Olen aina pitänyt kirjoittamisesta! Jo alakouluikäisenä tuhertelin huterilla kaunokirjaimilla äidinkielen kirjoitusvihkoni täyteen mitä oudoimpia tarinoita. Välillä niissä ei ollut päätä tai häntää, mutta opettaja jaksoi silti kehua: “Sinustahan voi tulla vaikka kirjailija!” Oli helpompaa ilmaista itseään paperille, kun sai hetken aikaa harkita sanomisiaan. Teini-ikäisenä kirjoittaminen auttoi tekemään tilaa tuskastuneen nuoren pään sisälle, ja lukiossa innostuin kirjoittamisesta niin, että kävin siihen liittyvillä kursseilla, ja keräsin pöytälaatikkoon omia runokokoelmia.

Kirjoituskursseilla opin luetuttamaan tekstejäni muilla, mutta vaikka olen tehnyt sitä kuinka, on aina hiukan jännittävää luetuttaa omia tekstejään tuttavalla tai sukulaisella. Setäni kiinnostui kirjoitusharrastuksestani, ja kannusti jatkamaan sen parissa – ehkä osittain siksi että sattui olemaan ammatiltaan journalisti. Hän pyysi saada lukea jotain kirjoittamaani, ja annoin hänelle yhden kasaamistani runokokoelmista. Ajattelin hänen selaavan tekstit pintapuolisesti läpi, mutta hän sulkeutuikin työhuoneeseensa ja tutki kokoelman huolellisesti läpi. Tämän jälkeen sain vielä ammatikseen paljon kirjoittavalta ja muutenkin kirjallisuutta harrastavalta rakentavaa palautetta.

Jonkin aikaa sitten sain kuulla, että setäni aikoo kirjoittaa kirjan. Teos tulisi liittymään jollain tavalla politiikkaan, mutta sen enempää en oikeastaan sukulaisten puheista ymmärtänyt. Teos ilmestyi viime syksynä, ja se kertoo Lasse Laatusen urasta työmarkkinapolitiikassa. Teoksen ovat kirjoittaneet Lasse Laatunen ja Arto Nieminen. Sedällä on ollut tapana mennä joka syksy kirjamessuille ja hankkia sieltä joululahjat sukulaisille. Mielestäni oli upeaa, että viime lokakuussa hän olikin kirjamessuilla edustamassa teosta, jonka kannessa luki hänen oma nimensä! Eipä tarvinnut viime jouluna juuri arvailla, mikä opus joululahjapapereiden seasta paljastuu.

Joulun jälkeen isäni tuli käymään Tampereella ja ojensi minulle Lasse Laatusen ja setäni kirjoittaman kirjan. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka on Lasse Laatunen tai mitä tarkoittaa teoksen nimeen upotettu kolmikanta. Takakannen luettuani minua alkoi suorastaan hävettää, että tiedän niin vähän työmarkkinapolitiikasta. Muistin yhtäkkiä setäni istumassa työhuoneessaan syventyneenä pöytälaatikko-runoihini, ja tulinkin sitten siihen johtopäätökseen, että kyllä minun nyt vain on luettava tämä teos vaikkei se ihan omaan alaan liittyisikään.

No, mitä se kolmikanta sitten tarkoittaa? Suomessa suuret työ- ja sosiaalilainsäädännön uudistukset valmistellaan kolmikantaisesti (Laatunen & Nieminen 2017, 60). Kolmikanta on järjestelmä, jossa eduskunnan päätösvallassa olevat asiat tuodaan työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen käsiteltäväksi (Prihti 2016). Työ- ja sosiaalilainsäädännön uudistukset saavat mediassa paljon huomiota – varsinkin silloin kun sopuun ei päästä ensi yrittämällä. Seuraan itsekin usein aiheeseen liittyvää uutisointia, mutten ole tullut ajatelleeksi, kuka neuvottelupöydässä istuu tai miten neuvottelut todellisuudessa etenevät.

Laatusen ja Niemisen teoksessa korostuu se, että työmarkkinaneuvottelut ovat aina ihmisten välistä toimintaa:

Jos neuvottelijat eivät tule keskenään toimeen tai jos yhteistä halua tai kykyä sopia asioista ei ole, ei neuvotteluista tule ikinä mitään. Keskeinen sana on luottamus. Ilman sitä asian voi saman tien unohtaa. (Laatunen & Nieminen 2017, 9)

Jotta ihmiset voivat oppia tulemaan toimeen keskenään, heidän täytyy ainakin jollain tasolla oppia tuntemaan toistensa toimintatapoja. Tämä taas vaatii väkisinkin sitä, että pitää viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Tältä kantilta lienee luonnollista, että työsuojeluasioitakin pitää puida välillä esimerkiksi mökkireissulla kalassa (Laatunen & Nieminen 2017, 118). Saatuani kurkistaa Laatusen neljäkymmenvuotisen uran “kulisseihin” en yhtään ihmettele, että työasiat on välillä otettava mukaan kaikkialle. Neuvottelujen venyessä työpäivät voivat valahtaa pitkiksi, ja nopeasti muuttuvien tilanteiden takia voi joutua unohtamaan juuri käsillä olevan asian ja säntäämään jatkamaan neuvotteluja.

