Viimeinen vapaus ja elämän tarkoitus

10.01.18 Esseen kirjoittaja: Nuppu Laaksonen
Kirjapisteet: 2
Kirja:
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: Johtaminen

Tämä essee pohjautuu kirjaan Ihmisyyden rajalla. Seuraava rivi on jätetty tyhjäksi hiljaiseksi hetkeksi heidän vuoksi, ketkä menettivät henkensä keskitysleireissä toisen maailmansodan aikana.

 

Alustus

Kirjan lukemista aloittaessani mietin, voiko keskitysleirillä äärimmäisessä julmuudessa ja kaiken menettäessään ihmiselle jäädä mitään? Mitä tapahtuu, kun ihmiseltä konkreettisesti riistetään kaikki, hius- ja ihokarvoja myöten? Tämä essee käsittelee Viktor Franklinin elämänkerrasta löytyviä havaintoja elämän merkityksen löytämisestä.

Viktor E. Frankl, (1905-1997) logoterapian kehittäjä, oli aluksi aikonut julkaista kirjansa Ihmisyyden rajallakeskitysleirinimellänsä anonyyminä. Tämä ”nimi” oli hänen vankinumeronsa 119 104, jolla hänet tunnettiin vuosien ajan vankeudessa. Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa hän alkoi pohtia, mikä saa ihmisen pysymään järjissään äärimmäisissä olosuhteissa. Hän päätyi tulokseen, että ratkaisevaa oli, pystyikö löytämään tarkoituksen elämälleen. Oivallus johti logoterapian kehittämiseen vuosia myöhemmin. Logoterapia ei ole kuitenkaan vain psykoterapiaa, vaan laajempi filosofinen ajattelumalli, jonka mukaan elämällä on aina tarkoitus ja ihmisellä oma vastuu tämän löytämisestä. Etuliite logo tulee kreikan kielen sanasta logos, joka viittaa sekä henkeen että tarkoitukseen.

 

Vapaus

Huolimatta kaikesta siitä alkeellisuudesta, johon leirielämä pakotti fyysisesti ja henkisesti, ihmisten henkinen elämä pystyi syvenemään. Se, mikä keskitysleirillä elävillä ei liittynyt välittömästi tehtävään säilyä tai säilyttää lähimmät ystävänsä hengissä, menetti merkityksensä. ”Ihmisen luonne kiertyi tämän tehtävän ympärille siinä määrin, että hän ajautui henkiseen myllerrykseen, joka uhkasi kaikkia hänen arvojaan ja asetti ne kyseenalaisiksi”, kirjoitti Viktor Frankl. Henkinen elämä oli vangeille sitä ravintoa, mitä 150 gramman leipäannos neljää päivää kohti ei riittänyt tyydyttämään. Elämänkerrassaan hän kirjoitti, että tuskin kukaan kuin tällaisen kokemuksen läpikäynyt voi ymmärtää mitä sielua ja tahdonvoiman ristiriitoja nälkiintynyt ja kuolemaa odottava vanki voi kokea. Kaikesta julmuudesta huolimatta, ihmisen henkinen elämä saattoi syventyä merkittävästi.

Huolimatta unen puutteesta, riittämättömästä ravinnosta ja henkisistä paineista, logoterapiaan kehitetty lopullinen analyysi osoittaa, että se, minkälainen henkilö vangista kehittyi, riippui hänen sisäisestä päätöksestään eikä pelkästään leirin vaikutuksesta. Tämän perusteella siis kuka tahansa voi, jopa äärimmäisissä olosuhteissa, päättää siitä, millainen hän on. Vanki saattoi säilyttää inhimillisen arvokkuutensa jopa keskitysleirissä.

Todistavatko vankien keskitysleirien elämä sen, että ihminen voi paeta ympäristönsä vaikutuksia? Onko ihmisillä toiminnassaan valinnan mahdollisuutta tällaisissa olosuhteissa, missä henkiinjäämisprosentti on äärimmäisen pieni?

Viktor Frankl vastaa, että ihmisellä on toiminnassaan vapaus. Ihminen voi säilyttää henkistä vapautta, jopa kauhistuttavassa psyykkisessä ja fyysisessä paineessa. Se on viimeinen asia, mitä ihmiseltä ei voida viedä äärimmäisissäkään olosuhteissa.

