Hohoijaa taas tätä elämää. Kauhee meno päällä tässä iänikuisessa uraputkessa, joka muistuttaa enemmän vesiliukumäkeä, joka vastustaa luonnonlakeja. Deadlinet iskee päälle, opparia pitäs tehdä, esseitä, projekteja, liikevaihtoa, kehittää tiimiä, hoitaa kuitteja, urheilla, nikua hyvin, viettää sosiaalista elämää, käydä tervehtimässä vanhempia, tehdä sitä ja tehdä tätä. Sitten kun ne on hoidettu, niin uus kierros! Loppupeleissä kaikki on kuitenkin paskaa ja sitten kuollaan. Ainoa asia, mitä voi tehdä, niin koittaa nauttia matkasta.

Jos kuitenkin lopetetaan masistelu ja aletaan miettimään kokonaiskuvaa ja sitä mistä ponnistetaan, missä ollaan nyt ja mihin ollaan menossa. Sarasvuon sanoin ”ei voida rakentaa sen päälle, mitä ei ole, eikä voida lähteä sieltä, missä ei olla, eikä edetä sitä kohti, minkä olinpaikkaa ei tiedetä”. Tämäkään ei ole suora lainaus varmaan, mutta sallittakoon pieni räätälöinti. Onko sen niin väliä. Esseehän tämäkin vain on ja tärkeintä on reflektointi.

Kun miettii sitä polkua ja myllerrystä, joka tässä 25 vuoden aikana on tätä tiedostavaa lihakimpaletta kaulinut tällaiseksi tietyn muotoiseksi, sekä tietyillä ajatuksilla ja tiedostuksella varustetuksi lihakimpaleeksi, niin se on ollut antoisa, kompleksinen, elämyksellinen, dramaattinen, kohtalokas ja ennen kaikkea erilainen, kuin kellään muulla. Eli siis juuri samanlainen, kuin kaikilla muillakin, uniikki ja oma, mikä tekee ihmisestä sen samanlaisen uniikin lumihiutaleen muiden joukkoon. Samanlainen erilainen, hipsterefekti. Tähän lumihiutaleeseen vaikuttavimmat voimat ovat varmasti rakastava ja hyvä perhe, sekä perhepäivähoitopaikka. Lauseet kuten ”tärkeintä ei ole voitto, vaan reilu peli” ”valheella on lyhyet jäljet” ”ei kysyvä tieltä eksy”, muodosti pikkuhiljaa rehdin ja suoran arvopohjan. Luonne ja persoona muovautui lopulta insinöörimäisen rationaaliseksi, kun kotona huone täyttyi romusta, virtapiirien juottaminen opetettiin ennen lukemista ja oppiminen tapahtui hyvin varhain jo Internetin syövereissä, hyvin löysin aikarajoittein. Samalla pohjalla jatkui tekninen insinöörimäinen asenne läpi peruskoulun amiksen kautta insinööriopintoihin ja akatemialle. Ammattikoulun aikaan järjestötoiminta vei mukanaan ja siellä opin enemmän kuin missään muualla ihmisistä, lojaalisuudesta ja oman heimon merkityksestä. Se kasvatti ja antoi niin paljon, että olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen siitä, että autan pyyteettömästi kaikissa tilanteissa kasvattijärjestöäni ja välittäisin omaa osaamistani uusille toimijoille, jotta heillä olisi mahdollisuus samaan kasvutarinaan, minkä itse siellä koin. Siihen koko järjestötoiminta perustuu. Akatemialla olen oppinut myös paljon, eikä tämä kaduta päivääkään. Ammattikoulussa puhuin vielä että ”minustahan ei sitten tule mitään kauluspaitaista konttorirottaa”, mutta tässä sitä ollaan. Istutaan tälläkin hetkellä toimistopöydän ääressä kauluspaidassa.

Nykyisin olenkin edelleen se rationaalinen tekemällä oppiva insinöörityyppi. Tiimiroolitestissä selvästi se ”kylmä kala” joka vaatii faktoja tunteiden sijaan. Selvästi erilainen kuin muut ihmiset. Jollain mittarilla jopa menestynyt, mutta lähinnä muiden silmissä. Eräs asiakas oli jopa kehunut toiselle tiimiläisellemme sitä, kuinka ahkera olen, vaikka en ole ikinä tavannut kyseistä henkilöä, saati työskennellyt tämän kanssa. Monet kaverit puhuu että ”siistiä kun sula on se firma, joka tekee kaikkee siisitiä”, vaikkakin osani on vain yksi kuudestoistaosa. Joku väittää, että tietäisin kaikesta kaiken, vaikka tiedän lähinnä pintapuolisesti jotain monesta asiasta ja sitten loogisesti päätellä miten asia on tai mistä saisi lisää tietoa. Oikeaa osaamista ei omasta mielestä juuri ole, koska en täytyä juuri minkään työpaikkailmoituksen hakukriteerejä. Kaikki siis tuntuu ainakin omasta mielestä vahingossa tehdyltä kulissilta, joka ei oikeasti kestäisi happotestausta tai tarkempaa tarkastelua. Tälle on toki termi ”valehtelijasyndrooma”, jonka olemassa olon tietäminen, antaa hieman armoa itselle.

