Tampere
29 Mar, Friday
7° C

Proakatemian esseepankki

Huonomminkin vois mennä – Vankina Venäjällä



Kirjoittanut: Esseepankin arkisto - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Ilkka Kariston Vankina Venäjällä kertoo Venäjällä kiinni otetun ja tuomitun suomalaisen huumekuriirin tarinan. Nopeasti referoiden Jan Salo on suomalainen perheenisä, jolla on jo aikaisempaa historiaa huumeiden kanssa puljaamisesta, ja kyseisestä touhusta Salo on Suomessa istunut jo aikaisemmin vankilatuomion. Kaksostyttöjen synnyttyä rikollinen toiminta oli vähentynyt huomattavasti mutta silti aika ajoin Salo kuljetti huumeita Venäjältä rajan yli Suomeen. Eräällä huumeidenhakureissulla Venäjän huumepoliisi kuitenkin otti Salon kiinni rajalla ja kävi ilmi, että hänen toimiaan oli tarkkailtu jo pidempään. Täten huumeiden löytyminen Salon ruumiin sisältä ei kauaa kestänyt. Miten tarina etenee tästä kaikkine yksityiskohtineen, selviää kirjasta itsestään. Mikäli haluaa hieman ”kevyempää” ja tarinamuotoisempaa luettavaa/kuunneltavaa suosittelen kyseistä teosta lämpimästi. Käsittelen tässä esseessä kahta teemaa, jotka herättivät minussa ajatuksia. Näistä ensimmäisenä on kiitollisuus.

 

 

 

Kiitollisuus

 

Kuuntelin Vankina Venäjällä -äänikirjan ollessani viikon mittaisella irtiotolla Bangkokissa. Juodessani kylmää olutta hotellini kattoterassilla ja nauttien +30°c lämmöstä kuuntelin hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvailtuna millaiset olot on venäläisessä vankilassa. Vankiselleissä pyörii rottia, wc on reikä lattiassa sellin nurkassa, kesällä on tuskaisen kuuma ja p**kan haju on käsittämätön, talvella saattaa sellissä olla pari-kolmekymmentä astetta pakkasta, sillä sellien ikkunoissa ei ole laseja vaan pelkät kalterit, vankilaruoka oli puuroa aamuin, illoin ja päivällä eikä puhtaasta vedestä ollut tietoakaan. ”Kelatkaa, nää ihmiset elää näin joka päivä!” Tämä meemiksikin väännetty lausahdus tuli mieleeni useaan otteeseen.

 

Harvoin tulee pysähdyttyä oikeasti arjen keskellä ja mietittyä asioita jotka omassa elämässä on hyvin. Alkaen siitä, että on katto pään päällä, syömäkelpoista ruokaa ja puhdasta vettä. Isompia kokonaisuuksia kuten ihmissuhteita valitettavan usein osaa arvostaa sitten kun ne menettää. Tämän tajusin omalla kohdallani jonkin aikaa sitten kun ajoin neljä vuotta kestäneen parisuhteeni lunastukseen. Olisi pitänyt pysähtyä ja olla kiitollinen siitä mitä on ja pitää parempaa huolta suhteestaan kaiken muutoksen keskellä. Sama pätee myös hyviin ystäviin jotka saattavat jäädä taka-alalle elämäntilanteiden muuttuessa, kuten esimerkiksi opintojen alkaessa.

 

Samaan kategoriaan menee turhasta valittaminen. Aina kun puhutaan turhasta valittamisesta liikutaan vaarallisilla vesillä, sillä koskaan ei pysty tietämään miten toiset ihmiset asioita kokevat. Mutta jos kukaan ei suutu mikään ei muutu. Tietynlainen valittamisen kulttuuri pitäisi pyrkiä kitkemään kokonaan ja välillä se aiheuttaa tunteita, ei voi mitään. Muutos lähtee lähes poikkeuksetta yksilöstä itsestään ja siitä, että omaksuu oikean ajatusmallin. Turhien pienien asioiden murehtiminen on erittäin kuluttavaa sekä yksilötasolla, että myös yhteisössä jossa vallitsee negatiivinen kulttuuri. Tämä on asia jonka eteen jokainen voi omalla panoksellaan vaikuttaa.

 

 

Sopeutuminen

 

Toisena pääteemana nousi yksilön sopeutuminen ympäristöönsä ja ympäröiviin ihmisiin. Meillä on Kajossa puhuttu paljon siitä, kuinka kaikkia pitää ymmärtää ja pitää hyväksyä toisten ihmisten reaktiot ja mielipiteet sellaisina, kun ne ovat. Ymmärtämisen kanssa käsikädessä kulkee sopeutuminen, jokaisen tulisi omalla kohdallaan pyrkiä sopeutumaan mahdollisimman hyvin osaksi yhteisöä. Havahduin itse siihen, että meillä ei ole puhuttu sanallakaan sopeutumisesta, vaan yleinen lähtökohta on että ”teidän pitää ymmärtää minua,” tämä minäkeskeinen lähestymistapa hidastaa ja jopa rajoittaa tiimihengen kehitystä. Oikea ajattelumalli olisi yhteisön kannalta tilanteen lähestyminen, eli se että jokaisen tulee omilla teoillaan myös sopeutua osaksi koneistoa eikä vaan vaatia ymmärrystä. Siinä vaiheessa, kun koko tiimi on sopeutunut yhteen, jokainen pääsee nauttimaan yksilötasolla ymmärtämistä ilman erillistä vaatimista.

 

Venäläisessä vankilassa on pakko sopeutua ympäristöönsä, jos haluaa pysyä hengissä. Jan Salo ei puhunut sanaakaan venäjää vangituksi tullessaan, silti hän onnistui sopeutumaan sikäläiseen vankilakulttuuriin. Pakko on aikaansaava tila. En tiedä onko ratkaisu Kajon tiimiytymiseen venäläisen vankilaympäristön luominen toimintaympäristöömme, mutta jotain siihen suuntaan olevaa tarvitaan tehokkaaseen yhteishengen nostatukseen. Yhteinen vihollinen. Oli se sitten kurjat vankilaolot tai pitstopin kevätsesonki, anyways selkeä yhtinen tavoite ja sen voittamisen eteen tehtävät ponnistelut yhdistävät ihmisiä.

 

Epämukavuusalue ja pieni paine pakottavat yksilöt toimimaan yhdessä parhaalla mahdollisella tavalla. Ja vaikka toki mukaan mahtuu poikkeuksia – ihmisiä, ketkä sulavat paineen alla ja myrkyttävät ilmapiiriä – pääsääntöisesti etenkin yhteisen vihollisen voittamisen jälkeen on tiimi entistä vahvempi yksikkö. Tätä on meilläkin pyritty tavoittelemaan. Yhteisiä projekteja ja sitä kautta yhteishengen kasvatusta. Valitettavasti tämä ei ole vielä juurikaan realisoitunut käytäntöön, mutta on kuitenkin ymmärretty periaate, että asiat tapahtuvat tekemisen eikä puhumisen kautta. Small steps, mutta suunta on oikea ja päämäärä selvillä.

 

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close