Total – kivikosta valtamerelle

11.03.17 Esseen kirjoittaja: Riku Mäki
Kirjapisteet: 2
Kirja: Yhtenä – kun minästä kasvaa me
Kirjan kirjoittaja: Heikki Peltola
Kategoriat: Oppiva organisaatio

Total – kivikosta valtamerelle

 

Tämä on kirjoitus puulaivasta ja sen miehistöstä, ja siinä ohessa vähän kaikesta muustakin.

Laiva

 

Kun tuleva tiimimme kokoontui ensimmäisiä kertoja yhteiseen tapaamiseen, niin yksi Hannan esittämistä kysymyksistä kuului jotakuinkin seuraavasti: ”Missä haluat kehittyä Proakatemian aikana?” Jokainen sai vuorollaan julkituoda oman kehityskohteensa ja perustelunsa tälle. Vastauksia tuli laidasta laitaan. Joku halusi oppia tekemään rahaa, toinen oppia bisnestä, kolmas oppia johtamaan – ja aivan kaikkea siltä väliltä.

Minun kohdallani vastaus kuului seuraavasti: ”Haluan oppia tekemisen tasaisuutta, että hyvän ja huonon päivän välinen ero ei olisi niin suuri.” Tieto löytynee Hannan muistiinpanoista. Samat asiat ovat korostuneet myös nykyisessä tiimissä, sillä hyvän ja huonon päivän – tai pikemminkin jakson – välinen ero on edelleen todella suuri. Vastaus kertoi hyvin sen, miten itsetietoinen olin puutteistani ja vallitsevista vioistani.

Tiimiakatemialla opiskelu auttoi aikoinaan itsetietoisuuden rakentamisessa, Tiimimestareissa ja Tulikärpänen -ohjelmissa oli turvallinen ympäristö, jossa sai rakentaa luottamussuhteen pohjalta minäkuvaansa pala-palalta. Jälkeenpäin juuri niistä saadut kokemukset ovat olleet korvaamattomia, ja se aika teki minusta itsetietoisemman ihmisen. Proakatemia on minulle ympäristö, jossa koitan vuorostaan harjoittaa vallitsevia vikoja ja löytää niihin työkaluja, joihin pystyn nojaamaan niinä vaikeampina jaksoina.

 

”Tiimivalmentajan oppimispolku on elinikäinen tuomio.”

 

Hain Proakatemialle, sillä tiesin sen sen olevan ympäristö, jossa pääsen kehittämään puutteitani ja harjoittamaan tasapainoisuuden hakemista. Toinen syy oli se, etten kokenut olevani vielä valmis valmentajaksi tai ylipäätänsä valmentamaan, vaikka aikoinaan sainkin siihen hyvät eväät ja opin Tiimiakatemialta. Sen matkan jälkeen koin kuitenkin vielä, että olen varsin kesyttämätön raakile. Ylipäänsä tiimivalmentajan oppimispolku on elinikäinen tuomio. Tyypillinen valmentaja on avoin, utelias ja alati valmis kehittämään osaamistaan. Kun työskentelee ihmisten parissa, niin koskaan ei voi olla kyllin valmis tai kokenut. Ihminen on olentona sellainen luomus, että siitä löytyy aina jotain uutta ja ihmeellisiä ja juuri se kiehtoo minua suunnattomasti.

Kolmas syy miksi hain Proakatemialle oli yksinkertaisesti se, että haluan selvittää, että miten voin kehittää itseni ammatillisessa mielessä, peilaten juuri yrittäjyyteen. Miten asioista luodaan bisnestä ja miten rakennetaan myyntikuntoisia kokonaisuuksia sekä niiden testaamista käytännössä. Ne ovat vahva osa Proakatemian dna:ta, tietoa jaetaan ja välitetään. Lisäksi niiden pohjalta tehtyjä ratkaisuja pääsee kokeileman käytännössä.

Kaikkien edellä mainittujen kolmen tavoitteen kehittäminen vaatii kuitenkin yhtä asiaa – turvallisuutta. Mikäli ympärillämme ei ole turvallista ympäristöä tehdä, kokeilla ja epäonnistua, niin monet hienot asiat on helpompi jättää vain tekemättä. Kirjat, artikkelit ja YouTube-videot ovat täynnä materiaalia, jotka korostavat sitä, että turvallisessa ympäristössä ihminen uskaltaa kokeilla rajojaan, kehittää osaamistaan ja esittää innovatiivisimmat ajatuksessa. Sellaisessa ympäristössä luottamus ja konkreettinen tekeminen kukkivat kauneinta kesäänsä.

