Omistajuus itsessään ei tuo arvoa, vaan omistajuutta tuo subjekti, eli omistaja. Omistaja synnyttää omistajuuden omia tarpeitaan varten, avaa Tero Luoma kirjansa Osaava omistajuus. Tämä ajatus sai minut pohtimaan itselleni herkullista aihetta, nimittäin omistajuutta Promisiassa. Tilanne omassa päässäni asian suhteen on huomattavasti rauhoittunut aiempaan verrattua, mutta Luoman ajatukset herättivät uutta puhtia pääkoppaani. Minulla itselläni on tarve omistaa Promisiaa tällä hetkellä, koska ilman sitä elämäni olisi ammatillisesti hyvin tyhjä. Minulla on luontainen halu saada aikaan jotain merkittävää. Osaava omistajuus -kirjan myötä sain loistavia tausta-ajatuksia liittyen omistajuuteen yleensä sekä myös monipuolisia pointteja Promisian kaltaisessa ympäristössä esiintyviin omistajuuden muotoihin.

Luoma kertoo kirjassaan, että omistajuudella itsellään ei ole merkitystä, sillä se ei ole itseisarvo. Omistaja määrittää sen ilmenemismuodon. Bisneksessä omistajuudella on viisi näkökulmaa:

Taloudellinen näkökulma on ilmeinen, sillä yritys perustetaan lähes poikkeuksetta tuottamaan omistajilleen rahallista hyötyä – niin Promisiankin tapauksessa. Osuuskuntamme 19 omistajan taloudelliset taustat ovat arvatenkin hyvin erilaiset, ja ne vaikuttavat myös kunkin tarpeeseen omistaa Promisiaa nimenomaan tästä näkökulmasta.

Oikeudellinen näkökulma omistajuuteen on melko itsestään selvä, sillä Suomen laki määrittää, että olemme laillisessa vastuussa Promisiasta – oikeudellisesta omistajuudesta ei siis ole pakotietä – ainakaan omistajana pysymällä.

Sidosryhmällinen näkökulma on nähdäkseni yksi meidän tapauksemme tärkeimmistä. Tarvitsemme asiakkaita, tukijoita, sparraajia sekä kyseenalaistajia, jotta pystymme luomaan yrityksemme vastaamaan ulkomaailman tarpeita. Yksikään bisnes ei pyöri, jos se tyydyttää ainoastaan sen omistajien tarpeet. Meillä on ollut vaikeuksia nähdä tätä – tai sitten meille riittää se, että olemme näennäisesti olemassa niin kauan kuin opiskelumme niin vaatii. Jos jokainen Promisian omistajista tekisi viikkotasolla töitä jonkin potentiaalisen sidosryhmän kanssa, ei tämän näkökulman puutteellisuudesta tarvitsisi edes keskustella.

Yhteiskunnallinen näkökulma tuskin näyttelee pelkästään Promisian kohdalla isoa roolia. Se kuuluu toki Proakatemian monen osuuskunnan ryhmään, ja Proakatemialla merkittävänä nuorten yrittäjien oppilaitoksena on yhteiskunnallista vaikutusta. Saattaisi siis oikeastaan olla järkevää ”leimautua” proakatemialaiseksi yritykseksi, eikä peitellä sitä kaikin keinoin – se tuntuu olevan ”way to go” tällä hetkellä. Millään Proakatemian yrityksellä ei ole yksinään merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta. Mikäli firma jatkaa sen omistajien jo tradenomeiksi valmistumisen jälkeen, tilanne voi toki muuttua merkittävästi. Omalla kohdallani tämä skenaario herättää valtavasti kiinnostusta, ja esimerkiksi Miela Designroom, Squad ja Agli ovat sellaisia projekteja, jotka voisivat vuosien varrella luoda Promisian omistajille omistajuutta nimenomaan yhteiskunnallisesta näkövinkkelistä.

Sidosryhmällisen omistajuuden ohella arvopohjainen omistajuus on yksi kuuma peruna Promisian sisällä. Jokaisella yksilöllä on omanlaisensa arvopohja, ja se vaikuttaa siihen, mihin suuntaan kukin haluaa yritystä viedä. Tapa, jolla Promisia ja muutkin Proakatemian yritykset luodaan, aiheuttaa haasteita arvopohjaisen omistajuuden yhtenäisyydelle. Jonkun on väistämättä joustettava, jotta firman arvopohja yhtenäistyy omistajien näkemyksistä huolimatta. Sirpaleisella arvopohjalla toimiva yritys ei voi menestyä. Mikäli yrityksen perustamishetkellä saisimme itse päättää yhtiökumppanimme, tämän näkökulman taklaaminen helpottuisi huomattavasti. Ymmärrettävästi Proakatemian toimintamalli ei sellaiseen kauhean ketterästi taivu, kun jokaiselle valitulle opiskelijalle on mahdollistettava yhtäläinen mahdollisuus valmistumiseen tiimiyrityksen kautta. Matkan varrella tapahtuvat muutokset motivaatiossa tai kemiassa yhtiöön ovat toki oma lukunsa.