Neljältä keskitysleiriltä selvinnyt kirjailija muistaa ihmiset, jotka kulkivat parakeissa lohduttaen muita, antaen pois viimeiset leipäpalansa. Siitä huolimatta, että heitä oli vähän, Viktor Frankl koki, että he antavat riittävän todisteen siitä, ettei ihmiseltä voida ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta valita suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. Ja valintojen paikkoja tulee jatkuvasti. Joka päivä, joka hetki tarjoutuu mahdollisuuksia tehdä päätöksiä. Keskitysleirillä nuo valinnat määräsivät, alistuiko vanki vai ei noihin ympäristötekijöihin, jotka uhkasivat viedä hänet oman itsensä, sisäisen vapauden, jotka puolestaan määräsivät sen, tuliko vangista olosuhteiden leikkikalu, joka oli luopunut vapaudesta ja arvokkuudestaan sopeutuakseen tyypilliseksi asukkaaksi. Franklinin mukaan juuri tämä henkinen vapaus antaa elämälle merkityksen ja tarkoituksen.

 

Mitä kärsimyksestä voi oppia?

Jos elämällä on tarkoitusta, täytyy myös kärsimisellä olla tarkoituksensa. Kärsimys on erottamaton osa elämää. Eri ihmisillä, eri mittakaavassa. ”Tapa jolla ihminen hyväksyy kohtalonsa ja kaiken siihen sisältyvän kärsimyksen, tapa, jolla hän kantaa ristinsä, antaa hänelle runsaasti mahdollisuuksia jopa vaikeimmissa olosuhteissa,” kirjoitti Frankl. Vangillakin on mahdollisuus säilyttää elämä rohkeana, arvokkaana ja epäitsekkäänä. Ihmisen sisäinen voima voi nostaa hänet ulkoisen kohtalon yläpuolelle, eikä sellaisia ihmisiä ole vain keskitysleireissä. Ihminen on aina kasvokkain kohtalonsa kanssa, ja hänellä on mahdollisuus saavuttaa jotakin omien kärsimystensä kautta.

Yleisesti ajateltuna, on suhteellisen helppoa jäädä olosuhteiden vangiksi ja alistua kohtalolleen. Ihmiselle on tyypillistä käydä sisäistä, negatiivista monologia vaikeissa elämäntilanteissa. Joskus äärimmäisissä olosuhteissa keskustelua joutuu kenties käydä luovuttamisen sekä taistelemisen välillä. Keskitysleirivankien olosuhteet olivat niin julmat, että päivittäisen raakuuden sekä väkivallan kohtaaminen pesi helposti viimeisetkin myönteisyyden rippeet ihmisen mielestä. Kuitenkin se, pystyikö löytämään elämälleen syvempää merkitystä, oli olennaista leiriltä järjissään selviytymisessä, mikäli selvisi siis hengissä.

 

Rakkaus

Ei liene sattumaa, että elämän tarkoituksesta puhuttaessa nousee teemana esille myös rakkaus. Kirjassaan Viktor Frankl kertoo ajatuksistaan 24-vuotiasta vaimoaan kohtaan pakkasessa työmarssilla. Aurinko nousi, mutta hän koki näkevänsä vaimonsa ääriviivat nousevassa olevaa aurinkoa tarkempana. Häntä sävähdytti ajatus, että hän ensimmäistä kertaa elämässään näki sen totuuden, jonka niin monet runoilijat ovat sisällyttäneet lauluihinsa, jonka niin monet ajattelijat ovat ilmaisseet, perimmäisen totuuden. Totuuden – että rakkaus on perimmäinen ja korkein päämäärä, johon ihminen voi pyrkiä.

Viktor Frankl koki, että ihminen pelastuu rakkauden avulla ja rakkaudessa. Hän ei tiennyt oliko hänen vaimonsa enää hengissä. Ei hän ollut. Hänellä ei ollut mahdollisuutta saada sitä selville koko vankeuden aikana, mutta tuona hetkenä se lakkasi merkitsemästä. Hänellä ei ollut tarvetta tietää, sillä äärimmäisestä lohduttomuudesta huolimatta hän koki, ettei mikään voisi ottaa häneltä pois rakkautta, tunnetta vaimon läsnäolosta.