Uhkailun ja pelkotilojen rakentamisen sijaan ihminen tarvitsee tiimin tukea ja turvallisuuden tunteita. Total on tiiminä tällä hetkellä rikki – monet pienetkin asiat kuohuttavat. Toisaalta tyypillisen tiiminkehitysvaiheen mukaan olemme samaan aikaan juuri oikealla tiellä, meidän tuleekin olla rikki. Kuohunta on yksi keskeinen vaihe, kun tehdään loikkaa aidoksi tiimiksi. Se on ominainen ja erittäin tärkeä tiimikehityksen vaihe. Jokainen vastoinkäyminen vie eteenpäin, mutta uhkailu ja pelkotilojen rakentaminen ovat sille kehitykselle myrkkyä. Ihminen ei ole valmis ottamaan ulkoisia riskejä, jos se kokee samaan aikaan sisäisiä riskejä, tai vähintäänkin se heijastuu tekemisen tasoon. Ulkoiset riskit ovat niitä tekijöitä, joita tehdään tiimistä ulospäin, tällaisia ovat esimerkiksi projektit. Sisäiset riskit ovat vuorostaan niitä, joita tehdään tiimin sisällä. Jos ihminen kokee sisäisiä riskejä, niin kyky ja halu ottaa lisää riskejä – niitä ulkoisia – heikkenee huomattavasti.

Jos jokin ihminen kokee jonkin toisen esimerkiksi perässä vedettäväksi, niin silloin on hyvä pohtia mielessään todella tarkkaan sitä mittaria, johon peilaa ajatustansa. Ihmiset vain syttyvät yksinkertaisesti toiminnan eri vaiheissa ja ylipäätänsä asioista. Joku voi syttyä rahasta, jolloin raha luo mittarin tekemiselle. Toinen syttyy oppimisesta, jolloin se luota mittarin tekemiselle. Vastaavasti kolmas syttyy yhteisille projekteille ja niistä saaduille kokemuksille. Jokaisella on jokin oma mittari, jonka mukaan luo oletuksen sille, että ketä on paikansa ansainnut. Siksi sanaan, perässä vedettävä, tulee suhtautua suurella varauksella. Ihmisten mittarit ovat erilaisia ja voimakkaasti yksilöistä riippuvaisia. Ehkä tarkimman mittarin luo kuitenkin opintopisteet (HOPSIT), sillä se on pitkän ajan saatossa jalostunut, laajoja tietoja kokoava dokumentti, josta on olemassa konkreettista näyttöä. Joka tapauksessa uhkailu ja pelkotilat eivät luo kasvua. Tiimin jäseniä tulisi tukea eikä tulittaa.

 

”…tulisi potkia meidän tiimistä ulos.”

 

Jos peilaan asioita tässä kohtaa omaan ajatukseeni: minä en koe, että ketään tulisi potkia meidän tiimistä ulos. Lähinnä kokisin epäonnistumista, jos tilanne etenisi niin radikaaliin toimintaan. Tällä hetkellä juuri minun tulisi kokemukseni kautta tehdä kaikkeni, jotta saisin tsempattua ihmisiä ylös kuopistaan – sehän on juuri minun mielenkiintoni. Minun tehtäväni on ojentaa käsi kuopan reunalta, pyyhkiä hiekat nostettavan olkapäältä ja todeta: ”ei se haittaa, kokeille uudelleen.” Se luo turvallisuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olen tiimin yläpuolella tai jossakin erityisasemassa, jokaisella meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutumme. Minun vahvuuteni perustuu jonkinasteiseen valmennukselliseen kokemukseen, mutta vastaavasti heikkouteni on tietynlainen tasapainottomuus ja sielun levottomuus. Me kaikki olemme täysin samalla viivalla, mutta viivojen muoto on eri paikoissa aina hieman erilainen. Mutta miksi muiden tukeminen on sitten niin vaikeaa? Erilaisuus on vain yksinkertaisesti pirun haastava laji.

