Islantilaisen optimismin taikasanat

Kävin viime elokuussa matkalla Islannissa, tuossa tarunhohtoisessa karussa maassa, jossa sijaitsee maailman pohjoisin pääkaupunki ja ehkä maailman optimistisimmat ihmiset. Islannin luonto on karu ja hyvin omaleimainen, saari on syntynyt tulivuoren purkauksesta ja saaressa on edelleen aktiivista vulkaanista toimintaa. Islannin arvaamaton luonto on selkeästi vaikuttanut suuresti sen asukkaiden elämään ja tapaan asennoitua maailmanmenoon.

Islantilaiset ovat viikinkien jälkeläisiä, vahvoja ja päättäväisiä tekijöitä. He eivät tuhlaa aikaa turhaan jaaritteluun ja suunnitteluun, sillä tilaisuudet kannattaa käyttää hyödyksi silloin kun ne ovat tarjolla. Islannissa lumimyrsky voi koska tahansa sotkea suunnitelmat ja tulivuorenpurkaus pysäyttää kaiken. Itse asiassa tarpeeksi suuri tulivuorenpurkaus voisi hävittää koko maan maailmankartalta kerta rysäyksellä. Silti islantilaiset uskovat rakkaan kotimaansa olevan parasta maailmassa = best í heimi.

Mistä islantilaisten valtava itseluottamus ja optimismi oikein kumpuaa? Miksi me suomalaiset sorrumme niin usein itsesäälissä kierimiseen ja säästä valittamiseen? Miksi emme myös ottaisi vaihtelevia sääolosuhteita meitä vahvistaviksi tekijöiksi emmekä meitä rajoittaviksi syntipukeiksi? Mitä me voisimme oppia islantilaisesta elämänasenteesta, jossa kaikki aina järjestyy? Miten saisimme tämän rohkean ja itsevarman asenteen myös osaksi yritysmaailmaamme, jossa epäonnistumista pelätään? Islantilainen ei epäonnea pelkää, jos joku menee pieleen, voi aina syyttää vuorimörkö Grylaa ja todeta ”Þetta reddast” eli, että kaikki järjestyy. Þetta reddast sanoo islantilainen ja kaikki jollain ihmeen tavalla kääntyy parhain päin, oli kyse sitten myrskyn repimästä talon katosta tai koko valtion laajuisesta talouskriisistä. Älä huoli, kyllä se aurinko vielä näyttäytyy, sanotaan vain taikasanat Þetta reddast, ja kaikki järjestyy.

Varsinkin suomalainen yritysmaailma voisi ottaa Islannista mallia. Luin Satu Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina ja kirjan luettuani toivoin, että minussakin virtaisi hieman optimistista ja sisukasta islantilaista viikinkiverta. Rämö on itse syntyjään hämäläinen jahkailija, mutta Islannissa vietetyt vuodet ovat muovanneet hänestä islantilaista elämänasennetta huokuvan tekijäpersoonan, joka ei pelkää tarttua haasteisiin ja mahdollisuuksiin rohkeasti vaikeuksia karttamatta.