Tulevaan jos tähtää, niin ei oikein voi tähdätä. Aika sumeaa ja ainut mihin voi luottaa, on sattuma. Jotain tulee, jos on tullakseen. Edesmennyt suuri suomalainen ajattelija Matti Nykänen sanoi aikanaan ”anna tsäänssille mahdollisuus”, ole siis mahdollisuuksille alttiina ja tartu tilaisuuteen. Tätä ideologiaa ajamaan kannattaa katsoa elokuva ”Yes man”, asioille pitää sanoa kyllä. Ainut mihin lopulta tähtää, on että pääsisi mahdollisimman pian sijoittamalla omavaraiseksi ja olisi iankaikkisesti vapaa oravanpyörästä ja saisi tehdä mitä vaan. Vaikka maata koko päivän sängyssä, jos niin päättää.

Pitäisikö siis pysähtyä? Onhan tämä ihan järkyttävää sitten loppupeleissä. Pitäisi saavuttaa jatkuvasti jotain, ja olla menestynyt. koko ajan kilpailla muiden kanssa kaikesta ja olla se paras. Kuitenkin ihan sama missä asiassa koet olevasi hyvä, niin japanista löytyy joku 5 vuotias, joka on silti sinua parempi siinä. Jatkuvaa stressiä ja painetta mikä vie hyvinvoinnin. Kaasu on hirtetty kiinni, vaihde ykkösellä ja putki on kuitenkin kuristettu. Vähemmästäkin kärähtää kansipahvi puhki. Viime talvena se oli aika lähellä, nimittäin luovuttaminen kaikkien näiden urasuunnitelmien kanssa ja ”down siftata”. Vanha koulukaveri kyseli vanhassa ammattikoulun luokan ryhmässä, että olisiko kukaan töitä vailla? Sandvikilla olisi asentajan paikkoja auki ja hyviä tekijöitä kaivattaisiin. Itse siellä aikoinaan työskennelleenä aloin miettiä sitä mielenrauhaa, jonka siitä saisi. Tasainen ja riittävä palkka, ison talon edut, tasainen arkirytmi, mukavat työtehtävät, missä näkee heti kädenjälkensä, eikä tarvitse tehdä juurikaan aivotyötä. Harkitsin asiaa yön yli, mutta en uskaltanut luovuttaa. Niin paljon on kuitenkin näiden unelmien eteen tehty työtä, että e olisi todella epäkunnioittavaa kaikkea kohtaan, varsinkin itseä. Tajusin samaan aikaan olleessa mökkipajassa jotain, mikä kolahti aika pahasti. Multa kysyttiin, että ”olenko tarpeeksi epämukavuusalueella?”. Hieman pohdittua tajusin, että en ole ollut juurikaan mukavuusalueella. Vuosiin. Ymmärsin miksi esimerkiksi Rukalla pipolätkää järkätessä itselle oli niin mukavaa ja luontaista painaa ”pyyteetöntä” fyysistä työtä ja lyödä ”verta pakkiin”. Miksi Cityfrisbeegolffissa lippusiimojen veto ja korien asettelu tuo autuuden tunnetta. Mikä ihmeen vietti sai pystyttämään 6 makkaragrilliä Pyynikinajoihin. Miksi satunnaiset muuttokeikat tuntuvat jollain perverssillä tavalla mukavalta. Se on se tekemisen meininki. Tehdään jotain konkreettista ja työn jäljen näkee fyysisesti heti. Jotain tulee valmiiksi. Kyllä valmiiksi. Tajusin tämän itseasiassa nyt tätä lausetta kirjottaessa. Sarasvuo puhui eräässä podcastissään siitä, kuinka asioiden loppuun saattaminen ja valmistuminen on oikeastaan ihmisen ainut moottori. Enhän minä ole saanut mitään loppuun juuri koskaan. Edellinen tutkinto, kesken. Tämä tutkinto, kesken. Projektit, kesken. Oppari, kesken. Asunnon siivous, kesken. Auton korjaaminen ja katsastus, kesken. Ylä-asteella vitsinä heitetty ”Arttu kesäkuntoon 2018”, kesken. Kaikki, kesken. Esseepisteet, kesken. Tämäkin essee on roikkunut viime elokuusta lähtien. Nyt on toukokuu. Jos siis en olisi epämukavuusalueella, niin en olisi tässä. Olisin Sandvikilla, tai jossain muualla persvakoäijäilemässä.

Pitää siis vielä puskea eteenpäin epämukavuudessa, että saavuttaa menestyksen ja lopulta vapauden, jolloin voi vain luovuttaa. Heittää hanskat tiskiin ja olla välittämättä mistään mitään. Nauttia oloneuvoselämästä ja tyydyttää mieltymyksiään, mitä ikinä mieleen juolahtaa, siinä ja nyt.