Tiimimme kostuu varsin erilaisista persoonista, mikä on vain ja ainoastaan rikkaus. Jotkut ovat hiljaisia puurtajia, toiset värikkäitä ideapersoonia ja kolmannet temperamenttisia takojia. Erilaisuutta ei pidä nähdä uhkana, vaan mahdollisuutena. Erilaisuudesta muodostuvat uhkakuvat tulevat kaukaa historiasta, ajalta, jolloin luolamiehet olivat vielä voimissaan. Nykyään elämme varsin toisenlaisessa ajassa kiinni. Sen sijaan, että sisäinen äänemme käskee meitä hylkimään ja pelkäämään erilaisuutta, meidän tulisi ammentaa juuri sieltä kaikkein eniten oppia. Hylkiminen aiheuttaa ainoastaan negatiivisia asioita. Vastaavasti erilaisuuden avoin ammentaminen rikastaa maailmankuvaa ja tapaa jolla ajattelemme. Meissä kytevä luolamiesaikainen pelko luo edelleen vahvoja oletuksia, meissä jokaisessa. Tuo sisäinen ääni tulisi saada vaiennettua.

Sen lisäksi ihmiset syttyvät erilaisista asioista, kuten jo aikaisemmin totesin. Siksi on tärkeää pyrkiä ottamaan aina yksilön tarpeet huomioon. John Maxwell on jossain kirjassaan todennut: ”johda ihmisiä, älä organisaatiota”. Siihen kiteytyy todella iso viisaus. Usein suljemme erilaisuuden pois ja se ruokkii vain lisää epätietoisuutta ja meidän päänsisäisiä oletuksia. Oletukset eivät rakenna turvallisuutta vaan kasvattavat epävarmuutta.

 

”Ratkaisu ei ole se, että tähystäjä revitään alas tornistaan ja laitetaan kävelemään lankulle, silloin laiva menettää enemmän kuin saa tilalle”.

 

Monet asiat rakentuvatkin tiedon sijasta juuri olettamuksien varaan. Se ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, vaan kertoo kauttaaltaan siitä tasosta, jolla puulaiva nimeltä Total purjehtii. Jotta laiva voi ylipäätänsä purjehtia menestyksen satamaan, se tarvitsee miehistön, joka omaa riittävästi erilaisia taitoja ja keskinäistä tietoa. Laivan miehistö koostuu tyypillisesti varsin erilaisista jäsenistä ja vahvuusalueista: kapteeni, perämies, purseri, kansimiehistö, kokki ja tähystäjä – erilaisia, mutta tärkeitä. Kaikkia tarvitaan. Mutta mikäli miehistö ei ole samalla kartalla ja käy säännöllistä vuoropuhelua keskenään, niin laivan toiminta on mahdotonta. Tämä aiheuttaa sen, että tieto ei kulje ja asiat rakennetaan olettamuksien varaan. Silloin eletään tiedon ristiaallokossa ja seilataan päämäärättömästi pitkin merta. Jos jokainen miehistön jäsen muodostaa vain itsensä kautta kuvan toiminnasta, niin valittuja suuntia on yhtä paljon kuin on miehistön jäseniäkin.

Tähystäjä on esimerkiksi tehtävänkuvansa takia korkealla mastossa, eikä sen johdosta kuule tai näe, mitä kapteeni käskee. Ja mikäli näiden jäsenten välille ei ole alkumatkan aikana muodostunut tarpeeksi luottavaa suhdetta tai pimeiden kulmien toimintatapoja, niin myrskyssä ja kovassa tuulessa – kun kumpikaan ei kuule tai näe toisiaan – molemmat perustavat toimintansa oletukselle ja omille käsityksilleen. Silloin suunnasta muodostuu ristiriitainen ja haasteet vain entisestään kasvavat. Tähän haasteeseen vastaus ei ole kuitenkaan se, että tähystäjä revitään alas tornistaan ja laitetaan kävelemään lankulle, silloin laiva menettää enemmän kuin saa tilalle. Se ruokki ainoastaan sisäisiä palkotiloja ja rakentaa miehistön jäsenissä uhan tuntua. Todellinen lääke on pyrkiä rakentamaan miehistön sisäinen kulttuuri turvalliseksi, sellainen ympäristö, jossa myös epäonnistuminen on oppimisen juhlaa.

 

”Patoutunut energia ja turhautuminen pitäisi nyt kanavoida konkreettiseen tekemiseen, silloin turhautumisen lataus purkautuisi ulos.”

