Virtahepo olohuoneessa

11.12.17 Esseen kirjoittaja: Marianne Murto
Kirjapisteet: 2
Kirja: Virtahepo olohuoneessa
Kirjan kirjoittaja: Tommy Hellsten
Kategoriat: Johtaminen

Luin ensimmäisen Tommy Hellstenin kirjan ja olin koukussa. Ihailin hänen tapaansa kirjoittaa, ajatella ja ihmetellä. Kirjan sivut kuluivat tiuhaan tahtiin, enkä halunnut sen loppuvan. Onneksi näitä teoksia on useampia ja nyt päätinkin iskeä kiinni Hellstenin ensimmäiseen teokseen: Virtahepo olohuoneessa. Teos kertoo lapsuudesta, jota varjostaa vanhempien riippuvuus; alkoholiin, muihin päihteisiin tai esimerkiksi työhön. Hellsten itse on elänyt lapsuutensa alkoholistiperheessä, joten luonnollisesti kirjoitukset tuntuvat todellisilta – ovathan ne sitä.

Kirjan alussa Hellsten kirjoittaa lapsuudesta ja vertaa sitä aikuisuuteen. Hän tuo ilmi, ettei näiden tulisi olla toistensa vastakohtia, eikä lapsuuden itse asiassa tulisi koskaan loppua. Aikuisuuden kynnyksellä olemista pidetään yleisesti lapsuuden loppumisena, mutta mitä jos se ei olisikaan sitä? Hän puhuu tässä käsitteestä lapsiominaisuus, asia joka pysyisi ihmisessä koko elämän ajan. Tämä on helpoin selittää lapsen omaisuutena; kykynä ihmetellä maailmaa ennakkoluulottomasti, kokeilla uutta, nauttia pienimmistäkin asioista ja pitää hauskaa. Aikuisuus mielletään usein vakavoitumisen paikkana, vastuun ottamisena ja kypsymisenä. Olisiko elämä kuitenkin mieluisampaa, jos tässä samassa pysyisi kyky edellä mainittuihin asioihin ja elämää voisi tarkastella rennommin, lapsen omaisesti? Tunnistan itsestäni vakavuuden ja usein rennommat, spontaanit ideat tulee luokiteltua lapsellisiksi – ikään kuin lapsellinen olisi tässä yhteydessä huono asia. Uskon, että jos uskaltaisimme aikuistuttuammekin antaa sisäisen lapsemme tulla useammin esille, voisimme keksiä luovia ideoita, uusia ratkaisuja, pelkäämättä niiden olevan naiiveja. Uskaltaisimme tuoda esille villeimmätkin ideamme, kuten lapset tekevät leikkiessään. Eivät he mieti ajatustensa hyväksyntää, he haluavat vain pitää hauskaa. Tämä olisi huikea taito nykyajan maailmassa, jossa ihmisen kapasiteettia mietitään lähinnä tulosten ja tavoitteiden kautta, sillä kaiken tulee olla mitattavissa. Lapsia katsellessa moni heillä olevista ominaisuuksista ei ole mitattavissa, eikä kuulukaan olla; iloisuus, elämän jano ja ympäristöstä kiinnostuminen. Jos katsoisimme lapsen silmin maailmaa, jossa elämme, olisiko mahdollisuus keksiä paremmin se mitä me ihmiset tarvitsemme?

