Ensimmäinen kirja, jonka nappasin jo elokuussa Mummolan eli Proakatemian pienen ”kirjaston” hyllystä oli Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut. Olin innoissani, sillä kirjan kuvailtiin käsittelevän ihmistä ja muuttumisen ihmettä. Se olisi siis täydellinen ensimmäisen esseeni aihe, olinhan muutoksen keskellä tultuani akatemialle ja pyrkiessäni pois oravanpyörästä ja vuosien TES-taulukon mukaisesta minimipalkasta. Olin vuotta aiemmin palannut koulunpenkille, en ainoastaan opiskellakseni ja sitä myötä löytääkseni uuden ammatin vaan myös löytääkseni itseni. En ole koskaan tiennyt, mikä minusta tulee isona ja se kysymys on aina yhtä ahdistava. Kirjasta ei tullut kuitenkaan ensimmäinen, toinen eikä kolmaskaan esseeni. Heti ensimmäiset kappaleet luettuani huomasin, että minun tulee lukea kirja pikkuhiljaa ja antaa itselleni aikaa prosessoida lukemaani. Näin myös Hellsten itse totesi, että kirja tulisikin lukea. Säikähdin jopa sitä, miten paljon kirja puhutteli minua ja laskin sen kädestäni välillä pariksikin viikoiksi tai itseasiassa jopa kuukaudeksi.

Tunnista riippuvuutesi ja päästä irti kontrollista

Hellsten on teologi ja terapeutti, joka lapsuudessaan on kokenut vahvasti isänsä alkoholismin. Kirjassa hän käsitteleekin sen vaikutusta esimerkkinä ihmisen kasvamiseen ja persoonan rakentumiseen. Vaikka ei olisikaan kokenut samaa, voi hänen kuvauksiinsa samaistua varmasti moni. Alkoholismin voisi korvata niin monella muulla riippuvuudella kuten syömishäiriö, pelaaminen, urheilu, opiskelu, älypuhelimet ja sosiaalinen media tai jopa parisuhde. Jokaisella on se oma pirunsa olkapäällä, kaikki eivät sitä vain välttämättä tiedosta. Ajatuksia kirjassa herätti etenkin toteamus siitä, että loppua kehittymiselle ja itsetutkiskelulle ei ole vaan itsensä etsiminen on jatkuva prosessi, jolle ei ole määränpäätä. Tähän ei Hellstenin mukaan ole oikotietä, vaan oma heikkous on uskallettava kohdata päästäkseen eteenpäin. ”Todellinen kasvu alkaa heikkouden tunnistamisesta.” Itselleni ja varmasti monelle muullekin tämä on epämukavuusalueelle menemistä, sillä usein ikävämmät asiat elämässään halutaan nimenomaan pitää poissa mielestä. Hellsten kutsuukin tätä totuuden etsimisen epämukavuudeksi.

Ihmisellä on tapana yrittää hallita elämää tavalla tai toisella. Toiset ovat juuttuneet rutiineihinsa ja viettävät päivänsä aamusta iltaan ja viikosta ja kuukaudesta toiseen saman kaavan mukaan. On myös ”sitten kun”-ihmisiä, jotka lykkäävät verukkeiden avulla asioiden suorittamista tulevaisuuteen. Kiireelliset ihmiset taas luovat kiireen, jotta eivät kohtaisi todellisuutta, omaa tyhjyyttään ja riittämättömyyttään. Osa ihmisistä tekeytyy täydellisiksi, toiset näkymättömiksi ja jotkut elävät omaa elämäänsä toisten kautta. Harmillisen moni kontrolloi elämäänsä päihteiden avulla. Oli ihmisen tapa kontrolloida elämäänsä mikä tahansa, niin Hellstenin mukaan kontrolloiva ihminen pakenee kontrollin avulla itseään. Tällainen ihminen ei uskalla paljastaa ja kohdata omaa voimattomuuttaan ja heikkouttaan, vaikka juuri niiden kohtaaminen on keino kehittyä ihmisenä eteenpäin.