Yksi islantilaisten vahvuus omien haaveidensa ja ideoidensa toteuttamisessa on se, että islantilaiset uskaltavat puhua unelmistaan ääneen. Islantilaiseen elämänasenteeseen kuuluu se, että kun islantilainen saa idean ja päättää tehdä jotain, hän miettii ensimmäisenä vain sitä, kuinka hän pääsisi kertomaan ideastaan koko maailmalle. Ja näin islantilainen myös tekee. Islantilaiset eivät häpeä kertoa omista ajatuksistaan naapurille tai juhlissa tapaamalleen kiinnostavan oloiselle tyypille. Pienessä maassa kaikki apu otetaan vastaan, mutta myös annetaan ilolla eteenpäin. Se tyyppi, ketä olet itse joskus auttanut, tekee myös sinulle mielellään vastapalveluksen jossain vaiheessa ja auttaa varmasti sinua tarvittaessa. Islannissa aina joku tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi auttaa sinua ideasi eteenpäin viemisessä. Jopa presidentti tunnetaan yleensä parin tutun kautta. Islannissa on siis helppo päästä oikeiden ihmisten puheille, sillä pienessä maassa kaikki ovat aivan eri tavalla tavoitettavissa. Ovatpahan kaikki islantilaiset jopa jollain kaukaisella tavalla aina jotenkin toisilleen sukua. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi islantilaiset uskaltavat suomalaisia helpommin lähestyä uusia ihmisiä yhteistyökuvioiden merkeissä. Suomalainen miettii usein idean saatuaan, kiinnostaakohan tämä idea edes ketään ja viitsinkö nyt vaivata sitä yhtä tuttua, jolla voisi olla verkostoja idean saamiseksi eteenpäin. Tunnistan tämän saman ajatusmallin itsestäni ja haluaisin kovasti tietää, miten saisin samanlaisen islantilaisen rohkeuden. Ei kai se voi olla pelkästään viikinkigeeneistä kiinni?

Satu Rämö sai useamman vuoden Islannissa asumisen jälkeen idean perustaa suomalaista designia myyvän puodin Islannin pääkaupunkiin Reykjavíkiin. Hän sai idean istuessaan parin kaverinsa kanssa kirjastossa lapsia vahtimassa. Lasten leikkejä katsellessaan Rämö sanoi ystävilleen ääneen haaveensa omasta bisneksestä. Neljän kuukauden jälkeen tästä Rämöllä ja hänen ystävillään oli oma suomidesign-putiikki pystyssä. Rämö uskoo, että hän ei olisi ikinä saanut liikettä perustettua Suomessa samanlaisella aikataululla. Hän olisi jäänyt miettimään ideaansa ja hautonut sitä useamman päivän ajan, ennen kuin olisi uskaltanut kertoa siitä kenellekään. Puhumattakaan siitä, miten kauan hänellä olisi kestänyt miettiä kaikki liikkeen perustamiseen liittyvät käytännön seikat. Islantilaisen tekimisen meiningin omaksuttuaan hän taas koki, että asioiden kuului mennä juuri niin. Hän kertoi ideastaan heti muille, muut innostuivat ideasta ja alkoivat auttaa Rämöä sen toteuttamisessa ja kohta puoti olikin pystyssä. Tuttava oli kuullut hyvästä liiketilasta, islantilaisen puolison suvusta löytyi apua remonttihommiin ja kaikki, keille Rämö ideastaan kertoi, halusivat olla edesauttamassa putiikin toteutumista. Islantilaisia leimaa vahva talkoohenki ja selkeästi myös tiimiyrittämisen taito. Asioita tehdään harvoin aivan täysin yksin, sillä ilman apua saa harvoin asioita kunnolla tehtyä. Pienen maan asukkaiden on vedettävä yhtä köyttä kaikissa asioissa, jotta maa pystyy toimimaan ja kukoistamaan olosuhteistaan huolimatta. Ilman islantilaista optimismia moni hyvä asia olisi jäänyt puolitiehen pienimpienkin vaikeuksien kohdatessa. Rämön putiikki kärsi alkuun taloudellisista vaikeuksista ja hän meinasi monta kertaa jättää leikin kesken. Onneksi hänen yhtiökumppaninsa, myös suomalainen Maarit, oli ehtinyt asua Islannissa Satua muutaman vuoden pidempään. Hän oli jo omaksunut islantilaisen optimismin syvemmin ja vakuutti joka päivä Sadulle, kuinka kaikki kyllä järjestyy ja vaikeudet voitetaan. Islantilaisen optimismin taikasanat oli taas lausuttu –Þetta reddast– ja kaikki järjestyi kun onnistumiseen uskottiin.

