Kiireestä kantapäähän

19.09.15 Esseen kirjoittaja: Removed User
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kiire; Miksi aika tahtoo aina loppua
Kirjan kirjoittaja: James Gleick
Kategoriat: Oppiva organisaatio

Kiireestä kantapäähän

Johdanto

”Minä tapan itseni. Pitäisi mennä Pariisiin ja hypätä Eiffel-tornista. Lähtee taatusti henki. Hei muuten, oikeastaan voisin mennä Concordella, niin kuolisin kolme tuntia aikaisemmin, mikä olisi täydellistä. Tai hetkinen. Se – jos aikaeron ottaa huomioon, voisin olla elossa kuusi tuntia New Yorkissa mutta kuollut kolme tuntia Pariisissa. Voisin hoitaa asioita ja samalla voisin olla kuollut.” (Gleick 2001, 7.)

 

Näin moni meistä nykyaikaisista kellon, kiireen ja aikataulujen orjuuttamista ihmisistä jopa itsemurhansa suunnittelisi. Roisi aihe verrata kiireeseen, mutta se kiteyttää nykyajan elämäntavan aika täydellisesti. Aina meillä on jotakin meneillään, aina on jotakin jäämässä tekemättä jättämisen vaaraan tai aina löytyy jotakin, mitä tekisimme jos aikaa vain yksinkertaisesti olisi enemmän. Mutta mihin me todellisuudessa kiirehdimme? Töihin, kotiin, viettämään vapaa-aikaa vai vain pois kiireen keskeltä? Moni kiirehtii juuri tehdäkseen kaiken äkkiä pois alta, jottei joutuisi nipistämään aikaa vapaa-ajastaan, siitä kuuluisasta omasta ajastaan. Silti kun sitä omaa aikaa saamme, olemme usein silloinkin menossa tukka putkella kokemaan tai näkemään jotakin ainutlaatuista, jota voimme taas kiireisen arjen keskellä muistella. Näin olemmekin huomaamattamme sysänneet aluilleen oravanpyörän, joka kiirehtiessään eteenpäin ei koskaan uskaltaisi myöntää haluansa pysähtyä.

 

Zen vielä hieman hakusessa

 

Minä taas olen aina halunnut olla mahdollisimman kiireetön. Jotenkin enemmän läsnä. Silti päädyn surullisen usein uppoamaan samaan kiireeseen kuin muutkin. Mutta haluan kuitenkin elätellä toivoa ja edes jollakin tasolla tuntea olevani kiireettömän elämäntavan edustaja. Haluaisin, että minulla olisi aina aikaa tyttärelleni, puolisolleni ja kaikelle muulle tärkeälle. Kuten myös työlle ja opiskelulle. Mikäpä sen hienompaa kuin rauhoittaa itsensä ja ympäristönsä ja tehdä töitä rauhassa, keskittyneesti ja luoda upea lopputulos, jota usein kiireessä hoputtamalla ei koskaan aikaan saisi.

 

Silti yhteiskunta yrittää lakkaamatta maanitella meitä kohti kiirettä. ””Aika on lempeä jumala”, sanoi Sofokles. Ehkä olikin, hänelle. Tätä nykyä se heiluttaa raippaa”, sanoo kirjailija Glick teoksessaan Kiire. Ja näinhän se on. Aika, ja kiire ajan säästämiseksi, ovatkin nykyisin niitä määreitä, jotka sanelevat suunnan maailman harppoville askelille. Esimerkiksi jotkut tv-kanavat ovat alkaneet näyttää tulevien ohjelmien tiedot vanhan ohjelman ollessa yhä meneillään. Kiire on siis kova ja näin on saatu taas pari sekuntia pihistettyä aikataulusta. Huh, luojan kiitos. Ne meinaan olivatkin varmaan tosi tärkeät sekunnit. Myös useimpia tuotteita kaupataan avuksi kiireeseen. ”Sinulle, jolla ei ole aikaa jonottaa” tai ”sinulle, jolla ei ole aikaa sairauksille”. No kenelläpä sitä aikaa olisi enempää, meillä kaikilla kun sitä on yhtä paljon käytössä. Samat 24 tuntia vuorokaudessa, ympäri maailman.

