Joku saattaa muistaa Kummelin sketsin, jossa kömpelö koulupoika törmäilee milloin mihinkin ja purskahtaa hysteeriseen itkuun ankaran opettajan tivatessa ”miksi rikoit sen”. Kun peilaa sketsiä siihen, että moni alkuperäisestä Kummelitiimistä toimi opettajina, ennen kuin heistä tuli lama-Suomen virallisia viihdyttäjiä, voi tuossa olla taustalla ihan todellisia havaintoja sekä lasten kyvystä suhtautua epäonnistumisiin että ammattilaisten kyvystä kommunikoida oppilaan tasolla. Kun aloin lukea psyykkisestä valmennuksesta, tuo sketsi nousi mieleeni. Miten monella tavalla kommunikointi voikaan epäonnistua. Jos lähtökohtaisesti työkalut kohdata vastoinkäymisiä, ja tukea ja tunnistaa toisen ihmisen toimintavalmiuksia puuttuvat, ei myöskään valmennus voi onnistua. Tämän esseen lähtökohta oli tutustua tarkemmin urheilupsykologiaan, mutta koska urheilijat ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin, urheilupsykologian periaatteista löytyy paljon yleistettävää asiaa.

Suomalaisessa huippu-urheilussa psyykkistä valmennusta alettiin käyttää 1960-luvulla. Alan pioneerityötä teki psykologi Kalevi Tomperi, joka valmensi Suomen koripallojoukkuetta Tokion olympialaisiin. Joukkue sijoittui 8:nneksi ja yksi sen menestystä selittävä tekijä oli panostus urheilijoiden henkiseen jaksamiseen ja motivointiin. Tänä päivänä psyykkinen valmennus kuuluu huippu-urheiluvalmennukseen, mutta edelleen sitä voitaisiin hyödyntää enemmän. Vaikka tässä esseessä asiaa lähestytäänkin urheilun kautta, uskon että psyykkisen valmennuksen sovelluskohteita on enemmän. Psyykkinen puoli on mukana kaikessa ihmisten toiminnassa, eivätkä esimerkiksi varhaiskasvatus, työssä jaksamisen tukeminen tai ikäihmisten kuntoutus poikkea siinä suhteessa urheilusta. Onnistuneen valmentamisen varmistamiseksi on tunnistettava perustilanne, kokeeko ihminen olonsa turvalliseksi, onko hän levännyt tarpeeksi suhteessa kuormitukseen, onko hänen ravintonsa tasapainoista, millaiset sosiaaliset suhteet hänellä on, kokeeko hän, että pystyy päivittäisessä elämässään toteuttamaan itseään ja elämään mielekästä elämää.

Urheilupsykologia on oma erikoisalansa, jonka kaikkia hienouksia tuskin pystyy sisäistämään pari kirjaa lukemalla. Kirjojen hienous on kuitenkin siinä, että niitä on kirjoitettu työkaluiksi seuravalmentajille, jotka harvoin ovat psykologeja itsekään. Jotta voidaan ymmärtää millaiset asiat ajavat ihmisiä tekemään yhtään mitään, on ensin oltava käsitys siitä, mikä saa ihmiset tekemään yhtään mitään. Yhdysvaltalainen psykologi Abraham Maslow julkaisi vuonna 1943 kuuluisan tarvehierarkiansa, joka pyrkii selittämään millaisia asioita ihmiset elämässään tavoittelevat ja millaisia asioita meidän on pystyttävä ensin tekemään, että voimme tehdä jotain muuta. Itsetoteutus on tarvehierarkian huipulla, kaukana perustarpeiden, kuten lämpö, suoja, ravinto, yläpuolella. Mallia on kritisoitu sen yksinkertaisuudesta, mutta sitä ei käy kieltäminen, että se kuvaa hyvin sitä miten ihmiset todellisessa maailmassa toimivat. Kaikkia meitä ajaa pohjimmiltaan halu säilyä hengissä. Vasta kun sitä tarkoitusta palvelevat tarpeet on tyydytetty, on aika pohtia eksistentiaalista filosofiaa, maalata freskoja kappelien kattoihin tai lähteä vuodeksi Intiaan etsimään todellista itseään.

