Tampere
29 Mar, Friday
3° C

Proakatemian esseepankki

Soluessee: Pysähdy – olet jo perillä



Kirjoittanut: Anna Vikman - tiimistä Kajo.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 6 minuuttia.

Kirjoittajat: Marianne Murto ja Anna Vikman

 

Pysähdy – olet jo perillä

 

”Monet sanovat, että heiltä puuttuu rohkeutta. Näin he antavat itselleen luvan olla tekemättä, mitä heidän pitäisi tehdä.”

 

Pohdimme soluesseen aineistoa etsiessämme, että haluamme jotakin molempien elämäntilanteeseen sopivaa materiaalia, jonka oppeja voimme hyödyntää jatkossa. Löysimme Tommy Hellstenin kirjan Pysähdy – olet jo perillä. Kummallakaan ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen, mutta nimi antoi viitteitä siitä, että se voisi jollakin tapaa vaikuttaa ajatusmaailmaamme. Ja näin todellakin kävi; kirjaa lukiessamme molempien tunteet vaihtelivat itkusta nauruun ja saimme paljon oivalluksia elämäämme kirjan pohjalta. Teksti oli mukaansatempaavaa, eikä ajatus harhaillut lainkaan kirjaa lukiessa. Sen sijaan loppua kohden kirjaa alkoi jopa säästellä, koska ei halunnut sen loppuvan. Tommy Hellstenin kirjoja tulee varmasti löytymään molempien lukulistalta myös tulevaisuudessa.

 

”Markkinoilla tulee vauhtisokeaksi. Ei enää näe missä menee, kun menee niin lujaa. Kaikkein pahinta on, ettei enää näe itseään. Ei ole aikaa tunnistaa väsymystään. Ja kun ei ole aikaa tunnistaa väsymystään, syntyy riski, että uupuu.” (Minerva 2009, Hellsten s. 13-14) Tunnistamme tämän nyky-yhteiskunnan ongelmaksi; tehokkuus ja suorittaminen ovat lähes ihmisarvoa määritteleviä tekijöitä. Mitä enemmän saat aikaan, mitä pidempää päivää jaksat painaa ja mitä enemmän tekemistä haalit ympärillesi, sitä parempi ihminen olet. Kiire tuntuu olevan läsnä kaikessa tekemisessä ja se melkeinpä määrittelee sen, kuinka arvokas olet. Kiireestä kilpaillaan, oman elämän suorituksia ja raskautta vertaillaan kilpailunomaisesti toinen toisiimme. Tämä johtaa väistämättä siihen, että yhä useammat väsyvät elämässään ja työssään. Väsyvät suorittamiseen ja tätä kautta uupuvat koko arkeensa. Samasta aiheesta on juuri julkaistu pääkirjoitus Helsingin Sanomissa ”Miten terve, koulutettu ja menestyvä nainen voi uupua jopa ennen kuin täyttää 30?”. Tunnusmerkki ilmiön takana on se, että kaikkiin elämän osa-alueisiin halutaan panostaa; menestyneeksi tuntemiseen ei riitä pelkkä työ, vaan tarvitaan tiedostava elämäntapa, treenattu olemus, hiottu ruokavalio, kaunis sisustus ja paljon matkustamista. Tämän lisäksi on suotavaa olla läsnä oleva vanhempi ja puoliso. Kaikki tämä vie valtavasti aikaa ja työelämän yhdistäminen perhe-elämään on vähintäänkin yhtä haastavaa kuin ennenkin. Artikkelissa kehotetaankin, että jos näiden ohella vielä jää aikaa johonkin, se kannattaa käyttää nukkumiseen. Suorittamisesta luopuminen on taito, joka näyttää helposti hukkuvan kunnianhimon ja tavoitteellisuuden alle. (Helsingin Sanomat 2017, Yläjärvi. Miten terve, koulutettu ja menestyvä nainen voi uupua jopa ennen kuin täyttää 30?).

