Pitää tajuta, että ei ole sääntöjä.

Kirjallisuuden genret sisältävät ison joukon totuttuja oletuksia. Kaikkien hyljeksimä tavallinen poika on ennustuksen valittu, joka kukoistaa suuren pahan. Pieni puolituinen lähtee matkalle pelastaakseen maailman. Iso paha kukistetaan. Moneen kertaan kerrotut tarinat alkavat elää omaa elämäänsä.

Kun lukija on kuluttanut koko elämänsä länsimaista mediaa kirjojen, elokuvien ja tarinoiden muodossa, hänelle on muodostunut hyvä käsitys siitä, mitä odottaa. Hyvikset eivät oikeasti ole hengenvaarassa, kaikki käy lopulta hyvin ja paha saa aina palkkansa. Muutama äkkinäinen juonenkäänne tekee tarinoista mielenkiintoisia, mutta muuten mennään samalla totutulla linjalla.

Jokainen, joka on pitänyt silmänsä auki, on törmännyt George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan. Maailmanmaineeseen kirjan ponnahtivat HBO:n tehdessä ne Game of Thrones -televisiosarjaksi.

Premissiltään sarja on kuin mikä tahansa Tolkienin jalanjäljissä alkava fantasiakirja. On keskiaikainen maailma, lohikäärmeitä ja ritareita. Hieman pidemmälle lukeminen kuitenkin paljastaa, että näissä kirjoissa kaikki ei menekään aivan totutulla tavalla.

Fantasiakirjoja on kirjoitettu iät ja ajat, ja niille on muodostunut aktiivinen lukijakunta, joka kahlaa näitä tiiliskiven kokoisia opuksia yömyöhään. Tulen ja jään laulu on kuitenkin kerännyt ympärilleen valtavan laajan ja aktiivisen fanijoukon, ja olen varma, että mikään muu sarja ei ole saanut aikaan samaa määrää faniteorioita ja ennustuksia siitä, mitä tulee tapahtumaan. Jokaista kirjaa odotetaan vuosia etukäteen palavalla innolla. Jotenkin sarja on saanut koukutettua itselleen uskomattoman laajan uskollisen seuraajakunnan.

Lukiessani Vaaralliset ideat -kirjaa, minulle vähitellen valkeni, mikä on Tulen ja jään laulun koukku. Maailma on täynnä toinen toistaan parempi fantasiakirjoja, mutta jotenkin tämä kyseinen oli erilainen. Tätä kirjaa ei vain voinut unohtaa.

Vaaralliset ideat puhuu luovuudesta eri tavalla kuin muut. Se haukkuu perinteistä ja mukavaa luovuutta ja nauraa muiden opusten luovuusharjoituksille. Luovuus tarkoittaa normeista poikkeamista ja uusien alueiden valtaamista. Aivomme ovat biologisesti ohjelmoitu pitämään kiinni kaikesta vanhasta ja totutusta. Kun jokin asia rikkoo turvallisen rajan, aivot kiistävät ja hylkäävät sen. Syy on simppeli: aivot pyrkivät säästämään energiaa aina kun mahdollista ja uusien aivoratojen luominen vaatii vaivaa. Ihminen on myös tottunut käyttämään vanhoja malleja, sillä hyväksi tunnetut toimintatavat eivät pudota ojaan, mutta uudet voivat.

Tulen ja jään laulun salaisuus piilee sen uutuudessa ja erilaisuudessa. Kirjat alkavat tavallisilla fantasiagenrestä löytyvillä juoniasetelmilla. Pian kuitenkin lukija saa kokea hämmästyksen, kun hahmoille tapahtuukin asioita, joita he eivät olisi ikinä ajatelleet. Seuraavaksi muutama hahmo kuolee aivan yllättäen, joka saa lukijan täysin hämilleen. Eihän fantasiakirjoissa näin voinut käydä! Missä ovat hyvikset ja pahikset, puhdassydämiset sankarit ja virheistään oppiminen?

Kirjoissa väärillä päätöksillä on oikeasti seurauksensa. Kun suututat väärät ihmiset, saat maksaa siitä hengelläsi. Oikein tekeminen ei annakaan kirjailijalta vapaudu vankilasta -korttia, jonka suojissa sankarit jakavat oikeutta.

Koko pahiksen konsepti on häilyvä. Jokainen hahmo kirjassa on vain hahmo, eikä heitä voida jakaa hyviin tai pahoihin. Toiset hahmot ovat antagonisteja toisilleen ja toiset käyttävät kierompia menetelmiä omien päämääriensä saavuttamiseen, mutta kukaan ei täytä klassisen kirjallisuuden määritelmää pahasta. Jokaisella hahmolla on oma erittäin pitkälle viety persoonallisuus ja taustatarina, joka selittää hänen käytöksensä. Ne, joita lukija kirjan alussa luuli tavallisiksi fantasiasankareiksi, osoittautuvatkin vain yhdeksi mitättömäksi pelinappulaksi maailman pelissä.