Kun kiire nielee ja päät isonee

 

Mutta mitä tapahtuu kun kiire valtaa niin, ettemme pysty keskittymään enää yhtään mihinkään? Tai korkeintaan kellon katsomiseen. Silloin tekemäsi työ alkaa painamaan ja rassaamaan. Se alkaa toden teolla tympimään ja tekemäsi jälki lipsumaan huonommalle lopputulokselle.

 

Mitä sitten pitäisi tehdä? Miten saada tuo todellinen ja välillä keinotekoinen kiire aisoihin? Eipä auta muu kuin vetää syvään henkeä, rauhoittua ja suunnitella. Samalla myös päätös, etten kiirehdi, en tuijota kelloa vaan keskityn, voi saada mielesi rauhoittumaan. Kiire kun on vain mielentila. Se ei sinua syö tai tapa, jos jotakin jää tekemättä, siirtyy huomiselle tai jos myöhästyt jostakin hitusen. Kun tajuat, että kiire on vain luomasi pinttymä oman pääsi ajatusvirrassa, on se paljon helpompi pyyhkäistä pois ja saada hallintaan.

 

Rauhallisuus, hyvä elämänhallinta sekä mahdollisimman tarkka aikataulutus ovat tässä iso apu. Ja pidä aina mielessä, että aikatauluistakin voi lipsua tai niitä voi myöhemmin muuttaa, sillä mitään ei tarvitse kiveen hakata. Samalla kannattaa myös merkitä kalenteriin aikoja, jotka merkkaat ”kiireettömiksi” tai ”stressivapaiksi”. Älä siis kirjoita niihin ”kudo sukat äidille” tai muuta vastaavaa tekemistä, jolla aiot itsesi rauhoittaa, sillä silloin siitä tulee suunnitelma, jonka noudattamisesta saatat ottaa stressiä. Näin minulle kävi nyt kesällä kun suunnittelin rannalle menot tarkalla aikataululla ja stressasin kun lähtö viivästyikin tunnilla tai parilla. Enhän silloin kerkeä välttämättä edes pyykkiä pestä tai kaupassa käväistä illalla! Niin kamalaa kun se olisikin, jos pesisin pyykit vasta seuraavana iltana. Näin ollen onkin parempi kun päättää joskus vain olla, nakata kalenteri nurkkaan, eikä edes vilkaista kelloa. Nauttia vain ihmisistä tai maisemasta ympärillä ja unohtaa muu maailma. Tehdä sitä, mikä juuri sillä hetkellä tuntuu parhaalta. Helpommin sanottu kuin tehty ainakaan arjen keskellä, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että vaikka viikon päästä pääsee yhdeksi iltapäiväksi makaamaan nurmikolle sekä kuuntelemaan linnunlaulua, antaa puhtia koko kuluvalle viikolle.

 

Tärkeää on myös antaa itselleen mahdollisuus olla kiireinen. Niin hullulta kuin se kuulostaakin tässä yhteydessä, niin totta se on; voi kiireestäkin nauttia. Nauttia siitä, että jestanpoo kun olin nopea ja sain kaikki loppujen lopuksi noinkin hyvin tehtyä. Tai siitä, että olen todella onnekas kun minulla sentään on koulu- ja/tai työpaikka, jonka takia kiirehtiä. Näin hyväksyt sen, että arjen keskellä on usein kiire, mutta sitä ei tarvitse sen enempää stressata. Kiire se on katsos kiireelläkin jos niin tahtoo.

 

Minua auttaa sekin, kun saan pidettyä kaiken mahdollisimman hyvässä järjestyksessä. Niin kotona, koulussa ja kuin elämässä ylipäätään. Järjestys rauhoittaa minua, antaa minulle aikaa toimia tehokkaammin ja helpottaa kummasti tulevien tehtävien loppuun saattamista. Myös priorisointi on hyvä työkalu. Toiset asiat eivät vaan ole niin tärkeitä taikka niiden tekeminen on muuten järkevämpää jättää tuonnemmaksi. Opiskellessa teen useimmiten aina tarvittavat tehtävät annetussa järjestyksessä, lykkäämättä, jotta aikaa jäisi sitten muuhunkin eikä tarvitsisi viime tipassa panikoida. Silti kaikkea ei kannata alkaa häsläämään suorintein vaan usein pohdinta ja annettu aika voivat olla poikaa ja lopputulos sen mukainen.

