liittyy vahvasti häpeän tunne sekä epäonnistuminen, jos on tottunut saamaan huonoa ”palautetta” tekemistään virheistä (Brown 2018). Tarkoitan huonolla palautteella nimenomaan huonosti annettua palautetta, joka ei oikeastaan täytä palautteen kriteerejä. Minun ajatuksenjuoksuni oliProakatemia-urani alussa hyvin suoraviivainen: Virhe = epäonnistuminen. Epäonnistujat tuomitaan. Välttääksesi tuomituksi tulemista epäonnistumisiakin tulee välttää. Sen vuoksi minun tulee myös välttää muiden epäonnistuminen. Kun tarpeeksi kauan yrittää pitää lankoja käsissä ja sammutella pieniä asiaan kuuluvia tulipaloja, ei kykene enää olemaan paras versio itsestään. Minua alkoi inhottaa, koska en halunnut olla takakireä ja vaikeasti lähestyttävä ihminen.  

Olen oppinut, että voidakseni olla tyytyväinen ja onnellinen, tulee minun asettaa rajoja (Brown 2017). Olen introvertti ja energiani kuluu hyvin nopeasti ollessani esimerkiksi tiimitilassa usean ihmisen ympäröimänä. En pysty tekemään töitä, jos vieressäni on koko ajan toinen ihminen. Pidän sanonnasta ”work smart, nothard”. Minulle ”work smart” tarkoittaa kestävien työtapojen rakentamista. Jos tiedän, että en saa mitään aikaiseksi tiimitilassa, minun ei kannata työskennellä tiimitilassa. Kuitenkin haluan tutustua tiimiläisiini, ja siksi on tärkeää, että vietän siellä aikaa silloin tällöin. Olen kokenut, että minulle sopii parhaiten kolme lähipäivää viikossa. Siinä saan sopivan annoksen rauhallista työskentelyaikaa kotona sekä sosiaalisia kanssakäymisiä tiimiläisteni kanssa. Olen iloinen, että Samoassa tämä on hyväksytty, ja minulle on annettu vapaus valita itselleni sopiva ja kestävä työtapa.   

Olen myös pikkuhiljaa löytänyt empaattisuuteni jälleen – itseäni sekä muita kohtaan. Olen huomannut olevani esimerkiksi Filmareissa minulle sopivassa työympäristössä, koska siellä minäkin saan tehdä virheitä. Kari vitsailikin taannoin, että ”Jes, Sussukin teki välillä virheen!” Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, tuo kommentti ei tuntunut pahalta vaan hyvältä.   

Empaattisuuteni ei kuitenkaan tarkoita muiden miellyttämistä tai muiden pahan olon korjaamista. Pidän psykoterapeutti Maaret Kallion blogin nimestä Lujasti lempeä. Minulle luja lempeys tarkoittaa lupaa olla empaattinen ja samalla asettaa terveitä rajoja. Bullshittiä ei tarvitse sietää, mutta muita ihmisiä täytyy pyrkiä ymmärtämään – varsinkin tiimissä.   

Tarinani kestävien työtapojen rakentamisesta jatkuu, ja toivon, että jokainen pysähtyisi miettimään itselle sopivia työtapoja. Valmiissa maailmassa ei ole mikään kiire, ja joskus asioita vaan tapahtuu. Kaikkia lankoja ei tarvitse pitää käsissä, jos ympäristössä vallitsee luottamus.   

– Susanna Mäkelä 

Pohdinta 

Huomasimme tätä esseetä kirjoittaessamme, että kaikkia meitä kolmea yhdistää yksi asia: olemme kaikki antaneet uupumisen mennä liian pitkälle. Emme ole tarpeeksi ajoissa huomanneet alkavan uupumuksen merkkejä, ja tämän seurauksena seinä on tullut nopeasti vastaan. Emme ole siis tunteneet vielä omia rajojamme, ja itsetuntemuksessamme on ollut siinä mielessä lovi. Nämä alkavan uupumuksen merkit ovat jokaisella hyvin yksilöllisiä. Kehollisista signaaleista tyypillisimpiä ovat päänsärky ja migreeni, kohonnut verenpaine ja erilaiset sydäntuntemukset sekä vatsavaivat. Ylikuormittunut mieli voi aiheuttaa myös ärtyneisyyttä, keskittymisvaikeuksia sekä väsymystä ja unihäiriöitä. (Järvinen 2008.) 

Meillä on vielä paljon kehitettävää kalenteriemme täyttämisessä. Olemme kaikki välillä hieman liian optimistisia ajankäyttömme suhteen. Proakatemialla olemme välillä kahden tulen välissä: toisaalta pitäisi kokeilla mahdollisimman montaa asiaa, toisaalta pitäisi huolehtia aivoistamme keskittymällä muutamiin asioihin kerralla. Uupuminen on hyvin yleistä sellaisissa rooleissa ja työtehtävissä, joissa ihmisen tulee itse rajata työmääränsä ja työaikansa (Järvinen 2008). Tämä selittäisi sen, miksi moni kokee uupumustaProakatemialla jossain vaiheessa opintojaan. Tämän vuoksi on hyvä saada tukea yhteisöltä niinProakatemian sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Meillä on onneksi käytössämme TUNI-yhteisön palvelut, kuten Kuntokadun #parvi ja TAMK:n hyvinvointiohjaaja sekä oma opomme Tirri YTHS:n terveyspalveluja unohtamatta. Monella työssäkäyvällä ei ole työterveyshuollon kattamia psykologipalveluja käytössään, joten siksi kannusamme jokaista uupumuksesta kärsivää hakeutumaan tarvittaessa rohkeasti ammattilaisen juttusille! Toivotamme tsemppiä kaikille tulevaan kevääseen. 

Terveisin Rasmus, Kari ja Susanna   

Lähteet  

Brown, B. 2017. Braving the wilderness. First edition. New York: Penguin Random House LLC.   

Brown, B. 2018. Courage Over Comfort: Rumbling With Shame, Accountability, and Failure at Work. Luettu 14.12.2021. https://brenebrown.com/articles/2018/03/13/courage-comfort-rumbling-shame-accountability-failure-work/ 

Hagqvist, A. & Kilpinen, P. 2019. Varianssi, lataa itsesi täyteen energiaa. Helsinki: Fitra.   

Järvinen, P. 2008. Menestyvän työyhteisön pelisäännöt. Alma Talent Oy.