Kirjassa käy jopa niin, että ne hahmot, jotka eroavat kaikkein eniten perinteisen sankarin muotista, ovat kaikkein pidetyimpiä. Ensin voisi kuvitella, että kaikki haluavat lukea tarinoita oikein tekevistä ja kunniallisista sankareista, mutta Tulen ja jään laulussa tällaiset hahmot jäävät muiden varjoon. Kirjat kuvaavat ihmisyyttä todella raadollisesti, eikä voittaja ole se, joka tekee oikein, vaan se, kuka on vahvin ja kieroin.

Kirjasarja on loistava esimerkki siitä, mistä Vaaralliset ideat puhuu. Kirjojen luovuus näkyy niiden tavassa haastaa genreänsä ja tehdä asiat aivan uudella tavalla. Ne ovat älykästä kommenttia fantasiagenrestä itsestään, nauraen totutuille stereotypioille ja pitäen huolen siitä, että yksikään hahmo ei ole turvassa.

Voisi luulla, että sankareihin tottunut lukijakunta kavahtaisi näin epäortodoksista lähestymistapaa. Erilaisuus ja luovuus ovat kuitenkin ne valtit, joka ovat saaneet lukijat ihastumaan kirjaan. Hahmoja joko rakastetaan tai vihataan. Rankat juonikäänteet herättävät syviä tunteita. Kirjat todella jäävät mieleen, ja herättävät halun tietää lisää.

Kirjojen suosio saa minut miettimään ylipäätään kirjallisuuden ja tarinankerronnan totuttuja juonikuvioita. Tuntuu, että monet haluavat tehdä aina vain sankarillisempia hahmoja, jotka ponnistavat aina vain korkeammalle. Tarinoihin haetaan eeppisyyttä ja hahmot ovat toinen toistaan viileämpiä ja ihailtavimpia. Kun Tulen ja jään laulu sitten karauttaa paikalle ja tuo mukanaan kourallisen antisankareita, jotka sankarillisuuden sijaan ovat toinen toistaan kierompia, on koko fantasiagenre mullistettu.

Vaaralliset ideat puhuu juuri siitä, kuinka todellinen luovuus piilee asioiden eri tavalla tekemisellä. Jos kaikki tekevät asiaa tietyllä tavalla, luovuutta on mennä päinvastaiseen suuntaan. Tämä vaatii suurta rohkeutta ja oman epämukavuusalueensa kohtaamista. Miksi kukaan haluaisi kirjoittaa, saatika sitten lukea, ilkeistä ihmisistä, jotka kieroilevat ja kilpailevat siitä, kuka voi olla kaikista inhottavin? Kun fantasiagenre on jo pullollaan toinen toistaan mahtavampia sankareja, on Tulen ja jään laulun hahmot niin luovia ja erilaisia, että menestys on taattu.

Moni lukija varmasti tuntee syvää kiukkua siitä, kun hänen lempihahmonsa kuoli heti sarjan alussa. Pettymystä siitä, että hän ei tiedä, kenen puolesta liputtaa. Inhoa siitä, että pahat ihmiset saavat rellestää mielensä mukaan. Mutta juuri siinä piilee sarjan lumo. Realistisessa raadollisuudessa ja epävarmuudessa.

Luovuus ei ole mukavaa, ja päästäkseen omien henkisten lukkojensa yli, on askellettava rohkeasti epämukavan alueelle. Ajatukset, jotka kuulostavat aivan typeriltä palaveripöydässä heitettynä, voivatkin olla maailmaamullistavia. Luovuus on kaikkialla.

Tulen ja jään laulu on loistava mielikuvitusta avaava harjoitus. Suurimpia ajatuksia, mitä se on minussa herättänyt, on se, että kaiken ei tarvitsekaan mennä aina samalla tavalla. Miksi me automaattisesti valitsemme sen ensimmäisen mieleen tulleen asian, oli se sitten liiketoimintamalli tai hahmoidea? Mistä nämä ideat edes tulevat mieleemme? Uskon, että ne ovat tiedonpalasia, joita olemme keränneet ympäristöstämme. Ne toki ovat tärkeitä ympäröivän maailman hahmottamiseen, mutta kun yritetään luoda jotakin uutta, ne ovat vain tiellä. Ensimmäinen mieleen tuleva idea on useimmiten jotain, mikä on jo meille valmiiksi tuttua ja turvallista. Jotain, minkä olemme nähneet ympärillämme niin monta kertaa, että se on todistetusti toimiva.

Jotta voi olla oikeasti luova, on pystyttävä murtamaan nämä normaaliuden muurit. Tulen ja jään laulua lukiessani todella tajusin, että asiat voi todella tehdä monella tavalla. Miksi ihmeessä oletan niin kuin oletan? Mistä nämä ajatukset ovat peräisin? Ovatko ne hyviä siksi, että olen tottunut niihin, vai ovatko ne hyviä siksi että ne ovat oikeasti hyviä?

Ensimmäinen askel luovuuteen on normaaliuden tiedostaminen. Sitä seuraa rohkeus. Tulen ja jään laulun menestys kertoo, että rohkeus palkitaan.