Vihdoinkin oman elämäni ohjat omissa käsissäni

13.06.18 Esseen kirjoittaja: Henna Haara
Kirjapisteet: 2
Kirja: Stumppaa tähän!
Kirjan kirjoittaja: Allen Carr
Kategoriat: Johtaminen

Meidän suhteemme ei ollut mikään yhden illan juttu. Se alkoi jo yläasteella satunnaisena tapailuna, josta tuli vakavampaa täysi-ikäisyyteni kynnyksellä. Olimme päivittäin yhdessä lähes kymmenen vuoden ajan. Nuorena ihailin häntä suunnattomasti ja aluksi luulin, että elämä ilman häntä ei voisi olla yhtä upeaa ja nautinnollista. Hän oli aina viihdyttämässä minua, kun olin tylsistynyt, hän toimi jäänrikkojana monissa keskusteluissa ja hän oli rinnallani oikeastaan kaikkina aikuiselämäni tärkeimpinä hetkinä.

 

Suhteemme saattaa kuulostaa kadehdittavalta, mutta suurimman osan yhteisestä ajastamme se ei ollut sitä. Itseasiassa tiesin jo silloin kun huuleni koskettivat häntä ensimmäisen kerran, ettei häntä ole tarkoitettu minulle. Siksi en ehkä osannut silloin pelätä sitä, ettei hän enää myöhemmin päästäisikään minua niin helpolla pois luotaan. Kuten kaikkiin nuoriin jossain määrin, minuunkin vaikuttivat muiden mielipiteet, joten päätin pysytellä hänen kanssaan hetken, koska hän oli sosiaalinen ja häntä pidettiin coolina. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin, en missään tapauksessa päästäisi häntä lähelleni. Enemmän kuin mitään, toivon, etten olisi ikinä tavannutkaan häntä.

 

Olin monesti suunnitellut jättäväni hänet, mutta uskalsin toteuttaa aikomukseni ensimmäisen kerran vasta yli kuuden vuoden yhteiselon jälkeen. Hän kuitenkin onnistui pitämään minut otteessaan, joten paria viikkoa pidempään en jaksanut yrittää paeta. Huomasin ajattelevani häntä usein, eivätkä mitkään laastarit auttaneet vaan päinvastoin saivat minut ikävöimään häntä entistä enemmän. Toisella yrityksellä luulin jo onnistuneeni pääsemään hänestä, mutta neljän kuukauden jälkeen palasimme yhteen. Olin nauttinut elämästäni ilman häntä. Kaikki lähti siitä, kun uskottelin itselleni, ettei yksi kerta eromme jälkeen haittaa mitään. Ystävieni ja sukulaisteni varoitteluista huolimatta löysin itseni taas hänen ansastaan.

 

Tiedän, että mitä pidempään olen hänen kanssaan tekemisissä, sitä enemmän hän tulee minua vahingoittamaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän tuhlaa rahojani, pilaa ulkonäköni ja vaikka nuorena luulin päinvastoin, hän tekee haittaa ihmissuhteilleni. Olen nyt päättänyt jatkaa elämääni ilman häntä ja nauttia siitä entistä enemmän. Tumppasin siis viimeisen röökini muutamia päiviä sitten. Jatkossa hallitsen itse elämääni, sen sijaan että tupakointi määräisi tahdin.

 

Lopullisen savuttomuuden saavuttaakseni uskon, että oli erityisen tärkeää tajuta, mikä edellisellä yrittämällä meni pieleen. Ennen aiempaa yritystäni luin Allen Carrin kirjan Stumppaa tähän! ja sen luettuani olin varma, etten enää koskaan polttaisi. Uskoin täysin siihen, etten enää ikinä kaipaisi tupakkaa ja lopettaminen oli minulle tasan niin helppoa kuin kirjassa luvattiinkin. Mutta juuri se koitui tappiokseni viime kerralla. Luin kirjan nyt uudelleen, koska ajattelin että olin pystynyt sen avulla lopettaa aiemminkin ilman suurempia ongelmia ja tekisin sen nyt yhtä helposti uudestaan. Kirjan lopussa tajusin, että olin sortunut tupakkaan uudestaan juuri siksi, koska sen jättäminen oli ollut niin yllättävän helppoa. Siksi ajattelinkin neljän kuukauden savuttomuuden jälkeen, ettei yhdestä tupakasta ole haittaa, koska pystyn niin helposti lopettaa. Nopeammin kuin huomasinkaan, olin uudestaan koukussa.

 

Joskus tuntuu, että yksinkertaisimpia ohjeita on vaikeinta noudattaa. Carrin kirjassa toistetaan kerta toisensa jälkeen sitä, ettei yhtä savuketta ole olemassakaan. Yksi tupakka johtaa aina toiseen ja sen myötä ketjuun joka ei noin vain itsestään katkea. Minä en osannut noudattaa kirjan yksinkertaisinta neuvoa ja siksi päädyin uudestaan polttamaan. Toinen ongelmakohta on se, että kilpailuhenkisenä ihmisenä pidän haasteista, mutta koen tämän ”kilpailun” tupakkaa vastaan poikkeuksellisen ärsyttävänä. Juoksukilpailun voittaa yksinkertaisesti juoksemalla ensimmäisenä maaliviivan yli ja se on siinä. Kun viimeinen savuke on sammutettu, ei tule mitään maaliviivaa eli aikaa jonka jälkeen tupakointiin ei voi enää uudelleen sortua. Käytännössä maaliviiva on saavutettu, kun viimeinen savuke on tumpattu, mutta sen jälkeen voi edelleen hävitä. Tai niin ajattelin aiemmin. Nyt mietin asiaa siltä kannalta, että joko pysyn tupakointiin sortumisella samassa tilanteessa kuin aiemminkin tai sitten voin vain voittaa lopettamalla.

 

Tämä essee on kirjoitettu hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Ensin ajattelin, etten kirjoittaisi tätä ollenkaan, koska jos epäonnistun lopettamisyrityksessäni, kukaan ei edes saisi tietää, että olin yrittänyt lopettaa. Kirjoittaessani tajusin, että tämän julkaiseminen luo lisää paineita ja sekin vaikeuttaa lopettamista. Lisäksi jouduin ajatella tupakointia tietoisesti koko sen ajan kun tätä kirjoitin. Ja miten tämä essee edesauttaisi opiskeluitani? Sitten tajusin, että kirjoittamatta jättäminen antaa minulle vain mahdollisuuden epäonnistua. Tupakoinnin lopettaminen vaikuttaa ratkaisevasti kaikkiin elämän osa-alueisiin, joten uskon että tämä tulee olemaan myös opiskeluni kannalta yksi tärkeimpiä esseitä ja Stumppaa tähän! yksi merkittävimpiä lukemiani kirjoja. Muutamia esimerkkejä mainitakseni, lopettamisen jälkeen ei enää tarvitse miettiä projekteja suunnitellessa tai tehdessä, kuinka monen tunnin jälkeen pääsee pitämään tauon, tupakanhaju ei seuraa minua asiakastapaamisille ja tämän myötä voin ilokseni todeta, että meillä on nyt savuton Kajo. Essee on ennen kaikkea itseäni ja onnistumistani varten kirjoitettu. Tueksi siihen, että pysyn päätöksessäni. Silti olisi todella upeaa, jos siitä tulee olemaan apua jollekin muullekin.

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 5.0/5 (1 vote cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: +1 (from 1 vote)
Vihdoinkin oman elämäni ohjat omissa käsissäni, 5.0 out of 5 based on 1 rating

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!