Tampere
29 Mar, Friday
9° C

Proakatemian esseepankki

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan?



Kirjoittanut: Anniina Rantalainen - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Minäkin olen yksi niistä, jotka ovat päättäneet tutustua raflaavaan kirjaan maailman haastavimmasta aiheesta: kuinka olla piittaamatta paskaakaan. Tämä Mark Mansonin teos on niittänyt kovaa suosiota ympäri maailmaa, ja onnekseni löysin sen suomeksi käännettynä äänikirjasovelluksesta. Ajattelin, että tällainen kirja on varmasti parempi kuunneltuna. En ollut väärässä.

Kuten sanottu, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (eng. The subtle art of not giving a fuck) käsittelee sitä, kuinka helppoa nykymaailmassa on vaipua turhaan negatiivisuuteen ja kääntää oikeasti ihan hyvät asiat huonoiksi. Kirjassa annetaan vinkkejä siihen, kuinka elämän asennettaan voi muuttaa.
Manson on käyttänyt kirjassaan aika rajua kieltä, mikä tuo kirjaan oikeastaan todella tarvittavaa särmää. Näin tärkeästä – ja oikeastaan loppu viimein aika surullisestakin – aiheesta puhuttaessa voimasanat ja huomiota herättävä kirjoitusasu tekevät terää. Musta huumori keventää kirjan sanomaa mukavasti, mutta pointti tulee kuitenkin todella selkeästi esille.

Kirja kolahti minuun täydellisesti, koska löysin sen vertauksista niin paljon yhtäläisyyksiä elävän elämän kanssa. Tottahan se on, että kun elämässä menee oikein hyvin, alkaa ihmeesti ahdistua ja stressata asioista, jotka eivät välttämättä ole millään tavalla tärkeitä tai ajankohtaisia. Vastaavasti, kun elämässä on vaikeampi ajanjakso, rahaongelmia, stressiä töistä ja koulusta, ihmissuhdeongelmia tai muuta sen tapaista, pienten mukavien asioiden merkitys korostuu.

Masennus on elintasosairaus. Tiimiläisemme Kirill on kertonut, että venäjän kielessä ei ole käännöstä sanalle ”masennus”. Hän itse asiassa on kuullut koko sanan ensimmäistä kertaa muuttaessaan Suomeen viisi vuotta sitten. Venäjällä monien ihmisten elämä on päivittäin hankalaa kamppailua. Ihmiset keskittyvät siihen, että heillä on töitä, ruokaa ja katto pään päällä. Siinä tohinassa ei todellakaan ehdi päivittäin ajatella, että ”onkohan minulla nyt hyvä vai huono olla”. Sen sijaan Suomessa tuntuu, että masennus diagnosoidaan joka toiselle. Enkä nyt vähättele sairautta, sen vakavuutta tai kenenkään henkilökohtaisia kokemuksia sen kanssa. Masennus on kyllä ihan oikea sairaus, ja valitettavasti meillä Suomessa siihen sairautuu aivan liian monta nuorta ja vanhaa, joka päivä. Olisiko meillä suomalaisilla kuitenkin helpompaa, jos yrittäisimme aktiivisemmin kääntää huomiomme positiivisiin asioihin?
Meillä suomalaisilla on tunnetusti tapana valittaa. Ehkä hieman kärkäs väitös, mutta näinhän se on. Kun sataa, on niin perkeleen koleaa ja märkää. Kun paistaa aurinko, silmiin häikäisee ja on hiki. Kun Linnan juhliin kutsutaan vain julkisuuden henkilöitä ja somevaikuttajia, keskustelupalstoilla kuohutaan, että missä oikeat ihmiset? Mutta kun Linnan juhlissa joskus vilahtaakin joku hiljaisempi vaikuttaja, ”normijamppa”, ihmetellään, ovatko kaikki julkimot jo käyty läpi. Noh, ainakin viime viikolla itsenäisyyspäivänä luin tällaista keskustelua Facebookista.