Verkostoitumisen ja ihmissuhteiden lisäksi Laatusen ja Niemisen teoksessa painotetaan neuvottelutaitoja. Kirjoittajat tuovat mielenkiintoisella tavalla neuvottelutaitoja esille Laatusen oppimien asioiden ja tapaamien henkilöiden kautta. Esimerkiksi Yleisen Ryhmän Teodor Tenn noudatti taktiikkaa, jossa hän pottuili ensin rauhallisella äänellä vastapuolen kiihdyksiin ja sai nämä huutamaan naama punaisena, minkä jälkeen hänellä oli tapana todeta, ettei hänen kuulossaan ole mitään vikaa (Laatunen & Nieminen 2017, 31). Myös elehtiminen ja äänenkäyttö mainitaan kirjassa tärkeinä neuvottelutaitoina useaan otteeseen.

Laatunen ja Nieminen (2017, 145-146) käyttävät mielenkiintoista vertauskuvaa puhuessaan siitä, miten työmarkkinoilla asioista sovitaan: toinen osapuoli myy ja toinen ostaa. Mielestäni tämä pätee myös yleisesti ottaen neuvotteluihin. Toinen osapuoli pyrkii myymään omaa kantaansa toiselle, jolloin kauppatavara pitää pukea sellaiseksi, että ostaja haluaa tehdä kaupat ja omaksua myyjän tarjoaman kannan. Aloittaessani tämän kirjan lukemista ajattelin, ettei kirja varsinaisesti liity “omaan alaani” (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan). Nyt tätä esseetä kirjoittaessani huomaan, että asiahan on juurikin päinvastoin. Itseasiassa en edes keksi mihin alaan teos ei liittyisi, koska työmarkkinapolitiikkaa lähestytään niin monelta kantilta.

Lasse Laatunen on mies, jolta me kaikki voisimme oppia paljon paitsi neuvottelutaidoista myös yleisesti ottaen ihmisten kanssa toimimisesta. Laatunen on osallistunut neuvotteluihin neljällä vuosikymmenellä ja nähnyt lukuisia hallituksia, pääministereitä ja erilaisia neuvottelutapoja. Laatunen on ollut mukana tekemässä maamme työ- ja sosiaalilainsäädännön uudistuksia kulissien takana ja vaikuttanut moneen asiaan olematta iltapäivälehtien otsikoissa. Kuten edellä totesin, saadessani tämän kirjan käteeni en edes tiennyt kuka on Lasse Laatunen, mutta nyt ymmärrän, että ennen eläkkeelle jäämistään hän on ollut merkittävä hahmo suomalaisen lainsäädännön neuvottelupöydissä.

[…] Kuparisella oli tarkkaa havainnointitaitoa, ja pian hänelle paljastui, että pöydän reunassa istunut hiljaa lohtansa mutustellut Lasse Laatunen olikin tilaisuuden hahmo. Keskustelu polveili, ja harvoin asioita hiljaisella äänellä kommentoinut Laatunen sai kaikkien huomion. […] Kupariselle selvisi, että joillakin on vaikutusvaltaa enemmän kuin toisilla. (Laatunen & Nieminen 2017, 249.)

Yllä olevasta lainauksesta voisi päätellä, ettei Laatusen vaikutusvalta ole jäänyt epäselväksi myöskään kanssaneuvottelijoille.

Olen kiitollinen siitä, että sain tämän teoksen luettavakseni, sillä opin sen avulla paljon uutta. Teos ravisteli ennakkoluulojani lainsäädännöstä, ja opin myös sen, että kirjan ei tarvitse liittyä läheisesti omaan alaani, jotta voin löytää teoksesta jotakin hyödyllistä. Uusien asioiden lisäksi opin myös sen, että kaikkea ei tarvitse oppia nyt heti. Minulla on jatkuvasti hirvittävä kiire, ja haluan oppia paljon uusia asioita mahdollisimman pian. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla! Laatunen tutustui pitkän uransa loppuvaiheilla EK:n hallituksen puheenjohtajaan, vuorineuvos Ilpo Kokkilaan, ja yhteistyö työehtoneuvotteluissa opetti Laatusen kaltaista kokenutta ammattilaista (Laatunen & Nieminen 2017, 242). Jos Laatunen on vielä kymmeniä vuosia kestäneen uransa loppuvaiheilla oppinut uutta omasta alastaan, kuinka paljon minä voinkaan vielä oppia vaikkapa kirjoittamisesta! Ei auta kuin pistää jalkaa toisen eteen ja nauttia matkasta.

LÄHTEET

Laatunen, L. & Nieminen, A. 2017. Kolmikannan kulisseissa – Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa. Helsinki: Art House Oy.

Prihti, A. & Maaseudun tulevaisuus 2016. Mikä on kolmikanta?  Luettu 27.2.2018.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/lukijalta/mik%C3%A4-on-kolmi-kanta-1.164344