Etsin kirjaa, josta kirjoittaa essee. Kevät ja deadline kirjapisteille yllättivät opiskelijan. Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikista ihmisistä minulle, joka olen aina pitänyt sekä lukemisesta että kirjoittamisesta. Ensin mainitussa olen jopa aika hyvä, jälkimmäisessä haluaisin olla hyvä.
Tieni vei kirjastoon, sillä tiedän lukunopeuteni riittävän siihen, että tiukkaan aikarajaan mennessä on mahdollista lukea kirjoja, sisäistää ydinasia ja kirjoittaa niistä essee. Tiukan paikan tullen pystyisin nipistämään aikaa harrastuksistani ja mahdollisesti jopa nukkumisesta. Keväisin kärsin joka tapauksessa univaikeuksista, joten ei pitäisi olla ongelma. Siispä valitsin kirjoja melkein umpimähkään. Aihepiiri olisi jotain yhteiskunnallista, ehkä psykologiaa tai miksei vaikka filosofiaa tai jotain sellaista, minkä voisi lukea ja katsoa millainen merkitysten verkko sisäisten silmien eteen avautuisi ja sitten poimia siitä jonkin näkökulman, joka kiinnostaa itseä ja joka ehkä voisi kiinnostaa jotakuta muutakin. Mutta se on sivuseikka, koska kirjoittaminen ei ole mitään esittävää taidetta, tätä saa ihan luvan kanssa tehdä vaikka vain itselleen, eikä siitä kasva karvoja käsiin tai sokeudu.

Siellä se kökötti hyllyssä, viattoman näköisenä. Hyvä idea ei toimi. Tämähän on jonkinlainen innovaatio-opas. Sellainen self help-tyyppinen kiva pikku juttu, jossa joku filosofeeraa ihanasti puku päällä ja kertoo että kun tekee paljon rahaa, niin on huomattavasti rikkaampi kuin kaikki ne joilla ei ole ollenkaan rahaa. Täydellistä. Takakannessa siteerattiin jopa Esa Saarista, eli tämä ei voi olla kuin laatukamaa.

Kuinka väärässä olinkaan, tavallaan.

Avasin kirjan jo kirjaston ovilla. Hekottelin ääneen parille hyvälle oivallukselle. Asettelu toi mieleen runokirjan, mutta ei tämä kyllä ole runokirja. Luulisin. Kuljin nenä kiinni kirjassa keskustan halki ja bussipysäkille. Kotiin päästyäni olin jo lukenut yli puolet kirjasta. Tämä kirja on helppo lukea, jos mitataan vain mekaanisena suorituksena. Mutta, kuten kaikki kirjat, tämäkin kirja on sisäpuolelta suurempi kuin ulkopuolelta. Se että tämä on pieni pokkari, jossa on parisataa sivua, korostaa vaikutelmaa. Ikään kuin tässä olisi kirjoitettu tajunnanvirtaa ajattelemisesta, mutta sellaisella tavalla että sitä lukiessa pitää perhana vieköön itsekin ajatella ja kirjan luettuaan ja käsistään laskettuaan ajattelu jatkuu vieläkin.

Hyvä idea ei toimi. Pitääkö sitten kokeilla huonoa ideaa tai mikä se lopulta on, mikä tekee ideasta hyvän tai huonon? Missä kohtaa idea edes on idea? Silloinko kun se ajatellaan, vai silloin kun se sanotaan ääneen vai vasta sitten, kun se on aiheuttanut maailmassa jonkin muutoksen. Mistä ideat ylipäätään tulevat? Mieleeni nousee ajatus, jonka luin joskus runokirjasta, jonka oli muistaakseni kirjoittanut Kai Nieminen. Siinä sanottiin, että ajatukseni ovat syntyneet samoin kuin partani: en ole ajanut niitä pois. 5000 vuotta sitten ihmiset alkoivat kirjoittaa ajatuksiaan ylös ja siitä katsotaan alkaneen historiallinen aikakausi, joka päätti esihistoriallisen myyttien aikakauden. Sen jälkeen kaikki on ollut vähän epämääräistä ja tulkinnanvaraista. Lähes aina kun idea on muuttanut maailmaa, se ei ole ollut hyvä idea. Kirjoitustaidonkin ajateltiin mädättävän nuorison aivot, koska he eivät opettele enää mitään ulkoa. Näpräävät vain (kivi)tablettiensa kanssa aamusta iltaan.

