Paska homma, ylikonstaapeli

17.01.19 Esseen kirjoittaja: Samuel Kautto
Kirjapisteet: 2
Kirja: Psykologiset perustarpeet ja työn merkityksellisyys
Kirjan kirjoittaja: Jaakko Sahimaa
Kategoriat: Johtaminen

 

”Paska homma”, ajatteli huumerikosylikonstaapeli Pekka Syvänen – kun kutsu kävi Poliisin tehtävänjakoon Vantaalle koskien Jari Aarnion viimeisimpiä rikosepäilyjä. ”Kaikki [kutsutut] ei saapunut paikalle, jotkut otti sairaslomaa siinä vaiheessa” (Syvänen, 2019).

 

Aarnion kaltaisessa jutussa lienee selvää, että kutsu hommiin voi herättää ties mitä tunteita. Otaksun siis olevan luonnollista, että osa ei halunnut tulla tehtävänjakoon lainkaan – syystä tai toisesta. Pekka ilmestyi paikalle ”paska” -tunteestaan – jonka hän ihailtavan rehellisesti yleisön edessä myöntää – huolimatta.

 

”Poliisin työssä hierarkia on puolisotilaallinen”, Syvänen kertoo. Työnjakoon kutsutut on ennalta valikoitu, ja heille on jo määritelty oma osuus tutkintakokonaisuudessa. Valinnanvapaus työtehtävien suhteen on hieman eri tasolla kun yrittäjällä, ja esimerkiksi meillä täällä Proakatemialla. Unelmien kouluksihan me tätä kutsumme, kun saamme periaatteessa tehdä mitä lystäämme.

 

Meillä onkin täällä rutkasti intoa ja proaktiivisuutta. Hakeudumme oma-aloitteisesti tehtäviin ja projekteihin, joissa näemme juuri itsellemme potentiaalia, tai jos projekti tuntuu muuten vain ”mukavalta” ja sopivalta. Jos joku yrittää yläpuolelta sanella meille projekteja ja tehtäviä, meillä on täydet oikeudet kieltäytyä.

 

Jos ylikonstaapeli töihin lähtiessään toteaa ”Paska homma kun pitää mennä töihin”, eikö voisikin kuvitella, että kaveri ei välttämättä ole päivän hommista ihan täysin into piukassa? Aika gonahtanut koppalakki.

 

Päästyään työnjakoon ja saatuaan tehtävänsä, rikosylikonstaapeli Syvänen kuitenkin innostui työtehtävästä. Huolimatta alkuperäisestä fiiliksestään, ja siitä, että joku muu on työtehtävän määrittänyt. ”Innostuminen on myös ammattitaitoa”, Syvänen kuvaili kun kävin jututtamassa häntä tammikuun Prosemman jälkeen. Ehkä tuota säntillistä innostumisen taitoa tarvitaankin juuri siihen, että huonosta fiiliksestään huolimatta jaksaa vaivautua paikalle tehtävänjakoon, ja lopulta syrjäyttämään ”paska keikka”-ajatukset kun on aika kääriä hihat. Silloin innostumisen ammattitaito tarjoaa mahdollisuuden jaksaa, tarttua toimeen ja innostua tekemisestä. Innostumisen ammattitaitoon ei välttämättä liity suoraa innostumista – vaan ehkä jopa sinnikkyyttä odottaa innostumista kuin aamuaurinkoa talven pimeydessä. Innostumiselle kannattaa tarjota mahdollisuus.

 

Ymmärsin, että innostuessaan Syvänen löysi arvokkuutensa ja merkityksensä koko jutun selvitystä ajatellen. Varmistin tämänkin asian Syväseltä Prosemman jälkeen. Hän itse kuvaa, että kun näkee työn yli, läpi tai ”edelle” – esim 2 viikon päähän – on helpompi nähdä oma merkityksensä ja innostua työstä. Siis kun näkee, ”miten oma työ voisi vaikuttaa koko lopputulokseen” (Syvänen), mitä konkreettista on kahden viikon päästä.

 

Joku näkee, toinen voi olla sokea. Yksi voi nähdä kauas, toinen tarvitsee silmälasit tai kiikarit katsoakseen sinne. Johtajuudessa hieno taito on, jos osaa nähdä esimerkiksi kahden vuoden päähän, Syvänen kuvaa.

 

Vaikka näkisit kahden vuoden päähän, muutoksia matkalla sinne tulee aina. Sellaisia muutoksia, mitkä täytyy yksinkertaisesti ottaa vastaan, hyväksyä. Rikosmaailmaa ajatellen, jos todistaja esimerkiksi vaikenee tai kuolee, syntyy iso muutos. Lopputulemaan – sinne, mihin katsotaan – laskeutuu ikään kuin suuri pilvipeite edelle. Ei välttämättä tiedä mihin suuntaan astua, päämäärä voi projektissa kuin projektissa olla yhtäkkiä täysin sumun peitossa sattumusten seurauksena. Miten silloin enää jaksaa ja innostuu?

