Maria Veitola on ollut pitkään yksi esikuvistani niin tyylillisesti, luonteeltaan sekä työmoraaliltaan. Kun kirja tuli, halusin ehdottomasti kuunnella sen äänikirjana, sillä hänen äänensä on myös hyvin inspiroiva. Pidin hänen rehellisestä tyylistään, jossa hän ei peitellyt huonoja puoliaan. Hän kertoi mielipiteensä ja tekonsa suoraan, niin kuin hänellä on ollut tapana muutenkin. Pystyin samaistumaan moneen hänen kirjoittamaansa juttuun, ja hän sai minut ajattelemaan monia eri asioita. Varsinkin uupumus jäi mieleen, kun se on ollut puheena tiimimme keskusteluissa koko kevään ajan. Myös kirjan loppu inspiroi minua taas unelmoimaan lisää ja vahvisti sitä, että rohkeasti vain niitä kohti. Kirja vahvisti myös ajatuksen siitä, että hän on ihminen (Michael Jacksonin lisäksi), jonka haluaisin ehdottomasti tavata!

Uupumus

Itse omaan mielestäni korkean työmoraalin, ja otan helposti liikaa töitä itselleni ajatellen, että kyllä minä ehdin. Tänä kesänä olen hoitanut viittä eri projektia, joista kaksi on jo päättynyt. Ehkä se viisi on ollut vähän liikaa. Haluan hoitaa kaikki työt kunnolla, mutta kun aika ei ole riittänyt, olen joutunut tyytymään vasemmalla kädellä hoidettuihin töihin. Onneksi projekteissa on ollut muitakin ihmisiä niin töitä on ollut helppo jakaa. Viime viikonloppuna mummuni syntymäpäiviä järjestäessä huomasin, että nyt taidan todellakin olla loman tarpeessa. Väsymyksestä ei meinannut tulla loppua, enkä jaksanut oikein keskustella edes juhlissa ihmisten kanssa, mikä ei todellakaan ole minun tapaistani. Tänään katselin lentoja Berliiniin, ehkä Marian innoittamana. Taidan olla siinä suhteessa samanlainen kuin Maria ja äitini, että tarvitsen loman jossain ihan muualla, kaukana kotitöistä ja normaalista arjesta.

Oma jaksaminen on jokaiselle hyvin henkilökohtainen asia. Toinen saattaa väsyä toiselle ihan normaalista työviikosta, ja se ei millään tavalla ole väärin. Pää asia on, että tietää itse missä se oman jaksamisen raja kulkee. Uskon omalla kohdallani, että en vielä osaa tunnistaa sitä ennen kuin se todella tulee vastaan. Ehkä se kuitenkin näkyy tekemättömistä kotitöistä ja siitä, että to do -listan ajatteleminenkin tuntuu ahdistavalta. Kuitenkin omasta hyvinvoinnista on aina vastuussa vain ja ainoastaan minä itse. Kukaan muu ei osaa tunnistaa tai sanoa milloin olen uupunut.

Tänä kesänä olen yrittänyt harjoitella sanomaan joillekin töille ja asioille ei. Olen huomannut, etten ole ehtinyt nähdä ystäviäni tai käydä harrastamassa tanssia sillä verukkeella, että pitää mennä nukkumaan, koska huomenna on paljon asioita tehtävänä. Nautin kyllä tekemisestä, mutta ehkä minun pitäisi myös oppia nauttimaan tekemättömyydestä ja lorvailusta. Vihaan sitä, että ihmiset sanovat, että heillä on kiire. Tai jos kysyy mitä kuuluu, vastauksena on kiirettä pitää. Viikonloppuna huomasin, että vastasin juurikin näin, kun minulta kysyttiin mitä minulle kuuluu. Päätin, että ensiviikolla lorvailen, en pidä kiirettä, näen ystäviä enkä katso heidän seurassaan kelloa ja mieti että kohta pitää mennä nukkumaan. Maria sanoi kirjassaan hyvin, joka jäi kaikumaan pääkoppaani, se meni jotenkin näin: ”Jos sinulla ei ole aikaa liikkua, nukkua, syödä tai nähdä ystäviä, sinulta on löydyttävä se kaikki aika myöhemmin”. Näen päässäni kartan, jossa kaikki tuo aika vain kerääntyy ja sitten kun se hipoo 100%, minun täytyy tehdä vain niitä asioita kaikkien menetettyjen tuntien edestä. Päässäni se tarkoittaa isoa uupumustilaa, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä sairaslomalle. Siihen en halua joutua, vaan haluan oppia tuntemaan omat rajani, sekä pitämään kiinni niistä omista asioista enkä korvata niitä lauseella, no kun en ehdi. Taidan ostaa kirjan vielä fyysisesti pöydälleni ja merkitä muutaman kohdan, jonka luen muutaman kerran vuodessa!

Maria kirjoittaa kirjassaan myös upeasti avun pyytämisestä ja sen vastaan ottamisesta. Suomalaiseen kulttuuriin liittyy vahvasti se, että ongelmista täytyy selvitä itse, eikä ystäviä kannata huolestuttaa omilla murheilla. Itse sorrun tähän syntiin välillä liiankin usein. Yksi hienoimmista tunteista on se, kun voi olla apuna jollekin, ja joku sanoo vilpittömästi kiitos avusta. Miksi siis emme pyydä ja vastaanota apua silloin, kun sitä tarvitsemme. Oli asia mikä tahansa. Avun pyyntö lisää myös luottamusta, sillä juuri siihen ihmiseen luotamme, jolta apua pyydämme. Uskallan väittää, että lähes kaikki ihmiset ovat valmiita auttamaan, kunhan vain uskaltaisimme sitä pyytää.

Inspiraatiopuhe

Kirjan loppuosa sai minut inspiroituneeksi ja unelmoimaan vielä lisää. On turhaa miettiä B -vaihtoehtoja, jos jokin suunnitelma ei onnistukaan, se on ajan haaskausta. On myös erittäin ok vaihtaa unelmiaan, se ei ole luovuttamista. Aiemmin olin varma, että minusta tulee ompelualan yrittäjä ja petyin, kun se ei sitten lopulta ollutkaan sitä mitä halusin. Oli jotenkin lohduttavaa kuulla, että joku muukin elää elämäänsä vailla suunnitelmia ja toteuttaa vain niitä asioita mitkä tuntuvat sillä hetkellä hyviltä. Aina ei tarvita tarkkoja suunnitelmia, vaan sattuma saattaa johdattaa sinut tarvitsemaasi pisteeseen. En tietenkään väitä, että suunnitelmallisuus olisi huono asia, sitäkin tarvitaan!

Isosti unelmoiminen vaatii rohkeutta, varsinkin niiden sanominen ääneen. Pitää uskaltaa olla rohkea, sillä niillä rohkeilla päätöksillä maailmaa muutetaan. Työtä ei myöskään pidä ottaa turhan vakavasti, välillä hyvin tehty riittää sen täydellisen sijaan. Maria sanoi kirjassaan hyvin: ”Leikki on lapsen työ ja työ on aikuisen leikki”. Näin minäkin tahdon ajatella, vaikkei se työ jokaisella hetkellä niin mukavaa olisikaan. Tuntuu ehkä jo turhankin kliseiseltä sanoa, että jos jonkun unelman sanoo ääneen, se toteutuu. Mutta niin on monesti käynyt, niin minun kuin Mariankin kohdalla. Onneksi unelmia ehtii vaihtaa ja toteuttaa koko elämänsä!