Unelmien tavoittelu ja jaksaminen

Jollain tapaa luin juuri oikeaan aikaan elämässäni Pekka Hyysalon kirjan, sillä olen miettinyt paljon omaa tulevaisuuttani monesta eri näkökulmasta. Niiden unelmien eteen täytyy taistella vähintäänkin yhtä kovasti, miten Pekka taisteli itsensä takaisin elämään, toimintakykyiseksi. Jokaisella kuuluisi olla mahdollisuus saada tavoitella niitä omia unelmiaan ja haaveita. Realiteetti on, että kaikki ne eivät toteudu, mutta jos jaksaa epäonnistumisista huolimatta nousta joka kerta ylös, saavuttaa edes yhden niistä unelmistaan ja haaveistaan, mitä jahtaa. Mutta entä se jaksaminen?

Olen miettinyt paljon sitä, että pitääkö aina pystyä antamaan 100% itsestään, jotta tavoitteet toteutuu? Riittääkö joskus puolet, jos vain ei pysty? Onko se unelmien tavoittelua, jos ei pysty tavoittelemaan sitä satakymmenen prosenttisesti? Olen aina suhtautunut omaan tekemiseeni paljon ankarammin, mitä toisten ja näinhän se kuuluukin olla, mutta se on myös erittäin kuormittavaa henkisesti. Olen viime vuosina pyrkinyt laskemaan omaa vaatimustasoani itsestäni ja vihdoin olen alkanut ymmärtämään ettei se tarkoita sitä, että luovuttaisin. En ehkä pääse tavoitteeseeni niin nopeasti, mutta onko se hinta jonka mielelläni maksan siitä, että en pala loppuun? Kyllä se mielestäni on. Jaksamisesta puhuminen yleisesti on mielestäni vieläkin ”liian noloa” ja muka osoitus siitä, että on heikko. Mutta eikö se ole heikkoa, että ei uskalla kertoa mitä oikeasti tuntee ja kuunnella omaa kehoa? Mielestäni on vain tärkeää uskaltaa sanoa joskus ettei jaksa.

Joskus on pelkästään OK tuntea surua, masennusta ja epäonnistumisia. Ne eivät tarkoita, että olisi luovuttaja vaan se on ihan normaalia. Tärkeää on muistaa aina jatkaa eteenpäin. Tärkeää on myös mielestäni uskaltaa sanoa ääneen omat pahan olon tunteensa, sillä monesti niiden ääneen sanominen auttaa paljon enemmän kuin se, että väkisin jatkaisi painamista eteenpäin. Sillä nämä tunteet ovat niitä, jotka eniten kehittävät meitä ihmisinä. Hyysalon kirja oli toisaalta hyvin inspiroiva, mutta toisaalta minulle tuli tunne, että se antaa suuret paineet. Paineita siitä, että ei voi onnistua jos ei tavoittele unelmia joka päivä sata prosenttisesti. En sano, ettenkö ihailisi Pekan tarinaa ja mahtavaa asennetta päinvastoin! Upeaa, että joku on selviytynyt noin vakavasta onnettomuudesta ja jakaa tarinansa muille. Mutta unelmien tavoittelu ei tarkoita suoraviivaista etenemistä vaan minulle se tarkoittaa sitä esimerkiksi, että joskus luovun hetkeksi jostain jaksamisen ehdoilla, teen jotain muuta ja myöhemmin palaan vahvempana. Veisipä se sitten päivän, vuoden tai 10 vuotta.

Tiimissämme olemme luoneet yhteiset tavoitteet ja unelmat, joita kohti edetään pikkuhiljaa. Olen myös miettinyt, onko kuinka itsekästä tiimissä ottaa aikalisä itselle. Kuitenkin kaikilla on yhteinen tavoite, mutta myös ne omat tavoitteet ja unelmat. Miten kertoa muille, että ei jaksaisi panostaa tällä hetkellä sataprosenttisesti? Paljon ollaan puhuttu akatemiankin sisällä avoimuudesta ja siihen haluaisin itsekin panostaa enemmän. Loppuvuodesta tein yhden askeleen ja tämän esseen kautta otan toisen. Ilman avoimuutta on vaikea päästä kohti unelmia. Tämän olemme huomanneet niin tiiminä kuin olen huomannut sen yksilönä.

Olin miettinyt kirjoittavani kirjasta ihan erilaisen esseen, mitä tästä tuli. Mutta kun aloin lukemaan muistiinpanojani minulle tuli tunne, että esseestä on tulossa ns. klisee. Tärkeämpää on uskaltaa avata niitä asioita, joista muodostuu minä vaikka se olisikin hyvin henkilökohtaista. Hyysalon kirja oli minulle hyvin avaava kokemus. Mitä siis halusin sanoa tällä esseellä on se, että joskus unelmien tavoittelu ei ole sitä 110 prosentin antamista itsestä vaan jaksamisen seuraamista, tunteiden avaamista ja uskallusta olla heikko muiden silmissä. Vain sinä tiedät, mitä käyt läpi ja vain sinä voit vaikuttaa itseesi.

Lähde:

Hyysalo, P. 2016. Fight Back – toinen mahdollisuus. Helsinki; Kustannusosakeyhtiö Tammi.