Suomalaiset olivat ainoita, ketkä maksoivat sotakorvaukset takaisin täysimääräisinä. Peri-suomalaiseen olemukseen kuuluu juuri se, että lainat maksetaan aina ajallaan takaisin ja myöhästelyä ei sallita. Se on osa meitä ja meille olennaista jämptiä asennetta. Ei kannata ottaa isompaa lainaa, kuin minkä pystyy itse maksamaan, ja isoja riskejä kannattaa välttää. Pessimisti ei koskaan pety. Islannissa ajatellaan tämäkin toisin, ehkäpä juuri islantilaisen optimismin takia. Hyvä esimerkki on islantilaisen yritysmaailman erikoisuus kennitöluflakk eli y-tunnusleikki. Islannissa on todella paljon y-tunnuksia suhteutettuna väkilukuun, johtuen siitä, että yhdellä henkilöllä voi olla useita eri y-tunnuksia. Yleensä näistä kuitenkin vain yksi on varsinaisesti toiminnassa. Kun islantilainen yritys on ajautumassa konkurssin partaalle, päätetään aloittaa puhtaalta pöydältä ja perustetaan uusi yhtiö. Varat päätyvät uuden yrityksen tilille, mutta velat jäävät vanhalle toiminimelle. Tämä kuulostaa erittäin kummalliselta käytännöltä ja itse asiassa tällaisia ”sarjayrittäjiä” ei aina katsota kovin hyvällä Islannissakaan. Tavallinen työssäkäyvä palkansaaja ei nimittäin voi rahavaikeuksien kohdatessa tehdä Islannissa näin, vaan hänen palkastaan voidaan velkojen maksamiseksi ulosmitata lähes kaikki. Yrittäminen on kuitenkin tämän erikoisen käytännön takia Islannissa houkuttelevampaa kuin Suomessa ja siihen kannustetaan vahvasti. Pieni maa elää tällä hetkellä vahvasti turismin avulla ja juuri matkailualan yrittäjät ovat yksi syy siihen, miksi Islanti selvisi hurjasta pankkikriisistään muutama vuosi sitten. Kyllä kaikki aina järjestyy, vaikka sitten vähän sääntöjä luovimalla.

Islantilaisten itseluottamus ja yltiöpositiivisuus menee välillä hieman överiksi, mutta siitä on hyvä ottaa vaikutteita sopivissa määrin. Islannin Suomen suurlähettiläs, Elín Flygenring, kertoo kirjassa Islantilainen voittaa aina, täydellisen yhteiskunnan mallin rakentuvan Islannin ja Suomen parhaista paloista. ”Suomesta otettaisiin järjestelmällisyys, suorapuheisuus ja itseironian taito. Islantilaiset antaisivat rohkeuden, itsevarmuuden ja uskon pärjäämiseen.”

Jokin islantilaisessa asenteessa kiehtoo minua kovasti ja haluaisin saada samanlaista optimistista viikinkiasennetta omaan toimintaani lisää. Islantilaiset eivät epäile itseään ja näkevät usein itsensä paljon suurempina, kuin mitä he oikeasti olevatkaan, ja kertovat rohkeasti viikingin elkein urotöistään. Suomalaiset taas vähättelevät itseään, eivätkä oikein uskalla leveillä omilla saavutuksillaan. Jotain samaa islantilaisessa vahvuudessa ja suomalaisessa sisussa kuitenkin on. Ehkä islantilaiset ovat niitä positiivisesti sisukkaita tyhmänrohkeita viikinkejä ja suomalaiset jalat maassa (tai syvällä suossa) olevia sisukkaita taistelijoita, jotka ajattelevat, ettei täällä nyt p*rkele ainakaan luovuttamaan ryhdytä! Suomalaiset ovat pessimistisestä näkökulmasta sisuaan käyttäviä jääräpäitä, ja islantilaiset taas näkevät sadepilvissäkin kultareunukset ja uskovat sisunsa vievän heidät kohti päämääräänsä kaikesta huolimatta.

Þetta reddast, kyllä minustakin tulee vielä jonakin päivänä yhtä rohkea ja itsevarma kuin islantilaisista ystävistäni.