 

Voiko ammattitaidolla innostua yhä, jaksaa painaa sumun läpi, palata sama reitti takaisin huomatessaan menneensä sumussa harhaan, ja koittaa uudelleen toiseen suuntaan?

 

Erityisesti jos innostuminen on eteenpäin näkemisestä tai yksilön merkityksellisyydestä kiinni, kenen vastuulla on innostua ja innostaa?

 

”Merkityksellinen ja arvokas työ luo itseään toteuttavan positiivisen kierteen, joka hyödyttää yksilön lisäksi myös sekä yrityksiä että yhteiskuntaa. Esimiehillä ja johtajilla on tässä tärkeä rooli. He voivat johtaa ja synnyttää kokemusta työn merkityksellisyydestä.” (Rajaniemi & Harju, 180.)

 

Sahimaan (Psykologiset perustarpeet ja työn merkityksellisyys Pro Gradu, 2017) ajatuksen mukaan meillä Proakatemialla sooloprojektin tekijällä on suuri vastuu itsellään, omasta jaksamisestaan ja innostumisestaan merkityksellisyydenkin kautta. Mutta eipä se aina niin timanttista ja helppoa ole ryhmätyössäkään.

 

Proakatemia-projekti matkana on joskus kuin lumen alle peittämä, ehkä määrittelemättömän pitkä portaikko. Voi olla, että seuraavan askelman muotoa hädin tuskin erottaa lumipyryn alta. Ennen maalia on melkoinen sumu.

 

Useampi henkilö projektissa voi tällöin olla osaltaan helpottava vaihtoehto. On kevyempää astella ylös seuraavaa askelta yhdessä hakien. Vaikka astelu olisi hidasta tai epävarmaakin, joku todennäköisesti askeleen löytää lumen alta. Kovin tehotonta se voi olla, tosin – ja kysyy älytöntä sitoutuneisuutta tuntemattomaan. Kyseenalaistavaa, järkevää epäilystä siitä, onkohan seuraavaa askelta lumen alla ollenkaan, on pakko sietää.

 

Ihmisellä on tarve merkitykselliseen toimintaan omassa elämässään. (Rajaniemi & Harju, 179.) Jotta työn merkityksellisyys voidaan projektitiimin tai esim. työntekijän toimesta nähdä, on elintärkeää, että päämäärä on jollain tasolla määritelty. Päämäärän määrittely konkretisoi sen työn tekijälle näkyväksi, olipa todellisuudessa edessä minkälaisia pilviä ja lumipyryjä tahansa.

 

Proakatemialla lumisia portaita astellessa voi innostaminen (ja innostuminen itse) olla joskus hankalaa. Unohtamatta vapautta, on meillä myös haasteita nähdä sinne, mitä askelmilla, saatika lopulta portaiden päässä on odottamassa.

 

Yksi työkalu minulla on: katsoa taaksepäin. Näethän ne tähän asti kuljetut askeleet selvästi lumessa. Mutta aina ei sekään auta – etenkään jos askelmia ei olla päästy turhan montaa eteenpäin, tai jos askelmat takana on täynnä hapuilevia ja epävarmoja kengänjälkiä.

 

Merkityksellisyyden luominen Proakatemia-projektissa on tärkeää. Osaltaan elämään ja työhön syntyy jo arvoa ja merkityksellisyyttä, kun saa päättää tekemisistään vapaasti. Merkityksellsyyden neljästä perustarpeesta omat, autonomian ja kyvykkyyden toteuttamisen tarpeet täyttyvät helpostikin Proakatemian vapaudessa projektien suhteen. Kaiken yhteisöllisyyden keskellä läheisyys ja hyväntekeminen (Yhteys toisiin ihmisiin) tyydyttyvät täällä helposti myös – vähän turhankin helposti ilman mitään projekteja. Jos elää akatemialla ihmisten tapailun innosta ja biljardia pelaamalla, ja yhteys toisiin ihmisiin (Kaavio) toteutetaankin ilman projekteja pelkän yhteisöllisyyden kautta, voisiko ollakin niin, että merkityksellisyyden painoarvo projekteissa kärsii?

 

Olkoon niin tai ei, on silti selvää, että innostuminen ja motivoituminen on tietynlaista vuorovaikutusta. Niin innostajalla kuin innostujalla on motivaation luonnissa oma osansa, ja molemmat osapuolet voivat niin olosuhteista huolehtimalla kuin asennoitumalla ennalta virittäytyä innostavaan tilaan.

 

Lähteet:

 

Sahimaa, Jaakko: Psykologiset perustarpeet ja työn merkityksellisyys työtyytyväisyyden, työpaikkaan sitoutumisen, työtehokkuuden ja työpaikalla tapahtuvan vapaaehtoisuuden selittäjinä Pro Gradu -tutkielma, Helsingin Yliopisto, 2017

 

Teija Harju & Kari Rajaniemi: Työnohjaaja-koulutuksen satoa -julkaisu, Satakunnan Ammattikorkeakoulun raportit, 15/2018

 

Syvänen, Pekka 2019: Luento: Tarinoita tiimityöskentelystä Jari Aarnio -keissin takaa. Tammikuun projektori 9.1.2019 Proakatemialla

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!