Myönnän suoritusyhteiskunnan vaikutuksen omaan käyttäytymiseeni ja syyllistyväni itsekin elämäni liialliseen kontrollointiin. Olen viime vuosina kuitenkin tiedostanut sen paljon paremmin ja pyrkinyt muutokseen. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, olen opetellut tekemään tilaa elämiselle, elämän pienistä iloista nauttimiselle. Ennen luulin tavoittelemisen arvoisiksi elämän kohokohdiksi suuremmat mainitsemisen arvoiset asiat kuten ulkomaanmatkat, menestyminen opinnoissa ja työelämässä sekä mahdollisesti oman perheen perustaminen. Ne ovat edelleen tavoittelemisen arvoisia, mutta olen oppinut lisäämään matkan varrelle paljon asioita, jotka saan ainoastaan luopumalla liiasta kontrollista. Vaikka kalenteri tuntuisi täydeltä, spontaanin kahvitreffin sopiminen kaverin kanssa järjestyy lykkäämällä muka-tärkeää-tehtävää hieman eteenpäin. Maailma ei siihen kaadu ja usein saan vain lisäenergiaa siitä, että heittäydyin hetkeksi virran vietäväksi.

Ilman pelkoa ei ole rohkeutta

Ehkä yksi voimakkaimpia asioita, jonka annamme kontrolloida elämäämme, on pelko. Se estää meitä elämästä täysillä. Kirjan yksi herättelevimpiä ajatuksia oli se, että kulkemalla omia pelkojamme kohti kutsumme itse asiassa elämää luoksemme ja heräämme henkiin. Tämä edellyttää myös itselle luomiemme turvarakenteiden purkamista. Monet eivät tähän kykene, sillä se vaatisi liiallista muutosta ja itsensä kohtaamista. Tästä syystä esimerkiksi moni sinnittelee ikävässä työssä tai parisuhteessa.

Pelon kanssa käsi kädessä puhutaan usein rohkeudesta. Hellstenin mukaan ihmisiä, jotka uskaltavat kohdata itsensä ja heikkoutensa yhdistää yksi ominaisuus ja se on rohkeus. Yleensä ajatellaan, että rohkeat ihmiset eivät pelkää mitään. Hellsten kuitenkin kääntää ajatuksen päinvastoin todetessaan, että rohkeus on sitä, että toimii vaikka pelottaa. Että ilman pelkoa ei ole olemassa rohkeutta. Toisin sanoen, jos joku väittää, ettei pelkää mitään, niin se on valhetta. Itsekin koen tämän väittämän niin, että ihminen joka sanoo, ettei pelkää mitään ei todellisuudessa uskalla kohdata sitä pelottavinta eli itseään. Tällainen ihminen ei hyväksy omaa eikä usein muidenkaan haavoittuvuutta ja peittää omansa liioitellulla itsevarmuudella.

Olenko sitten itse rohkea ja pelkäänkö mitään? Usein vitsailen olevani aika pelkuri. Pelkään käärmeitä ja hämähäkkejä, sukeltamista ja vedenalaista maailmaa ylipäätänsä, isoja koiria, verta, sairaaloita, pimeyttä, kuolemaa ja suuria ihmismassoja. Moni voisi pitää minua pelkurina. Pelkään myös naurunalaiseksi joutumista, verenluovutusta ja vieraita asioita joihin en voi valmistautua. Olen kuitenkin tehnyt tietoisen valinnan kohdata pelkojani yksitellen ja olemalla samalla armollinen itselleni. Olen käynyt pari kertaa verenluovutuksessa, vaikka kynnys mennä onkin korkea. Rohkaisen itseäni avaamaan suuni ja tuomaan esille mielipiteitäni, vaikka epäilenkin niiden saavan kannatusta. Olen muuttanut kaupungista ja maasta toiseen paikkoihin, joissa minulla ei ole yhtään tuttua ympärilläni. Olen valinnut peruskoulun jälkeen suuntani oman pääni mukaan ilman, että seuraisin kavereideni tai perheeni valintoja. Useiden valintojen kohdalla pyrin punnitsemaan asiaa siltä kannalta, onko ratkaisu, johon lopulta päädyn sellainen, jonka koen, että yhteiskunta tai lähipiirini haluaisi minun valitsevan ja joka nostaisi tavallaan statustani muiden silmissä. Vai perustanko valintani sille, minkä ratkaisun koen vievän oman persoonani kehittämistä eteenpäin ja on todellisempi omille arvoilleni ja samalla otan riskin, että moni kyseenalaistaa valintani ja pitää minua jopa vähäjärkisenä. Yleensä jälkimmäinen on aina se pelottavampi ja haastavampi vaihtoehto ja silloin jos koska tarvitaan rohkeutta. Koen siis olevani arkisen pelokas, mutta pidemmällä tähtäimellä rohkea.