 

Tunnistamme molemmat edellä mainituista todella hyvin itsemme. Jatkuvasti on asioita tehtävänä ja elämän saisi aikataulutettua minuutilleen kaiken tämän suorittamiseen. Sitten joskus, kun on tekemättä mitään, potee siitäkin jo syyllisyyttä ja päässä pyörii miljoona asiaa, joita pitäisi olla tekemässä. Lepokaan ei siis ole lepoa, vaan saamattomuuden tunnetta, jolloin soimaa itseään asioista, jotka odottavat tekijäänsä. Hellsten antaa kirjassaan tästä aiheesta hyviä ajatuksia: ”Tajuan myös, etten voi luoda, ellen uudistu. Ymmärrän, että minun tulee olla yhteistyössä alitajuntani kanssa. Antaa sen tehdä työtä puolestani. Se tapahtuu, kun irrotan otteeni ja päästän kaiken menemään. Lopetan ponnistelun ja asioiden suunnittelun. Olen vain.” (Minerva 2009, Hellsten s. 14). Tästä saimme ajatuksia erityisesti opiskeluaikaamme Proakatemialla. Yrittäjyyden opinnoissamme on tarkoitus toteuttaa erilaisia projekteja oikeille yrityksille ja kerryttää osaamista ja kokemusta sitä kautta. Haasteena on kuitenkin valikoida itseään kiinnostavat projektit ja osata myös kieltäytyä joistakin, jottei kasaa liikaa painetta itselleen. 2,5 vuoden aikana tarkoitus on keksiä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä ja minkälaiset asiat kiinnostavat. Tämä vaatii myös tilan ja ajan antamista itselle, jotta luovuus ja omat mielenkiinnonkohteet pääsevät esille. Jos on jatkuvasti menossa eri projekteissa pitääkseen itsensä kiireisenä, voi helposti käydä niin, ettei missään vaiheessa tee sellaista, minkä oikeasti kokee omakseen. Keksiessämme mielenkiintoisen projektin keskenämme, siihen panostaminen tuli kuin luonnostaan ja muihin projekteihin käytetty aika sai väistyä. ”Levollisena tehty työ luo aina uutta. Siksi siihen liittyy myös tekemisen ilo.” (Minerva 2014, Hellsten s. 90).

 

Kirjassa puhutaan unelmiin uskomisesta ja niiden toteuttamisesta. Tämä vaatii uskallusta ja luottamusta, eikä liikaa kyseenalaistamista ja oman onnistumisen arviointia. ”Ajattelumme on usein kasvumme este. Uskomme enemmän sitä, mitä ajattelemme, kuin sitä, mitä meistä tulisi, jos vain uskaltaisimme luottaa.” (Minerva 2014, Hellsten s. 62.). Löydämme itsemme tästä ajatuksesta, sillä kyseenalaistamme ja aliarvioimme itsemme ja tekemisemme niin vahvasti, että lopulta emme lähde edes yrittämään. Epäonnistumisen mahdollisuudet nähdään vahvempina kuin onnistumisen. Huomaammekin, että olemme itse oman itsemme ja unelmiemme suurimpia esteitä ja usein luottamus omaan tekemiseen puuttuu. On paljon helpompaa keksiä syitä, miksi ei onnistuisi, kuin luottaa omaan onnistumiseensa. Tämä on luovuuden ja unelmien tavoitteiden kannalta erittäin tuhoisaa, koska niille ei anna mahdollisuutta toteutua. Kirjan pohjalta ajatusmaailma on muuttunut ja ongelman on tiedostanut; se onkin ensimmäinen askel muutokseen. Hellsten puhuukin kirjassaan epäonnistumisen tärkeydestä ja siitä, ettei sitä tulisi pelätä. Hänen mukaansa epäonnistuminen opettaa jopa enemmän kuin onnistuminen ja on näin ollen tärkeä osa muutosta. Usein juuri epäonnistumisen pelko on esteenä unelmiemme tavoittelemiselle, vaikka sekin pitäisi nähdä vain opettavaisena osana muutosprosessia. Muutos tarkoittaa aina jostain vanhasta luopumista ja siihen liittyy tästä syystä usein pelkoa ja epävarmuutta. On kuitenkin opittava hyväksymään ne muutoksen läpiviemiseksi ja luotettava siihen, että saa tilalle jotakin uutta ja parempaa – sitä mitä lähtee tavoittelemaan. ”Menestyminen ei opeta yhtä tehokkaasti kuin epäonnistuminen. Ole siis armollinen itsellesi, kun epäonnistut.” (Minerva 2014. Hellsten s. 89).