 

Yhteistyöllä voittohon!

 

Toisilla taas nämäkin asiat toimivat toisin päin; heille paine ja viime tingassa toimiminen antavat sen sysäyksen, millä saatetaan hommat loppuun. Jokainenhan taaplaa tyylillään ja jokaisen on itse löydettävä oma polkunsa tehokkuuteen ja tapansa toteuttaa asioita. Ainoa tilanne, jossa nämä eri tavat joutuvat kuitenkin nöyrtymään ja tekemään kompromisseja, on yhteistyö. Silloin kaikki joutuvat joustamaan omista työtavoistaan. Toiset eivät voi olettaa, että kaikki haluavat tehdä tehtävän vasta viimeisenä yönä niin kuin ei voi pyytää kaikkia olemaan valmiita ensimmäisenä päivänäkään. Täytyy siis löytää hyvä keskitie, jotta jokainen saa toteutettua itseään, unohtamatta kuitenkaan toisiaan.

 

Yhteistyö on muutenkin hyvä väline esimerkiksi stressin hallintaan ja kiirettä kurittamaan. Kun monta ihmistä on yhdessä puurtamassa kohti samaa päämäärää, usein myös stressi jakaantuu useammalle henkilölle. Se on myös helpompi hyväksyä kun se ei tunnu kaatuvan vain omille harteille sekä siitä puhuminen helpottuu kun voi purkaa tuntojaan ryhmän tovereille. Kyllähän ryhmätöistäkin stressiä löytyy ja samalla tavalla deadlinet painavat puskurin lailla päälle, mutta nämä tunteet voi hallita helpommin ryhmässä ja delegoinnin tai muun avun kanssa on painetta helpompi purkaa yhden ihmisen harteilta.

 

Enempi tai vähempi aikaa, mitä sitten?

 

Aina välillä meillä on siis kiire. Aina välillä meitä stressaa. Ja aina välillä joudumme tekemään yhteistyötä sellaisten kanssa, jotka eivät jaa samoja toimintatapoja. Mutta mitä sitten? Tämä kaikki on vain elämää jonka voi järjestää ja kohdata miljoonilla eri tavoilla ja kunhan niistä tavoista vain löytää sen oikean juuri sille hetkelle, olet jo saavuttanut puolet työstäsi. Helppoa eikös? No ehkei ihan niin, mutta toivon, että tämä avartaa jonkun toisenkin stressihiiren näkemystä elämän moninaisuudesta ja siitä, ettei mikään ole hermoromahduksen arvoista.

 

Nämä olivat siis minun tuntemuksiani ajanhallinnasta, kiireestä, stressistä ja yhteistyöstä ja sinulla taas on omasi. Siksi eri ihmiset ovat rikkaus, eikä saakeli soikoon vääryys!

 

Lähde:

 

Gleick, J. 2001. Kiire. Miksi aika tahtoo aina loppua. Helsinki: Tammi Oy.

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0 (from 0 votes)
Tagit: , , , ,

Keskustele artikkelista

3 kommenttia to “Kiireestä kantapäähän”

  1. Jenna Mäkelä sanoo:

    Aika hurja toi johdanto, pistää oikeesti miettimään! Kirjotat elävästi ja rehellisesti, mielenkiintoista lukea.

    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0 (from 0 votes)
  2. Emmi-Maria Kurru sanoo:

    Eikö ollukki! Herätti meitsinki sen verran, että oli pakko lukea koko kirja.. aikamoinen paketti oli mutta myös ajatuksia herättävä! 🙂

    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0 (from 0 votes)
  3. Tanja Verho sanoo:

    Olipa sykähyttävä alku, mielenkiinnolla luki loppuun asti. Kiire on hyvä tekosyy tekemättömyydelle, olen jostain joskus lukenut. Siksi on hyvä, että oma tavoitteesi on olla enemmän läsnä.

    Mitä eroa on kiireellä ja tekemisen tempolla?

    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
    VN:F [1.9.22_1171]
    Rating: 0 (from 0 votes)
Leave a Reply to Tanja Verho

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!