Tästä päästäänkin pointtiin, johon Mansonin kirjassa viitataan monesti. Sosiaalinen media. Kuinka helppoa somessa onkaan vaikuttaa onnelliselta ja luoda pilvilinnoja ja harhakuvaa siitä, millaista elämän tulisi olla! Tiedän useammankin ihmisen, jotka hypettävät ihanaa, rikasta ja antoisaa elämäänsä sosiaalisessa mediassa, mutta jotka käyttäytyvät kasvokkain täysin päinvastoin. Itse asiassa, minulla on ystävä, joka rakastaa somea ja sen vaikutusvaltaa. Hän postaa päivässä useita eri voimalauseita, ”quoteja”, pirteitä kuvatekstejä ja värikkäitä kuvia. Ulospäin vaikuttaa siltä, että hänen elämänsä olisi kerta kaikkiaan täydellistä. Mutta eihän se ole. Hän elää aivan yhtä arkista elämää kuin me muutkin. Hän käy koulua, tekee töitä ja tappelee poikaystävänsä kanssa, aivan kuin me muutkin ihmiset. Ero on oikeastaan vain siinä, että hän kokee nämä vähemmän kivat ja surulliset asiat usein todella vahvasti. Hän purskahtaa itkuun helposti, ja jos arjessa hänen eteensä tulee jokin haaste tai ongelma, muu elämä pysähtyy hetkeksi ja hän keskittyy vain tähän kamalaan, elämän pilaavaan ongelmaan.

Rakastan ystävääni, mutta on selkeää, ettei hän ehkä ole niin varma itsestään ja elämästään kuin miltä somessa näyttää. Mansonkin toteaa kirjassaan, että harvemmin itsevarmojen ihmisten täytyy hehkuttaa elämäänsä muille. Siispä kysyinkin taannoin ystävältäni, voiko hänen vahva reagoimisensa negatiivisempiin asioihin johtua siitä, että samalla, kun hän yrittää ilahduttaa muita sometileillään, hän alkaa alitajuntaisesti uskoa itsekin, että elämän pitäisi aina olla sellaista, kuin motivaatiolausahduksissa annetaan ymmärtää. Ystäväni ei oikein tiennyt, mitä sanoa. ”Voi olla”, hän vain sanoi, mutta jäi selkeästi pohtimaan sanomaani.

No, se ystävästäni. Minusta oli vain huvittavaa, että olin juuri kiinnittänyt tähän somen nurjapuoleen huomiota, kun aloin kuunnella Mansonin kirjaa. Miksi se onkin niin vaikeaa olla piittaamatta paskaakaan? Miksi me ihmiset emme voi keskittyä asioihin, joilla on oikeasti merkitystä? Miksi me hamuamme koko ajan lisää? Eikö olisi paljon helpompaa olla päivittäin tyytyväinen siihen, mitä on elämässään saavuttanut, ja keskittyä tavoittelemaan realistisia unelmiaan? Paino sanalla realistinen.
Itse asiassa tämä on toinen asia, jota jäin pohtimaan kuunneltuani kirjan. Joka ikinen päivä minulle tulee somessa vastaan tekstejä, jotka kehottavat olemaan parempi, tekemään paremmin, laihduttamaan enemmän, välittämään muista vähemmän, keskittymään enemmän itseeni ja omaan onneeni. Hyviä sanomiahan nämä kaikki ovat: on tärkeää keskittyä omaan hyvinvointiinsa ja menestykseensä, jotta niitä voi tarjota myös muille. Mutta miksi me ihmiset kerromme toisillemme sokeasti, mitä heidän tulisi tehdä elämillään? Eikö olisi tärkeämpää, että me kaikki löytäisimme omat polkumme itse?

Voisi päätellä, että ihmiset ovat keskimäärin nykyään paljon epävarmempia itsestään kuin ennen. Koska juuri somen myötä ihmisten tietoisuuteen tulee päivittäin houkutuksia ja kehotuksia parempaan elämään, unohdamme, että lähtökohtaisesti tämän hetkinen elämämme on ihan hyvää. On ihan todella hyvä, jos on työ- tai koulupaikka, katto pään päällä, ruokaa, perhe ja ystäviä. Mitä me ihmiset oikeasti edes tarvitsemme näiden asioiden lisäksi? Toki olisi tekopyhää väittää, että minullekaan täysin riittäisivät nämä asiat. Haluan matkustaa, ostaa kauniita asioita, oppia meikkaamaan paremmin, laihtua näyttääkseni hyvältä. Haluan paljon asioita, joita somessa hehkutetaan. Tärkeää kuitenkin olisi, että muistaisin – että me kaikki muistaisimme – että elämä on ihan hyvää ilman näitäkin. Voi, kuinka puhdistavaa olisikaan oppia olemaan piittaamatta paskaakaan!

 

Lähteet:

Manson, Mark: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan? 2018, Atena

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close