Hyvä idea ei toimi. Onko se sitten kirja ajattelemisen ajattelemisesta? Metateos, jossa on kierre kohti modernia runoutta, jossa merkityksillä leikitään tai jossa merkityksistä luovutaan kokonaan? Sellaiseksi se on vähän turhan suorasanainen, melkein voisi kuvitella, että humanisti, joka sen kirjoitti, on enemmän kuin vähän kallellaan myös insinöörien maailmaan. Kuitenkin siinä tunnutaan puhuttelevan jotakuta, joka haluaa vaikuttaa maailmaan ideoitaan toteuttamalla ja siksi luulen sen olevan suunnattu nuorille, tai nuoren mielisille, yrittäjille. Sellaisille ihmisille, joiden on työtään tehdäkseen saatava ideoita ja kokeiltava niitä käytännössä. Se kehottaa ajattelemaan. Katselemalla, kuuntelemalla ja oppimalla vaikka myyteistä ja arkkityypeistä voi oppia paljon siitä mitä ihmisenä oleminen on ja mitä mahdollisuuksia ideoilla on. Ei niitä suotta sanota myyteiksi ja arkkityypeiksi, ne ovat kollektiivisen tietoisuutemme rakennusaineita. Asioita, jotka ovat aina olleet tosia, sillä ne ovat sitä inhimillisen ajattelun ydinpuuta, joka saa uuden vuosirenkaan joka sukupolven myötä.

Jossain kaukana esihistoriallisten myyttienkin takana on ensimmäinen esiäiti, näin fossiililöydökset meille kertovat. Hänellä saattoi olla lähisukulaisia, joista polveutuvat nykyiset ihmisapinat. Veljeni kuulemma tuntee jonkinlaista hengenheimolaisuutta isointa äitiä kohtaan. Mutta niihin aikoihin, kun maailmaan ilmaantui sarvikuonoja, jossain samoilla tienoilla yksi apinoista otti ensiaskeleita sellaisen ajattelun tiellä, joka on meillekin tuttua, mutta on varmasti ihan reilua antaa ajatuksen vähän lentää ja ajatella, että siinä vaiheessa, kun kaikki sai meidän kohdallamme alkunsa, asiat olisivat voineet mennä myös hyvin eri tavalla. Ajatuksista tuppaa jäämään hirveän vähän tutkittavaa jälkipolville, jos ne on ajateltu vain yksityisesti. Siksi meillä ei ole esihistoriallisesta ajattelusta enää todisteena muuta kuin jotain myyttejä. Sen kehityksen toisessa päässä ovat runot, raketit, supertietokoneet ja pörssikurssit. Nerokasta, mutta jokunen huonokin idea on ajattelun alkuhetkestä tähän päivään mennessä tulla ajatelluksi. Ja moni hyvä paha idea myös.

Innovointi ja ideoiden kehittely eivät tapahdu tyhjiössä. Ei mikään muukaan tapahdu. Joku valmisti kengät, joissa kävelet, auton jolla ajat, talon jossa asut. Joku kasvatti ruoan jota syöt, siivosi pois roskat, jotka pudotit maahan ja joku on kasvattanut sinut ja jonain päivänä huolehtii sinusta, kun et enää itse kykene huolehtimaan itsestäsi ja lopulta huolehtii, että maalliset jäännöksesi hävitetään sopivalla kunnioituksella. Ei ole mitään muuta järkevää tunnetta kuin kiitollisuus. Ideoihin tämä liittyy siten, että niin kuin kaikki muukin, myöskään ideasi eivät ole sinun. Kokeilin joskus sellaista harjoitusta, että yritin ajatella päivässä edes yhden oikeasti oman ajatuksen. Epäonnistuin surkeasti. Jo petollinen kielemme kantaa mukanaan niin suurta määrää ajatuksia ja menneiden aikojen merkityksiä, että on ihme, että sillä on ylipäätään mahdollista ilmaista yhtään mitään, mikä ei olisi jo iänkaikkisen vanhan uusintaa, vähän kuin tv:n ohjelmatarjonta nykyään. Siksi hyvä idea on se, joka jaetaan. Hyvä idea on lainattua, uudelleen lämmitettyä, käännettyä, muokattua ja kierrätettyä.

Puhutaan paljon siitä, miten laatikon ulkopuolella pitäisi ajatella. Mutta missä sellainen laatikko on ja mikä se edes on? Kenen laatikosta puhutaan ja mitä siellä oikeastaan edes on sisällä? Onko mielessä jokin tiedostamaton osa, jokin ali- tai yliminä, joiden vaikutuksen näemme, mutta jota emme pysty tietoisesti tavoittamaan? Mistä tulee inspiraatio ja miksi sekään ei tule koskaan silloin kun sitä tarvitsisi?

Kirjasta tuntui olevan mahdotonta kirjoittaa esseetä yrittämättä tavoitella samansuuntaista tajunnanvirtaa, jolla kirja on kirjoitettu. Ylipäätään on vaikeaa kirjoittaa kopioimatta edes vähän sen kirjan tyyliä, josta kirjoittaa. Tässä tapauksessa olisin halunnut kovasti sanoa, että olen oivaltanut ideoista ja ideoinnista jotain, mutta niin en valitettavasti voi ainakaan kovin varmasti sanoa. Olen kuitenkin ajatellut asiaa ja ajattelen varmasti vielä jonkin aikaa. Siitä olen kuitenkin melko varma, että ne sitaatit kirjan takakannessa oli vedetty taikahatusta, vaikka sinänsä en kehuvien arvioiden kanssa eri mieltä olekaan. Sekavalta vaikuttavan kirjan lukeminen voi olla nautinto, jos oma mieli on sopivan lainen.