Lapsuus on jokaisella henkilökohtainen ja lapsia ollessamme vanhemmillamme on suuri vastuu. Vastuu elämästämme ja siitä miten me sen koemme. Meistä voi tulla rohkeita ja hyväksyttyjä tai meistä voi tulla epävarmoja ja omaa arvoaan väheksyviä. Mikäli lapsuutta varjostaa jokin suuri salaisuus, kuten vanhemman alkoholismi, on elämän alkupuoli väistämättä huonommissa lähtökohdissa kuin perheessä, jossa näin ei ole. Lapsi joutuu ottamaan vanhemmastaan hänelle liian suurta vastuuta, huolehtimaan hänestä, jonka pitäisi pitää huolta itsensä lisäksi lapsestaan. On todella vaikeaa samaistua tällaiseen tilanteeseen, sillä oma perhe ja lapsuus ovat olleet ideaaleja. Olen saanut elää lapsuuden ja siitä olevat muistot ovat vain hyviä. On kamalaa ajatella, että joku on joutunut aikuistumaan jo pienenä, vanhemmistaan huolta kantaen ja salaisuutta pitäen, kun hänen olisi pitänyt olla hiekkalaatikolla leikkimässä kavereidensa kanssa vailla huolen häivää. Miten tällainen ihminen mahtaa kantaa tuota lapsuuden taakkaa vielä tänäkin päivänä? Ja missä vaiheessa vastuu siirtyy itselle, vanhempien sijaan? Tästä Hellsten kirjoittaa paljon näkemyksiään kirjassaan. Hän pohtii, että kaunan kantaminen omille vanhemmilleen estää ihmistä etenemään elämässään, pois lapsuudestaan. ”On mieletöntä tässä sukupolvien ketjussa etsiä lopullista ja ainoaa syyllistä. Se, joka aikoo ketjun katkaista ja tutustua omaan sisäiseen lapseensa, omaan lapsiominaisuuteensa, joutuu kuitenkin kantamaan ja kohtaamaan oman syyllisyytensä. Sitä ei voi vyöryttää esimerkiksi omille vanhemmilleen, sillä samalla kun syyllisyys ei ole missään, se on jokaisessa ihmisessä. Niinpä läheisriippuvuuden kohtaaminen merkitsee vastuun ottamista omasta elämästä ja sitä kautta koko ihmiskunnan häpeän ja syyllisyyden kohtaamista. Omien vanhempien syyttäminen on vain merkkinä vastuun pakenemisesta.” (Hellsten. s.154). Luin tämän osion moneen kertaan ja ensimmäisillä kerroilla olin sanomasta todella eri mieltä. Jos on omien vanhempiensa käytöksen, riippuvuuden tai läheisyyden puutteen takia ikään kuin menettänyt lapsuutensa, onko silloin syy itsellä? Tämä oli ajatus, joka minulle heräsi ja se aiheutti melkeinpä hermostumista, koska koin olevani niin eri mieltä. Jatkoin kuitenkin samojen lauseiden lukemista uudelleen, kerta toisensa jälkeen ja mielipiteeni muuttui, tuntui että käsitin vasta mitä tuossa sanotaan ja tarkoitetaan. Eihän tässä lopulta syyllistetä ketään, päinvastoin siitä yritetään päästä eroon. Vastuun kantamisella tarkoitetaan vastuun ottamista omasta elämästä niin, että hankkii apua lapsuuden kokemien epäkohtien korjaamiseen; vie itseltään pois taakan, joka syntyy vanhempien syyllistämisestä. Lopultahan ainoastaan itse voi vaikuttaa oman elämänsä tulevaisuuteen, vaikka menneisyys ei olisi ollut täysin omista valinnoista riippuvainen.

Vastuun ottamisesta lukiessani aloin miettiä tätä yleisesti ihmisten elämässä. Tosiasia on, että usein oman elämän asioista syytetään jotakin muuta kuin itseä; olosuhteita, pomoa, ihmissuhteita, väärää ajoitusta. Selitellään miksi ei tehdä jotakin tai onnistuttu jotakin vierittämällä syy pois itsestä. Eikö tämä ole juuri sitä vastuun pakenemista? Kuulin joskus lauseen, joka mielestäni kuvastaa tätä ilmiötä todella hyvin ja siinä on totuus: ”Ne, jotka haluavat, keksivät ratkaisut. Ne, jotka eivät halua, keksivät tekosyyt.” Lause on melko provosoiva, mutta siinä on hyvä viesti. On totta, että kun ihminen todella jotakin haluaa, hän tekee kaikkensa siinä onnistuakseen. Silloin eteen tulevat esteet ja haasteet voitetaan keskittymällä ratkaisuihin, ei etenemistä vaikeuttaviin ongelmiin. Ihmisillä on tapana luoda ongelmista suurempia ja jäädä vellomaan olosuhteiden epäedullisuuteen, kun saman ajan voisi käyttää ratkaisun kehittämiseen. Mikäli ei halua kehittää ratkaisua, vaan haluaa tuudittautua siihen, että omalle kohdalle on sattunut huonot mahdollisuudet onnistua, eikä niihin voi itse vaikuttaa, lukeutuu sananlaskun jälkimmäiseen ryhmään. Usein käytetty lausahdus on saman asian ajava: If there’s a will, there’s a way. Luovuttaminen on aina helpompaa kuin ongelmien selättäminen, mutta kumpi on lopulta palkitsevampaa?

 

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)
Tagit: , , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!