 

Tekstissään Hellsten pureutuu miettimään myös ihmisen tahtoa. Hän pohtii identiteettiä, sen rakentumista ja sen vaikutuksia ihmisen elämään. Tässä asioita peilataan aina lapsuudesta nykyhetkeen asti. Oman identiteetin löytäminen ja itsensä arvostaminen ovat osa ihmisen kasvuprosessia ja sille pitäisikin antaa aikaa ja tilaa. Hellsten kirjoittaakin monien olevan hukassa tahdon osalta. Usein kuunnellaan mitä muut tahtovat ja sopeudutaan siihen, ajaudutaan avioliittoihin tai ammatteihin, joita emme ole itse valinneet. Täytetään muiden asettamia odotuksia, eikä välttämättä tiedosteta mitä itse halutaan. Häilyvään tahtoon liittyy häilyvä identiteetti; ihminen ei tiedosta mitä tahtoo, koska ei tiedä oikein kuka on. (Minerva 2009, Hellsten s. 106-107). Oman tahdon löytämiseksi tulee matkustaa oman persoonan juurille kaikkien haavojen ja kipeiden kokemusten aiheuttamien tunteiden läpi. Koemme tämän matkan omaan persoonaan ja identiteettiin olevan vielä molemmilla kesken, eikä oma tahtokaan ole vielä kirkas. Identiteetin etsiminen vaatii oman tämänhetkisen eletyn elämän tarkastelua, eikä matka ole välttämättä ollenkaan helppo. Ehkä senkin vuoksi sitä siirtää tulevaisuuteen, ettei tarvitsisi kohdata kipeitä asioita. Matka on kuitenkin tulevaisuuden kannalta välttämätön ja menneisyydestä saattaa löytyä monta selittävää asiaa nykyhetkelle ja tämänhetkiselle ajatusmaailmalle, arvoille ja tavoitteille. Oman identiteetin löytämiseen liittyy vahvasti myös itsensä arvostaminen. Pitää olla armollinen itselleen ja hyväksyä persoonansa sellaisena kuin se on. Näin ollen voi myös arvostaa muita ihmisiä, kun on sinut itsensä kanssa. Yleensä kateus ja katkeruus huokuvatkin ihmisistä, jotka eivät arvosta itseään, vaan kokevat jatkuvasti elävänsä riittämättömyydessä. Näin he kokevat muiden onnistumisten olevan itseltään pois sen sijaan, että voisivat arvostaa muiden saavutuksia ja iloita niistä. Oma merkityksensä täytyy tuntea myös työelämässä, jotta osaa antaa omalle panostukselleen sen ansaitseman arvon. Tästä hyvänä esimerkkinä Hellsten esittelee kirjassaan ikonimaalarin, jonka teoksia he olivat vaimonsa kanssa ihastelemassa Santorinilla. Heidän katseensa kiinnittyi erääseen ikoniin ja lopulta Hellsten rohkaistui kysymään maalarilta sen hintaa. Mies vastaa ilmekään värähtämättä hinnan olevan 45000€. Hän ei osoittanut mitään uteliaisuutta sen suhteen, minkälaisen reaktion summan sanominen kysyjässä aiheuttaa. Hellstenin mielestä tämänkaltainen käytös on merkki todellisesta itsensä ja työnsä arvostamisesta. ”Kun itse tietää arvonsa, ei tarvitse sitä enää muiden reaktiolla mittailla. Ota tai jätä. Se on sen arvoinen.” (Minerva 2009, Hellsten s. 18-19).

