Tampere
27 Nov, Friday
-0° C

Proakatemian esseepankki

0 Fucks To Give



Kirjoittanut: Esseepankin arkisto - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

TLTR: Essee ei ole heikko hermoisille. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen löysin ainakin 11 voimasanaa, jotka lisääntyvät kiihtyvää tahtia loppua kohden. Tuudelis!

Kaikkien pitäisi olla onnellisia ja positiivisuus on hyve vailla vertaa. ”Elämän tarkoitus, on olla onnellinen.” Mark Mansonin riveiltä sekä niiden välistä ei ole vaikeaa tulkita, mitä mieltä herran näistä mantroista. Kaikki muut ajatukset rikkovat yhteiskunnan rauhaa ja harmoniaa. Ja nekin on paree pitää itsellään. Jos muut sais tietää, niin selviäis kuinka paska ihminen oot. Elämme hedonismin paradoksissa, tavoittelemme kaikin keinoin kohti nautintoa ja onnellisuutta, sen kuitenkin lipuessa meistä samaisesta syystä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Kesän lopussa/lukukauden alussa itselläni oli kovin kova tarve, löytyy jälleen se juttu, mikä tekee onnelliseksi. Ja miksei, kyllähän siihen jatkuvaan olemattomuuden tunteeseen alkaa kyllästyä. Sen sijaan, että tässä pitäisi taistella kaiken maailman myllyjä vastaan, olisi terveempää hyväksyä omat ajatukset ja epäonnellisuuden. Life is suffering; kaikkialla missä on epäonnena, on myös onnea.

Yksi tapa, jolla elämässä ja Proakatemialla on helppo etsiä onnellisuutta, on kehitellä kuva omasta tulevaisuudesta, päämäärästä tai tavoitteesta, jolloin on onnellinen. Haaveillaan eläkepäivistä, otetaan asuntolainan ja kitkutellaan 30 vuotta, että päästää Fuengirolaan juomaan tuoretta appelsiinimehua. Oon onnellinen, kun saavutan asian X. Käytiin Eventan kanssa tästä samasta aiheesta keskustelua pajassa. Tuleeko oikeasti edes välitettyä, nauttiiko matkasta vai ryömitäänkö eteenpäin vain oman epärealistisen haavekuvan pohjalta. Onko se appelsiinimehu nyt muka niin helvetin hyvää, että halutaan olla velkavankeudessa 30vuotta. Nautitaanko niistä epämukavista haasteista oikeasti, vai nielläänkö ne paremman huomisen toiveessa kurkusta alas?

2000-luvulla on vain helppo unohtaa, kuinka se matka vituttaakaan. Voidaan mennä, vaikka shoppailemaan, kun on ollu niin paska päivä. Pakko vaan piristää itteensä jollakin, ostanpa kilon karkkia. On helppo huijata itteensä ja sivuuttaa todelliset ongelmat, kun niitä voi paikkailla nykyajan keskiluokan tuomilla laastareilla.

En jaksais aina ottaa esille somee mutta se nyt on vaan niin herkullinen rasti. Some on nimittäin erittäin hyvä paikka luoda itselleen semmoinen todellisuus, jossa tuntee itsensä hyväksi. Ja etenkin semmoisen missä muutkin ”tietää”, kuinka hyvää sun elämä on. Snäppi videoita hinkataan täydellisyyteen, Instagrammia varten otetaan toista sataa kuvaa. Kun parhaat on valittu, lähetetään varmuuden vuoksi frendeille viesti, ”että meethän kattoon ja raxuttaa”. Olis vaa niin noloo, jos se ei saiskaa yli tuhatta tykkäystä (onks se paljon vai vähän?). Niin kuin Mark kirjassaan toteaa, teknologia vapautti meidän talouden, tuoden tilalle kuitenkin joukon psykologisia ongelmia (en muista sana tarkkaan mutta jotakuinkin näin).

Niin, sen sijaan että mietittäisiin että mitä me halutaankaan, niin entä jos käännetäänkin ajatus toisinpäin: mitä oltaisiin valmiita sietämään? Viime vuona elättelin toiveita päästä luennoimaan, opettaan tai ohjaan yrityksille kiertotaloutta. Uskoin, että omasin tarvittavan tiedollisen pääoman siihen. Luin paljon EU säännöksiä ja direktiivejä. Käytin tuhottomasti aikaa läpi internetin syövereiden, etsien viimeisintä faktaa. Se oli aivan vitun tylsää, Aivan Vitun Tylsää. Ei todellakaan ollut mun juttuni. Mutta oli helppo huijata itteensä ja ryömiä eteenpäin, näin onnellisuutta ja tärkeitä asioita tunnelin päässä. Jälkeen päin, jälkiviisaana voi todeta, että kaikki onanoinnista lähtien olisi ollut kehittävämpää tekemistä. Tosin eipä olisi voinut olla jälkiviisas. En todellakaan ole valmis kulkemaan sitä matkaa, ei sovi meikäläisen flowhun.

Vaikea sanoo, onko vieläkään kattonu todella peilistä ja hyväksynyt kärsimyksen mantroja, vai onko hypänny vaan seuraavaan kuoppaa. Mutta viimeset kaks viikkoa on ollut aivan äärettömän antoiset. Tänään on vitun hyvä päivä. Ei sen takia, et olis jotenkin positiivinen olo. Muun muassa eräs sieniprojekti vituttaa niin paljo, että hymyilyttää kieroon. Ne muuten mätänee mun pihassa, koska meidän kylmävarasto on toista viikko huollossa. Tällä hetkellä jaksan antaa 0 vittua sille projektille.

Ei sillä, että pakenisin tai palkitsisin itseäni, mutta taidanpa poikketa Karkkimeren kautta, kun lähden himaan. Ps. saaks karkkia ostaa firman piikkiin, jos sillä pakenee paskan projektin tuomaa vitutusta? Ihan sama, itsepetos on helppoo ja karkki hyvää.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close