Toinen mahdollisuus

Pekka Hyysalon Fight back toinen mahdollisuus on yksi vaikuttavimmista kirjoista, mitä olen urheilun ja oman asenteen merkityksestä lukenut. Alkuun lienee syytä kerrata, kuka edes on Pekka Hyysalo. Hän oli yksi suomen lupaavimpia freestyle laskijoista, joka joutui vakavaan onnettomuuteen keväällä 2010 tuulen pilatessa normaalilta tuntuneen feikki-tuplakorkki 1080. Hypyn seurauksena Hyysalo tuli tasamaalle tonttiin lyöden päänsä. Tämä onnettomuus, josta yksi sadasta selviää, johti kolmen viikon koomaan ja pitkään kuntoutukseen.

Itse omaan kohta jo kahden vuosikymmenen laskettelutaustan ja pystyin suurella palolla samaistumaan kirjan alun tarinoihin Pekan kuvausmatkoilta. Miten joku voikin elää lajille tuollaisella palolla. Lukiessa syntyi innostus myös lähteä siltä istumalta takaisin rinteeseen, sillä samaa vapauden tunnetta en ole vielä löytänyt kuin laskemisesta. Silti ollessani muutaman ystäväni kanssa luistelemassa, muistin taas miksi itsekin aikanaan lähdin parkista pois. Vasen polveni ei tule ikinä enää olemaan yhtä kestävä kuin oikea ja yksi tyhjään tehty luistimen potku aiheutti ikävän vihlaisun.

Kirjassaan Hyysalo kertoo myös omia vähäisiä muistojaan tapahtumasta: ”Kova tuulenpuuska tarttuu minuun juuri kun tulen nokalle. Koska liikun kovaa vauhtia, en tunne sitä itse. Ponnistan, alan pyöriä. 180 astetta, ok. 360 astetta, ok. 540 astetta, ok? Ei. Mikään ei ole läheskään ok. Jatkan nousemista ilmassa, vaikka alastulo on jo alkanut allani. Tämä menee pitkäksi. Liian pitkäksi. Aivan liian pitkäksi. Pyörin vieläkin, alastulo on jo allani. En voi pysähtyä. 1080 astetta – check, 1170 astetta – check, 1240 astetta – pam. Hiljaisuus. Pimeys. Loppu.”

Tästä herääkin itselleni kysymys, mitä ihminen miettii, kun ilmassa kesken hypyn tajuat ”tää menee muuten pitkäksi”? Tiedät epäonnistuvasi, tiedät että tämä tulee sattumaan, mutta et voi enää kuin katsoa mitä tulee. Muistan oman loukkaantumiseni, joka ei onneksi ollut mitään verrattuna tähän. Silti jo siinäkin ilmassa huomasi, että ”nyt sattuu” ja niinhän siinä sitten kävi. Eihän tuota silti nuoruuden innossa huomannut. Buranalla saatiin polvi kantamaan ja seuraavan päivänä oltiin jo rinteessä. Eihän sitä nyt voinut missata viikon päästä alkavaa Etelän-matkaa. Tässä asenteessa voin nähdä hivenen samaa, kun Hyysalon vastauksessa tyttöystävälleen ennen loukkaantumista, ”mikä sitä nyt pahan tappaisi”. Ennen ensimmäistä kolahdusta sitä kokee olevansa kuolematon.

It´s not who we are, it`s what we choose

Nuo sanat kaikuvat kertosäteessä kesken HELLO! – laskuelokuvan, jonka kuvauksissa Pekka loukkaantui. Nuo sanat herättivät ja herättävä yhä paljon tunteita ”hypääminen oli silloin oma valintani, tekisinkö sen uudestaan?”. Onko sinulla tilannetta, jossa oma valinta on johtanut ikävään asiaan, mutta olet onnistunut siitä nousemaan. Itse uskon tällaisen muiston vahvistavan ja piristävän.

Pitkä kuntoutusaika koetteli Hyysalon mieltä monin tavoin, mutta pääosin hänen onnistui pysyä positiivisena. Tästä iso kiitos on osoitettu hänen perheelleen, ystävilleen sekä tietenkin tyttöystävälleen. Isoin ja samalla ainut merkittävä henkinen takaisku kuntoutuksessa oli päivä, kun Hyysalo tajusi, ettei tule pääsemään enää laskemaan. Kuntoutuksen nopea edistyminen, terapiakäynnit eikä mikään muukaan tunnu miltään. ”Mieleni kokee syyskuussa paremman kolahduksen, kuin ruumiini koki huhtikuussa. Olin maassa, millään ei ollut väliä”.  Tämän otettua aikansa Hyysalo kuitenkin löysi takaisin luonteensa positiivisuuden. Taistelijan liekki oli syttynyt uudestaan ja taistelu takaisin elämään jatkui.

”Ihmisellä on vain tietty määrä toisia mahdollisuuksia ja sinä elät yhtä niistä, älä heitä sitä hukkaan”. Näillä sanoilla lääkäri kuvasi Hyysalon tilannetta hänen kysyessään mahdollisuuksistaan jatkaa laskemista, riski uuteen päävammaan olisi liian suuri. Kuvittele sinulle rakkain asia ja sen jälkeen siitä luopuminen loppu elämäsi ajaksi. Miltä mahtaa tuntua, kun elämältä vedetään pohja alta. Näihin ei itselläni ole antaa vastausta, mutta Hyysalon kirja kuvaa hyvin sitä miltä tuntuu aloittaa kaikki nollasta. Muistaen, että tämän menetyksen lisäksi sait kuitenkin elää. Yksi maailman suurimmista kliseistä lienee ” ei ole väliä montako kertaa kaadumme, vaan sillä montako kertaa nousemme ylös”. Tämä lause pätee silti myös valitettavan hyvin Hyysalon tapaukseen. Loppuun lisään vielä katkelman, jonka Hyysalon äiti on lisännyt kirjaan. Se kuvaa loistavasti sitä, kuinka elämää kuuluu elää täysillä, sillä et ikinä tiedä mihin suuntaan elämän tuulet sinua vievät.

Lähetin lapseni elämään

kuin laivan merelle.

Ompelin purjeet,

neuvoin väylät

parhaan taitoni mukaan

– mutta tuulille en voinut mitään.

(V. Välimäki)