Siitä huolimatta, että elämä keskitysleirissä repi auki ihmissielun, ihminen saattoi kuitenkin tuntea syvää rakkautta, kiitollisuutta ja rauhaa. Ne osoittavat, ettei rakkauden kokeminen ole olosuhteista kiinni. Rakkaus on osa meidän sisäistä vapauttamme, mihin voimme saada yhteyden missä vain, milloin vain.

”Tarkoin tallennetut rakkaiden henkilöiden kuvat, uskonto, katkera huumori ja jopa välähdykset luonnon parantavasta kauneudesta – puu tai auringonlasku – auttavat kärsivällisesti kestämään nälän, nöyryytyksen, pelon ja syvän vihan epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Mutta nämä lohdutuksen hetken eivät vahvista elämisenhalua, elleivät ne auta vankia löytämään laajempaa merkitystä ilmeisen järjettömälle kärsimykselleen”, kirjoitti Gordon W. Allport psykologian professori Harwardin yliopistosta.

Viktor Franklinin havainnot selviytymisestä, sekä elämän tarkoituksen merkityksestä ovat koskettavia. Hän löysi omien vaikeuksiensa myötä itsensä sisältä murtumattoman merkityksen, arvon, mitä ei pystytty riistämään ei henkisellä eikä fyysisellä väkivallalla. Kirjassaan hän lainaa usein Nietzschen sanoja: Se jolla on miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa miten.

 

Yhteenveto

Mitä me voimme oppia teoksesta Ihmisyyden rajalla? Kertomukset keskitysleireillä tehdyistä raakuuksista ovat ääriesimerkkejä pahuudesta. Ne ovat kuitenkin todisteita siitä, että meistä jokaisella on jotain, mitä kukaan ei voi ottaa pois äärimmäiselläkään väkivallalla. Keskitysleiriltä selvinneen Viktorin kuvaukset osoittavat, että hänen kärsimyksensä puristivat hänet elämäntehtävänsä äärelle.

Tämän luettuaan lukijakin voi pohtia omaa elämäntehtäväänsä. Franklinin havainnot saavat myös vuotta 2018 elävän nuoren vapaan ihmisen miettimään, millaisena minä tahdon tulla tutuksi muille? Mitkä ovat sellaisia arvoja elämässäni, mistä haluan pitää kiinni olosuhteista riippumatta? Kun katsomme ympärillemme, uskon, että iso osa meistä voi nähdä hienot puitteet näiden arvojen toteuttamiseen. Hyvä pohdinta lienee myös, kuinka haluamme vaalia ja tuoda esille omia, sekä tiimin yhteisiä arvoja toiminnassamme? Kerta Franklin kokee, että elämä aukeaa uudella tavalla sen merkityksen löytämisen kautta, voisi kuvitella näiden asioiden pohtimisen tuovan tiimitoimintaan sellaista menestystä, mitä ei voi vain taloudellista kasvua seuraamalla mitata.

On totta, ettei elämämme hyvinvointivaltiossa ole missään määrin verrattavissa toisen maailman sodan aikaisiin keskitysleirivankien kärsimyksiin. Kuitenkaan kivulta eikä vaikeuksilta ei välty kukaan. Ongelmia kohdatessa voimme valita asenteen olosuhteitamme kohtaan, vaikkei se aina tuntuisi helpolta. Viktor Franklinin elämänkerta osoittaa, että jokaisessa lohduttomassa tilanteessa piilee aina mahdollisuus. Omasta arvosta, sekä vapaudesta on mahdollista pitää kiinni ympäristön tapahtumista huolimatta. Sisimmässämme on jotain sellaista, mitä ei voi murtaa väkivallalla. Rakkautta voi kokea myös ja etenkin hädässä.

Meistä jokaisella on tarkoitus.

Tämä tarkoitus vaihtelee ihmisestä ja hetkestä riippuen. Jokaisella on oma erityinen osaamisemme ja tehtävämme. Kukaan muu ei voi kertoa sinulle, mikä on sinun tarkoituksesi. Viktor Franklinin sanoin: ”Sinun elämäntehtäväsi on yhtä ainutkertainen kuin sinun mahdollisuutesi suorittaa se.”

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 5.0/5 (3 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: +2 (from 2 votes)
Viimeinen vapaus ja elämän tarkoitus, 5.0 out of 5 based on 3 ratings Tagit: , , , , , , , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!