Maslowin tarvehiearkia on helppo ymmärtää, sen avulla voidaan kartoittaa mikä osa-alue tarvitsee tukea, jotta sen päälle voidaan rakentaa seuraavan tason toimintaa. Kasvoin itse maaseudulla, jossa perinteisesti elanto on tullut maanviljelystä ja karjan kasvattamisesta. Siihen maailmankuvaan kuuluu paljon pohdintaa siitä miksi joku lehmistä ei lypsä, millainen sää on kylvöjen aikaan, onko maa tarpeeksi hedelmällistä tuottaakseen satoa ja hyvin vähän pohdintaa siitä, miten sadan metrin aidat voisi juosta sekunnin sadasosan nopeammin tai kuinka kirjoittaa maailmanhistorian noteeraama kaunokirjallisen mestariteos. Ne pohdinnat on varattu ihmisille, joilla on varma tieto siitä, milloin seuraava ateria tarjoillaan. Toki sääntöä koettelevia poikkeuksia on aina ollut. Taiteen ja urheilun historia tuntee traagisia tarinoita, joissa yksinäistä ja askeettista elämää viettäneet ihmiset ovat ottaneet valtavan henkilökohtaisen riskin ja pelanneet kaiken yhden kortin varaan saavuttaen jotain suurta omasta hyvinvoinnistaan tinkimällä.

Kilpaileminen ja psyykkiset tekijät

Urheilumaailmassa kilpailu on kovaa. Menestystä mitataan voittojen määrällä kilpailuissa, joissa on aina enemmän häviäjiä kuin voittajia. Mikäli urheilijan minäkuva rakentuu pelkästään menestyksen varaan, voi menestyksen tavoittelusta itsestään tulla kehitystä rajoittava tekijä. Ellei tavoiteltua tulosta kovasta työstä huolimatta tule, mitä tapahtuu urheilijan itseluottamukselle ja motivaatiolle? Menneiden vuosien hiihtomestari, karpaasi Mika Myllylä, tunnettiin tinkimättömästä harjoittelustaan ja omistautumisestaan lajille. Kun hänen uransa päättyi Lahden dopingkäryn jälkeiseen kilpailukieltoon ja saavutusten himmenemiseen, tarina sai surullisen lopun. Huippu-urheilussa ei ole tavatonta, että urheilijan elämä menee alamäkeen kilpauran jälkeen. Iltapäivälehdet ovat näistä kirjoitelleet tapahtumaköyhinä kesinä sen verran, ettei tarvitse enää erikseen nimetä ketään. Tavallinen tarina on täyttää urheilun jättämä tyhjiö jollain muulla, suomalaisessa kulttuurissa hyvin usein pulloon tarttumalla. Sitä ei tiedä kukaan olisivatko tragediat olleet jotenkin estettävissä, mutta on ihan mahdollista, että huolehtimalla siitä, että elämän perusasiat ovat kunnossa jo urheilu-uran aikana, voitaisiin siirtymistä sen jälkeiseen aikaan myös pehmentää. Moni kilpaurheilija siirtyy aktiiviuransa jälkeen valmentajaksi jolloin elämä saa uuden mielekkään sisällön kokemuksen jakamisesta ja uuden urheilijasukupolven kasvattamisesta.

Miten säilyttää motivaatio ja miten valmentaja voi ruokkia motivaatiota?

Huippusuoritukseen pyrittäessä moni asia vaikuttaa siihen saako urheilija itsestään irti täyden potentiaalinsa. Lepo, ravinto ja harjoittelu on oltava tasapainossa, jotta edellytykset kehittymiselle on. Niitä on suhteellisen helppo mitata, riittävä unen määrä tunnetaan ja ravinto- ja treenipäiväkirjoilla voidaan pitää kirjaa riittävän tarkasti siitä, onko ravinnonsaanti riittävää ja noudattaako urheilija hänelle laadittua harjoitusohjelmaa. Kirjaamalla suorituksia ja vertaamalla niitä tuloksiin voidaan selvittää, onko harjoitusohjelma tarkoituksenmukainen ja saadaanko sillä toivottuja tuloksia.

Psyykkisiä taitoja ovat motivaatio, tunteiden säätely, ajattelun ohjaus, keskittyminen, sosiaalisten suhteiden hallinta ja tietoisuustaidot, joihin lasketaan myös käsitys omasta kehosta. Valmentajalta vaaditaan tietoa siitä miten eri osatekijät vaikuttavat suoritukseen, ja siitä mitä mihin osa-alueeseen on milloinkin keskityttävä, jotta valmennus tukee huippusuoritusta.

Motivaatiota voidaan ruokkia asettamalla harjoittelulle tavoitteita, jotka ovat saavutettavissa ja osoittaa sillä tavalla urheilijalle, että hänen kova työnsä tuottaa myös tuloksia. Silloin puhutaan ulkoisista motivaatiotekijöistä, teen asian x, jotta saavutan tavoitteen y. On olemassa myös sisäisiä motivaatiotekijöitä, joita ovat urheilijan minäkuva, hänen henkilökohtaiset unelmansa ja se jokin mikä ajaa urheilijan tavoittelemaan menestystä. Motivointi on tärkeä osa kaikkea valmennusta, jos keskitytään vain hiomaan jotain teknistä suoritusta sitomatta sitä mitenkään tavoitteisiin ja urheilijan käsityksiin siitä mitä hän haluaa tehdä, ei välttämättä saavuteta täyttä hyötyä.