 

Monissa johtamiskirjoissa käsitellään juuri turvallisuutta. Turvallisuus muodostaa sen kivilaatan, jonka yhdistää menestyneiden yritysten kulttuuria. Mutta mitä turvallisuus vaatii? Mitä vaatii, että olemme avoimia, rehellisiä ja sitoutuneita toisiimme? Luottamusta.

Total on suuri puulaiva, joka kantaa ruumassaan valtavaa kultalastia. Mutta mikäli laivassa ei saavuteta keskinäistä luottamusta ja turvallisuuden kulttuuria, niin se ei pääse koskaan potentiaalinsa määränpäähän. Kun laiva pyörii valtamerellä ympyrää, niin se antaa ihmisille aikaa ja mahdollisuuden muiden syyttelyyn. Patoutunut energia ja turhautuminen pitäisi nyt kanavoida konkreettiseen tekemiseen, silloin turhautumisen lataus purkautuisi ulos. Yhteinen tekeminen ja niistä saadut kokemukset tunnetusti rakentavat luottamusta.

Mikä on sitten esteenä? Total on tiimi, joka muodostuu älykkäistä ihmisistä. Varjopuolena on kuitenkin se, että haemme mieluummin kaksikymmentä vikaa tai mahdollista uhkakuvaa jostakin asiasta, mieluummin kuin toimimme asian eteen. Jos käyttäisimme edes murto-osan ajastamme tekemisen eteen, sokeastikin tehden, niin se tukisi toimintaamme pitkässä juoksussa. Joskus laiva on vain ajettava sokeasti suoraan kivikkoon, jotta tapahtuu kehitystä. Vitutus kehittää.

Minulta kysytään toisinaan, että miksi annan joidenkin asioiden mennä ”tahallaan” kivikkoon. Miksi? Joskus on parempi antaa laivan purjehtia kivikkoon, jotta ihmiset saavat muuta yhteistä tekemistä, jossa jokaisen työpanosta tarvitaan uudella tavalla. Olosuhdemuutos muuttaa tiimin toimintatapaa tehdä ja ajatella asioita. On luottamuksen kannalta äärimmäisen tärkeää nähdä esimerkiksi pöhöttynyt laivankapteeni välillä naulaamassa oksaisia lankkuja puulaivan kylkeen – tekemässä jotain vähemmän ominaista. Silloin tapahtuu uuden oppimista. Sitä paitsi kenestä se ei näyttäisi hauskalta?

Kun vallitseva ympäristö muuttuu – laiva purjetii miehistöineen kivikkoon – niin silloin myös ihmisten patoutuneet roolit muuttuvat ja erilaiset piirteet pääsevät meissä esille. Meissä on valtavasti erilaisia puolia, enemmän kuin se mikä näkyy tavallisesti ulospäin. Toistuvat rutiinit tukkivat niiden tietä ulos. Turvallisessa sisäisessä ympäristössä ihmiset uskaltavat tuoda näitä eri puolia näkyvämmin esille, sillä kokeilunhalu ja riskinottokyky kasvavat. Se vahvistaa meidän välistä luottamusta ja antaa lisää uusia valmiuksia tiimin käyttöön. Joskus laivan on hyvä mennä kivikkoon.

Oman ja yksilöriippuvaisen näkemyksen mukaan Total on karahtanut kiville. Mutta kiville karahtaminen on sitä, mitä miehistö juuri nyt tarvitsee – herätyksen ja vallitsevien roolikuvien särkymisen. Tarvitsemme yhteistä ja konkreettista tekemistä keskinäisen väittelyn sijaan. Nyt on viimeistään aika kääriä hihat ja ruvettava yhteisvoimin korjaamaan kivikkoon karahtaneen puulaivan kylkeä. Se ei tapahdu jumiutuneiden roolien kautta, joiden perustana ovat oletukset ja pelontunne. Nyt tarvitaan toimintaa ja jokaisen työpanosta. Yhteisen kokemuksen kautta rakentuu kestävämpi kulttuuri, jossa energiat kanavoituvat oikein. Sen kokemuksen jälkeen uskalletaan ottaa isompia ulkoisia riskejä. Silloin kultalasti saadaan vietyä määränpäähänsä.

