Siellä täällä pitkin kirjansa Leaders eat Last kerrontaa Simon Sinek käyttää esi-ihmisiä (esim. Homo neanderthalensis ja tuoreemmat variaatiot, jäljempänä luolamiehet) kertoessaan tiimidynamiikasta mahdollisimman maanläheisellä tavalla. Sinek pilkkoo tiimien toiminnan ja johtajuuden hyvin biologis-tieteelliseen malliin. Kirjassa esitelty EDSO-malli käyttää ihmisen hormonitoimintaa – Endorfiini, Dopamiini, Serotoniini ja Oksitosiini – tiimidynamiikan ja johtamisen rakennuspalikoina.

Kuvitellaampa elävämme ajassa jo vuosituhansia ennen ajanlaskun alkua heimomme metsästäjinä. Palaamme leiriin koko päivän kestäneeltä retkeltä saaliinamme hirvi, josta riittää ruoaksi koko heimolle. Heimo riemastuu nähdessään seurueen palaavan metsästä, ja vastaanottaa päivän saaliin juosten onnittelemaan saavutuksesta ja virittäen puitteet koko heimon yhteiselle aterialle. (Sinek 2014, 62)

Sinekin luolamies-nostot herättelevät kysymyksen, johon olen usein ystäviltäni tivaillut vastauksia. Olisiko ihminen onnellisempi jos eläisimme yhä ”luolamies-aikojen” kaltaisessa alkeellisessa yhteiskunnassa? Mieti mitä kaikkea itseltäsi puuttuisi – lähdetään vaikka laitteesta, jolla tätä tekstiä luet. Ei tietenkään olisi koneita ja luureja, nykyajan viihde-elektroniikkaa, medioita, ei Esseepankkia eikä myöskään edellytyksiä edes luoda niitä. Ei lääkkeitä, kunnollista infraa tai asuinsijoja. Niin, eikä olisi mäkkäreitä tai kookauppojakaan, vaan ruoka haettaisiin itse metsästä kiviä tai keihäs kädessä peurojen perässä juosten.

Niinkin yksinkertainen asia kuin ruoan tuominen leiriin on aihe heimon yhteiselle ilonpidolle. Koko klaanin nuoret ja vanhat osoittavat iloa ja kunnioitusta – ovathan he kiitollisia, onnellisia ja ehkä helpottuneitakin tietäessään saavansa herkullista ruokaa. He kokevat mielihyvää: dopamiinia ja oksitosiinia erittyy. Itse ”leivän pöytään tuojina” saamme kokea ylpeyttä saavutuksestamme, kun olemme hetken heimon vilpittömän riemun ja huomion keskipisteenä. Serotoniinia erittyy kehoomme, kun tunnemme heimon olevan meistä ylpeitä ja olemme itsevarmoja. Oksitosiinia erittyy heimon lämpimistä ilon ja riemun osoituksista. Dopamiini jyllää kehossamme, kun koemme alfa-tyylistä saavuttamisen iloa ja ehkä jonkun sortin kuolemattomuutta ja ”ylemmyyttäkin” niin, ettei mikään voi enää pysäyttää meitä: ”tulen saalistamaan ja tuomaan leiriini joka päivä aina isomman ja isomman hirven niin, ettei kukaan unohda minua”. Endorfiini antaa meille voitontunteen, kun päivän juoksemisesta lihaksemme ovat ”iloisesti kipeitä”. Mehän suorastaan poksahdamme ilokaasuista sisällämme.

Väitän että EDSO-mallin kautta tiimiytymisen ja yhteenkuuluvuuden sekä onnellisuuden rakentuminen olisi hyvin paljon suoraviivaisempaa, kun nykypäivän ”mielihyväansat” puuttuisivat. Ei tarvitsisi vaivata päätä sillä, millä nautintoaineella tai Netflix-sarjalla virittää itsensä tänään tehtailtuun onnellisuuteen. Voisi sen sijasta juosta puolialastomana metsikössä jahdaten elukoita. Voisi kokea ylpeyttä saalistetusta eläimestä ja siitä, kun saa tuoda saaliin heimonsa ihailtavaksi sekä nautittavaksi.

Olisi hieno toimia pakon edessä niin, että mielihyvä haettaisiin aivan ihmisen perustarpeista. Ruokaahan on saatava tai muuten joku nääntyy nälkään tai kaikki kuolee. Kun heimon pääluku lisääntyy, inspiroidaan risuista ja sammaleesta muutama yösija lisää. Ei olisi liikaa vaihtoehtoja siihen, millä oman onnesi tuotat. Tämän päivän kertakäyttöhengessä onnea ja mielihyvää kun tyrkytetään aina eri etiketissä joka nurkan takana, ettei se tunnu enää miltään. Mielihyvän lähteitä on jo aivan liian helppo haalia lisää – mutta ihmisluonnon takia mielihyvän lähteiden kirjosta on varsin vaikea karsia mitään pois. Netflixinkin irtisanominen on joillekin mahdotonta.

Simon Sinekin kirja Leaders Eat Last oli lukukokemus, joka pyöräytti ajatusrulettiani kahta kauheammin kuin yleensä. Aivoillani on muutenkin yleisesti tietynlainen positiivinen (?) ongelma. Kun näen, kuulen tai joskus edes kuvittelen jotain, päässäni hyrrää jo tuhansia erilaisia ideoita. Aivan kaikenlaisia – pöhköstä fiksuun, aiheessa pysyviä tai aivan nuotin vierestä meneviä. Joskus jos ne toteutuisi, pelastaisin koko maailman, toisinaan ajattelisin vain omaa napaani. Nyt tämä karuselli pääsi vauhtiin niin kovasti, että jouduin useammankin ajatukseni kohdalla miettimään mitä näistä ajatuksista haluan korostaa tai mitä ylipäätään kirjoittaisin edes itselleni ylös. Luolamiehet olivat lähimpänä sydäntäni.

Teos herättää niin paljon ajattelun kirjoittamisen aiheita, että olisi ala-arvoista jättää kaikki tämä käyttämättä. Tulenkin ottamaan vielä yhden jos toisenkin lukiessa heränneen ajatuksen ja näkökulman käsittelyyn vielä esseepankissa. Tämä kirjoitus perustuu vain yhteen, hyvin pieneen ajatukseen ja ainoastaan yhteen näkökulmaan joka kirjasta heräsi. Vielä on valtava määrä materiaalia ja ajatusrulettini kirjavaa kategoriaa käyttämättä.