Varatuomari Matti Norri kertoi vieraskynäosuudessaan Osaava omistaja -kirjassa kuinka lapsen sisäsyntyisestä ja voimakkaasta halusta omistaa voi päätellä paljon. Se on tietyllä tapaa ihmisen itsekkyyden ja omista asioista huolehtimisen ilmentymä. Toisaalta filosofi Thomas Hobbes muistuttaa, että luonnontilassa ei ole omistajuutta – mikään ei ole minun tai sinun. Ilman yhteisön luomia sääntöjä omistajuudella ei ole merkitystä. Promisiassakin on omat sääntönsä ja uskon, että niitä säntillisimmin noudattavilla on eniten merkityksen tunnetta omistajuuteen suhteessa Promisiaan. Omistajuus on kirjattu myös ihmisoikeuslakiin, jonka mukaan jokaisella on oikeus omistaa ja keltään ei saa vääryydellä viedä omistajuutta johonkin. Vuorineuvos Gustav von Hertzenin sanoin: ” henkilökohtainen omistajuuden suoja on yleismaailmallinen edellytys niin kestävälle pääomanmuodostukselle kuin yksilön vapaudellekin”. Suurimmat kollektiiviset virheemme osuuskuntana liittyvät tähän sanomaan. Olemme vieneet omistajuuden niin asemaan yrityksessä kuin oikeuden oman ideansa esittelyyn ja perusteluun – jälkimmäistä tapahtuu liki viikoittain. Ympäristötieteiden filosofi ja valtiotieteiden maisteri Markku Oksanen toteaa, kuinka omistaminen on yhteiskunnallinen instituutio, joka ohjaa ihmisten tarvitsemien resurssien saatavuutta ja käyttöä ja määrittelee ihmisten välisiä suhteita. Jokaisella meistä on erilaiset tarpeet eri resursseihin ja inhimillisesti kaikkien meidän 19 omistajan välit eivät ole keskenään yhtäläiset – toiset tulevat paremmin keskenään kuin toiset. Tämä on realiteetti, joka tulee muistaa pohdittaessa omistajuutta yhtiöstä ihmisten takana.

Näistä inhimillisistä kemia-asioista päästäänkin siihen, että yrityksen kehittyminen ja muutosvalmius lähtevät omistajista, mutta toisaalta omistajat ovat myös ne, jotka hidastavat prosessia. Amerikkalaisen filosofin John Locken mukaan työ on omistajuuden tärkein kriteeri. Jokaisella on oikeus omaan persoonaansa, oikeus omistajuuteen omasta työstään sekä oikeus omistaa asioita, jotka ovat yhdistettävissä hänen työhönsä. Kaksi ensimmäistä kohtaa ovat varsin yksiselitteisiä ja kivuttomasti toteutettavia, mutta kolmannessa on liikaa tulkinnanvaraisuutta. Riittääkö liitännäisyydeksi se, että tekee minimisuorituksen, joka vaaditaan tradenomin tutkinnon saamiseksi vai onko tehtävä esimerkiksi X-määrä rahaa firman kassaan, jotta on oikeutettu liitännäisyyteen, josta Locke puhuu?

Vaikken itse varsinaisesti ole mikään joogamestari, haluan nostaa esiin termin, josta Luoma puhuu Osaava omistaja -kirjassaan Aparigraha tarkoittaa omistamattomuutta: opettaa ottamaan vain sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee, pitämään sen, mikä juuri sillä hetkellä palvelee ja päästämään irti oikealla hetkellä. Tässähän voisi olla aihetta omaksi esseekseen tai kenties pajan sytykkeeksi. Ainakin Promisiassa on nähtävillä, että me otamme toisinaan siitä irti vain sen, minkä itse tarvitsemme – emme sitä, minkä firma tarvitsisi kasvaakseen. Lisäksi pidämme kynsin sekä hampain kiinni siitä, mihin meille on annettu oikeus. Esimerkiksi aamun pajat ja palaverit alkavat 8.15, eivätkä vahingossakaan 8.00. Mikäli erehtyy muistuttamaan ajankohdasta liian suurpiirteisesti, muistutus tarkasta kellonajasta seuraa nopeasti perässä. Itselleni ei ole ongelma tulla paikalle jo tasalta ja valmistautua alkavaan sessioon. Tällöin koen varmistavani olevani skarppina, kun kokous oikeasti alkaa sen sijaan, että vielä hengittelisin raskaasti suorittamani juoksuspurtin jälkeen ehtiäkseni kahden jäljellä olevan minuutin aikana bussipysäkiltä pajatilan tuoliin. Aparigrahaan liittyen isoin ongelma lienee kuitenkin se, että ihmiset päästävät irti vain omasta mielestään oikealla hetkellä, eivät Promisiaan peilaten. On toki tapauksia, jolloin irti on päästettävä esimerkiksi jaksamisen nimissä, mutta esimerkiksi kiinnostuksen lopahtamisen ei pitäisi olla järjestäen hyväksyttävä syy jättää sovittuja asioita kesken. Se kertoo siitä, että myöskään iso kuva ei tule prioriteettilistan kärkipäässä.