 

Itsensä arvostamisen lisäksi ja osittain sen kautta tulee olla kyky arvostaa muita ihmisiä. Tämän kyvyn tulisi olla riippumatta siitä, kohtaako ajatus- tai arvomaailmat eri ihmisten kanssa. Erityisesti kirjassa pureudutaan vanhempien ihmisten arvostamiseen. Hellsten kertoo kirjassaan kysyneensä tyttärensä marokkolaiselta kihlatulta, onko jotain mikä Suomessa olisi erityisesti erilaista kuin hänen kulttuurissaan. Mies vastasi, että tapa, jolla me kohtelemme vanhoja. Miksi emme välitä ja kunnioita. Hänen entisessä maassaan on kunnia-asia saada palvella vanhuksia, siitä suorastaan kilpaillaan. Hellsten alkoi pohtia mitä itse haluaa vanhetessaan ja tärkeimpänä esiin nousi ihmisarvon säilyminen; vaikka vanhenemme, pysymme silti ihmisinä. ”Tapa, jolla kulttuurissa suhtaudutaan vanhoihin, ilmentää kulttuurin suhdetta heikkouteen. Elämä kulttuurissa, jossa heikkous on muuttunut huonoudeksi, ihmisellä ei ole arvoa itsessään. Niin kauan kuin hän on tuottava, kun hänestä on hyötyä, kun hän osallistuu tähän kujanjuoksuun, jota tehokkuudeksi nimitetään, hän saa säilyttää arvonsa. Mutta vain niin kauan.” (Minerva 2009. Hellsten s. 118). Hellsten kuvaa kirjassaan lämmintä suhdettaan isoäitiinsä Agnesiin. Hän kuvailee hyviä muistojaan isoäidin kanssa vietetyistä hetkistä, kuten kesäisestä jäätelömatkasta, jonka aikana Hellstenillä oli mahdollisuus esittää häntä askarruttavia kysymyksiä ja tutustua elämään. Isoäiti suhtautui kysymyksiin aina vakavuudella, ei kyseenalaistanut, eikä nauranut, vaan pyrki avartamaan pienen pojan elämänkuvaa vastaillen parhaan taitonsa mukaan. Hellsten muistaa isoäidillään olleen aina aikaa, ei koskaan kiire mihinkään, hän oli aina läsnä, eikä vain paikalla. Kirjassaan Hellsten toteaakin olevan sääli, että nykyään nämä elämänopetukset menevät usein toisinpäin; lapsenlapset opettavat isovanhemmille tekniikan käyttöä, vaikka isovanhemmilla olisi merkittävästi tietoa ja kokemuksia jaettavanaan lapsenlapsille. Hän sanoo vanhojen ihmisten edustavan elämänkokemusta ja jatkuvuutta sekä sen mukanaan tuomaa viisautta. ”Heidän läsnäolonsa auttaa meitä ymmärtämään, että me olemme jonkin suuremman osa. Heidän tarinansa ovat meidän tarinoitamme, osa meidän menneisyyttämme, juuriamme.” (Minerva 2009, Hellsten s. 71).

 

”Heikkouden sisin olemus on siinä, että me olemme kaikki riippuvaisia, riippuvaisia rakkaudesta. Kukaan meistä ei ole suvereeni. Ilman rakkautta me kyllä selviämme hengissä, mutta me emme elä. Meidän todellinen identiteettimme on se, joka saadaan rakkaudessa, siinä että ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi, kunnioitetuksi ja kohdatuksi” (Minerva 2009, Hellsten s.105). Olemme vahvasti sitä mieltä, että kukaan tässä elämässä ei selviä yksin, vaan tarvitsee vierelleen toisen, jonka kanssa kaiken jakaa. Hellsten painottaa myös sitä, että on eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Tämän koemme samalla tavalla; pitää osata olla myös yksin ja rakentaa identiteettinsä itsensä varaan. Kuitenkin jokaisella on tarve rakkauteen ja siihen, että voi jakaa elämänsä toisen kanssa tehden siitä yhteistä. Itsellemme on vaikeaa ajatella, ettei olisi ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän hyvät ja huonot hetket, kenelle kertoa päivän kuulumiset ja jonka kuulumisia itse kysellä. ”Rakkauden vastakohta on häpeä. Se on hylätyksi tulemista ja ihmiselle niin välttämättömän vastavuoroisuuden menettämistä” (Minerva 2009, Hellsten s. 115).