 

Riku Mäki, Proakatemia


Oheinen kirjoitus edustaa vain yhden henkilön näkemystä, eikä se välttämättä edusta koko Total-tiimin mielipidettä. Kirjoituksen ei ole tarkoitus loukata ketään, vaan pohtia subjektiivisesti asioiden syy-seuraussuhteita. Näkemykset pohjautuvat teokseen, Yhtenä – kun minästä kasvaa me.

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 5.0/5 (16 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)
Total – kivikosta valtamerelle, 5.0 out of 5 based on 16 ratings

Keskustele artikkelista

3 kommenttia to “Total – kivikosta valtamerelle”

  1. Aino Luuppala sanoo:

    Loistava kirjoitus. Itse koen, että olemme jo jättämässä karikkoa taakse päin – asiat uskalletaan ottaa esille ja negatiivisetkin mietteet heitetään ilmoille sen sijaan, että ne leijuisivat käytävillä. Nyt vaan vielä enemmän sitä tekstissäkin tummennettua tekemistä!

    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: +1 (from 1 vote)
  2. Vili Haara sanoo:

    Aivan loistava kirjoitus Riku!

    Mikä on sitten esteenä? Total on tiimi, joka muodostuu älykkäistä ihmisistä. Varjopuolena on kuitenkin se, että haemme mieluummin kaksikymmentä vikaa tai mahdollista uhkakuvaa jostakin asiasta mieluummin kuin toimimme asian eteen. Jos käyttäisimme edes murto-osan ajastamme tekemisen eteen, sokeastikin tehden, niin se tukisi toimintaamme pitkässä juoksussa. Joskus laiva on vain ajettava sokeasti kivikkoon, jotta tapahtuu kehitystä. Vitutus kehittää.

    Tämä on ihan totta, ja paljon viimeaikoina puhuttanutkin. Itseni tunnistan ainakin hyvin. Sun essee oli hauska lukee, koska tekstistä huomaa miten hyvin rekisteröit asiat ja havainnoit ympäristöä. Itseeni peilaten mulla on tämä kyky on välillä aika hukassa, ja kun tulee seuraavaa AIVAN USKOMATON JUTTU tai seuraavaa energiapiikkiä tarvitaan, unohtuu samalla sekunnilla aiemmat suunnitelmat ja asiat. Ehkä omaa syttymisherkkyyttä pitäiski kehittää. 😀 Liiba laaban lukemisen sijaan oli kiva lukee tekstiä missä on paljo vertauskuvia, sillä ne jää ainakin itellä mieleen, ja kun puuttuu kyky lukea rivien välistä, on vertauskuvat hyviä konkreettisia esimerkkejä! Karikossa ollaan koko tiimi, 😀 mutta myös sitä mieltä että ihan hyvällä tapaa, ja nyt rakennetaan laiva entistä kestävämäksi, jolloinka se saa kultalastin satamaan myös pahempienkin myrskyjen läpi!

    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0 (from 0 votes)
  3. Jemina Niemi sanoo:

    Kirjoitat kyllä todella upeaa ja eläväistä tekstiä, Riku! Mielestäni tekstiä oli hauska lukea, kun itsellä on Tiimimestarit juuri menossa ja kirjoituksestasi tuntuu huokuvan myös kaikki siellä oppimasi.
    Olen samaa mieltä, että välillä on hyvä koko tiimin ”karahtaa kivikolle”. Välillä on hyvä laittaa ajatukset, tiimin tutut, totutut roolit ja asenteet täysin uusiksi. Tähän liittyy kuitenkin myös tuntemattoman ja epäonnistumisen pelkoa. Turvallisessa tiimissä nämäkin asiat kuitenkin uskalletaan kohdata. Mielestäni yksi tiimiläiseni kuvasi erityisesti epäonnistumisen ja tuntemattoman pelkoa hyvin: ”Onko parempi kokeilla ja epäonnistua jossain, mitä rakastaa vai epäonnistua siinä, minkä piti olla turvallista?”
    Kiitos vielä hyvästä tekstistä, laittoi pysähtymään hetkeksi kaiken tekemisen keskellä siihen, mikä tilanne on omassa tiimissä tällä hetkellä! Totesin omalla suppealla näkemykselläni, että Motive ei ole karikossa vaan purjehtii vaihtelevaan tahtiin kohti määränpäätä. Karikossakin on kyllä käyty, joka johti muutamiin aukkoihin rungossa. Näitä on sitten yhdessä pikku hiljaa paikkailtu.

    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0 (from 0 votes)
Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!