Onnellisesti eksyksissä

Hellstenin mukaan elämässä kuuluukin eksyä. Elämästä saa eniten irti, kun ei pyri kontrolloimaan sitä ja määrittämään itse mitä sen tulisi olla. Elämä on paradoksi ja täynnä ristiriitoja ja vastakohtia. Jo tämä itsessään todistaa sen, ettei elämää voi edes hallita. Se kuitenkin pakottaa ajattelemaan ja tutkimaan asioita syvemmin. Ei voi eksyä olematta rohkea. Se taas vaatii sitä, että opettelee sietämään epävarmuutta. Olen vuosien mittaan hyväksynyt sen, etten tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona. Olen myös tiedostanut sen, ettei minun tarvitse sitä koskaan tietääkään, sillä voin halutessani aina vaihtaa kurssia. En ikinä ajatellut, että minusta voisi tulla yrittäjää. Kiinnostavinta onkin sen asian tiedostaminen, että yrittäjänä voin olla ihan mitä itse vain haluan. Jotenkin luulin aina, että yrittäjyys on joko periytyvää tai vähintäänkin, että vain tietynlaiset ihmiset ovat siihen soveltuvia. Tiivistettynä mielsin yrittäjiksi ekstrovertit, joilla on valmis kannattava bisnesidea ja entuudestaan varallisuutta tai vähintäänkin hyvät verkostot rahoitusta ajatellen. Nykyhetkestä tarkasteltuna vanha ajatusmaailmani on erittäinkin typerä. Yrittäjä on ihminen, joka on rohkea ja uskaltaa kohdata epävarmuutta toteuttaakseen itseänsä ja unelmaansa. Yrittäjä paljastaa haavoittuvuutensa myöntämällä muille, ettei tiedä tai osaa kaikkea. Sen tekemällä hän myös mahdollistaa kasvunsa ihmisenä ja yrittäjänä.

Olenkin antanut itselleni luvan olla onnellisesti eksyksissä Proakatemialla. Olen päästänyt irti jälleen yhdestä turvaverkosta päätyen taas epämukavuusalueelleni. Johan tunnettu lausahduskin menee niin, että turvallisuudessa ei kasva mitään uutta. Olen kuitenkin omasta tahdostani epämukavuusalueella, joten minulla ei ole mitään hätää. Se on oma tietoinen valintani päästäkseni matkallani eteenpäin, vaikka en edes tiedä määränpäätäni. Varmuutta saan aiemmista kokemuksista, joiden perusteella tiedän, että suurin kasvuni on tapahtunut aina ollessani epämukavuusalueellani. Kun olen edennyt harppauksin jättäen taakseni tutun ja turvallisen. Seuraavat harppaukset olen tietoisesti tullut ottamaan Proakatemialle, sillä minulla on ikävä sitä huikeaa fiilistä, kun ylitän itseni oikein kunnolla. Proakatemia on kuin kulttuurishokki, jonka aikoinaan koin ollessani vaihto-opiskelijana Englannissa. Siellä minulla meni ensimmäinen puoli vuotta pelkästään sen oppimiseen, miten opiskella paikallisen yliopiston tavoin. Lisäksi ympärilläni oli vieras kulttuuri ja ihmiset, joihin tutustua. Se kokemus oli raskas, mutta sitäkin antoisampi ja opettavaisempi. Odotankin jännityksellä sitä hetkeä, kun kahden vuoden päästä katson taaksepäin matkaa, jonka olen nyt tullut Proakatemialle kulkemaan. Saan siitä juuri sen verran irti, mitä olen itse sille valmis antamaan ja miten paljon olen valmis kohtaamaan epävarmuutta matkan aikana.