Jotta urheilija itse kykenee harjoittelemaan tehokkaasti, hänen on opittava säätelemään vireystilaansa, kontrolloimaan keskittymistään ja luomaan rutiineja ja selviytymismenetelmiä. Valmentaja voi tukea myös näiden ominaisuuksien kehittämistä. Niiden avulla urheilija pystyy parantamaan paineensietokykyään ja toimimaan myös niissä tilanteissa, joissa syntyy ristiriitoja ja ylikuormituksia. Huippusuoritus kilpailutilanteessa vaatii kykyä hallita omaa tilannettaan ja säätää toimintansa, niin että tekee tarkoituksenmukaisia asioita oikealla hetkellä. Itse jännitin kilpailuja aina niin, että sain hädin tuskin nukuttua edellisenä yönä. Vasta kun opin tuntemaan omat stressireaktioni, pystyin suoriutumaan huipputasolla myös kisoissa. Stressistä tuli positiivinen, energiaa antava tunne. Mutta ennen kuin se tapahtui, paritkin kisat menivät hallitsemattoman ylivireyden vuoksi piloille. Keskittyminen suoritukseen petti. Käännekohta oli, kun taas kerran tuskailin pukuhuoneessa ennen SM-kisoja, joihin olin valmistunut puoli vuotta. Valmentajani ei sanonut mitään ihmeellistä, en edes enää muista tarkkaan mitä hän sanoi, mutta hänestä huokui niin vahva luottamus yhdessä tekemäämme työhön, että omakin itseluottamukseni palautu. Kisoista jäi jälkeen päin mieleen, että päästyäni ramppikuumeesta ylitin itseni tatamilla. Niistä kisoista jäi muistoksi myös komea kultamitali.

Mitä urheilupsykologia voi opettaa meille?

Urheilupsykologia on osittain myös menestyksen psykologiaa. Sen taustalla on ajatus tavoitteellisesti toimivasta ihmisestä. Pohjimmiltaan ihminen on olento, joka asettaa itselleen tavoitteita. Ihmiset tekevät maailmasta tulkintoja ja ohjaavat toimintaansa oman ajattelunsa kautta. Urheilun liekki syntyy tavoitteiden suuntaan etenemisestä, itsensä haastamisesta ja edistymisestä iloitsemisesta. Samalla tavalla voi suhtautua ihan mihin tahansa tavoitteeseen.

Päätöksenteon prosessi on kaiken itseohjautumisen ytimessä. Voimme päättää tehdä asioita tavoitteidemme eteen tai voimme päättää olla tekemättä niitä. Voimme päättää toimia keskittyneesti ja voimme päättää olla murehtimatta ja huolehtimatta kaiken aikaa. Positiivisiin asioihin keskittyminen tai esteisiin ja virheisiin juuttuminen ovat yhtä lailla valintoja. Elämässä ei voi koskaan päästä tilanteeseen, jossa pelot, ahdistukset, vastukset ja epäilyt katoaisivat. Voimme kuitenkin tietoisesti valita, että pidämme tavoitteemme kirkkaana mielessämme silloinkin, kun olosuhteet ovat haastavat. Tämä ei mielestäni tarkoita kerroksien kasaamista itsen ja maailman välille, vaan sen opettelemista millaisilla keinoilla pystyy vastuksista huolimatta tekemään valintoja, jotka vievät kohti tavoitteiden toteutumista.

Itsensä ohjaaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Todellisuus on sellainen, että joskus jokin tie nousee pystyyn. Onneksi todellisuus on myös sellainen, että uusia teitä ja mahdollisuuksia on aina olemassa. Mentaalisen valmennuksen perusoivallus onkin, että ajatuksemme vaikuttavat tunteisiimme ja sisällämme heräävät tunteet ohjaavat havaintojamme maailmasta. Se millaisia ajatuksia vaihtelevat tilanteet meissä herättävät kertoo meille itsellemme tyypillisestä tavasta hahmottaa tilanteita. Tavoitteellisella ajatustyöllä pystymme vaikuttamaan siihen, miten hahmotamme maailman ja itsemme. Hyvä valmentaja osaa antaa valmennettavalle työkaluja, joiden avulla hän oppii tunnistamaan automaattiset ajatuksensa ja muuttamaan näkökulmaansa tavoitteita tukevaksi. Erilaisia tietoisuustaitoja opettelemalla kuka tahansa pystyy samaan.