 

Materiaali herätti meitä ajattelemaan elämää ja tulevaisuutta uudesta näkökulmasta. Haluamme päästä eroon suorituskeskeisestä elämäntyylistä ja ottaa enemmän aikaa ja tilaa omille ajatuksillemme. Tämän haluamme oppia niin, ettei siitä podeta huonoa omaatuntoa. Päinvastoin sen tulee mahtua elämään, jotta tilaa jää luovuudelle ja sen tuomille ideoille. Haluamme oppia tunnistamaan ja reagoimaan uupumukseen tarpeeksi ajoissa, jotta voimme vielä tehdä asialle jotakin. Olemme tulevaisuuden yrittäjiä, mutta emme halua olla sitä oman itsemme kustannuksella. Elämän tulee olla mielekästä joka osa-alueella, ei muiden asettamiin odotuksiin perustuvaa, eikä väkinäistä. Haluammehan käyttää aikamme täällä mahdollisimman hyvin, eikä se tarkoita parasta mahdollista tehokkuutta ja suorittamista. Haluamme lähteä rohkeasti kokeilemaan eri asioita, pelkäämättä epäonnistumista, sillä siitä voimme oppia paljon enemmän kuin menestyksestä. ”Monet sanovat, että heiltä puuttuu rohkeutta. Näin he antavat itselleen luvan olla tekemättä, mitä heidän pitäisi tehdä.” (Minerva 2014, Hellsten s. 68).

 

 

Lähteet:

Hellsten T. K. 2009 Pysähdy – olet jo perillä Keuruu: Minerva Kustannus Oy

Hellsten T. K. 2014 Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti Porvoo: Minerva Kustannus Oy

Helsingin Sanomat. Yläjärvi Erja. Miten terve, koulutettu ja menestyvä nainen voi uupua jopa ennen kuin täyttää 30? https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005414063.html Luettu 19.10.2017

Kommentit
  • Timo Nevalainen

    Olipas siinä melkoinen koonti tärkeitä ajatuksia!
    Erityisesti toisten odotuksiin vastaamisen teema on tärkeä pohdiskeltava jos arki tuntuu kuluttavalta. Esim. Filosofi Hannah Arendt jaottelee aktiivisen tai tekemiseen liittyvän elämän (“vita activa”) kolmeen erityyppiseen tekemiseen:
    – “Labour” (‘duuni’), jotain mitä tehdään itse tekemiseen liittyvän palkkion, toisten odotusten, tai muun sosiaalisen pakon vuoksi.
    – “Work” (‘työ’), jotain mitä tehdään oman tai perheen tai muun vastaavan lähipiirin tulevaisuuden ja elämän edellytysten rakentamiseksi tai varmistamiseksi.
    – “Action” (‘toiminta’), jotain mitä tehdään vapaina ihmisinä tekemisen itsensä sisäisen merkityksen ja mielekkyyden vuoksi.
    Näistä potentiaalisesti kuluttavimpia ovat varmasti kaksi ensimmäistä, koska ne liittyvät ensisijaisesti toisten odotuksiin vastaamiseen. Silti ‘duunia’ tai ‘työtä’ ei kannata varsinaisesti väheksyä tai vältellä, koska niistäkin on usein löydettävissä syvempiä merkityksiä. Se, että antaa omakohtaisen merkityksen tulla osaksi työtä vähentää huomattavasti sen kuormittavuutta ja usein merkityksen syntyminen työhön vaatii juuri pysähtymistä ja sen ihmettelemistä miksi ja ketä varten oikeastaan jotain työtä tekee. Koko elämän sisäinen mielekkyys voi hyvinkin löytyä toisten palvelemisesta tai muusta työstä toisten hyväksi, mutta harvemmin se löytyy reaktiivisesta toisten odotuksiin vastaamisesta.
    Viittauksissa kannattaa käyttää muotoa (Hellsten, 2014) tai (Hellsten 2014, 13). Kustantajaa tai lehteä ei tarvitse mainita tekstin lomassa olevissa viittauksissa jos kirjoittaja on tiedossa.

    3.11.2017
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close