Sanomme, että kaikki ihmiset ovat yksilöitä. Kuitenkin työmarkkinoilla halutaan erottautua massoista, koulussa halutaan erottautua, että suosittu tyttö tai poika huomaisi, taiteilija haluaa erottautua muista jäädäkseen ihmisten mieleen ja noustakseen maailmalle ja yritys haluaa erottautua luodakseen oman paikkansa markkinoilla. Samalla kuitenkin vieroksumme erilaisia ihmisiä. Eri kieltä puhuvia, ei uskontoja omaavia, vammaisia, punkkareita, hippejä, isoja ja pieniä. Sanomme nykytaidetta roskaksi ja nauramme kun jollain on hassu tyyli. Mitä siis oikeastaan tarkoittaa olla erilainen ja haluammeko oikeasti olla sitä?

Kiusatuksi tuleminen erilaisuuden takia on rankka kokemus, ja kaikki kiusatut tietää miltä erilaisuus voi tuntua. Olet ulkopuolinen eikä sinua ymmärretä. Aino Frilander kirjoittaa HS artikkelissaan 30.9.2017 nykytaiteesta seuraavasti: ”Oman ajan uusi taide haastaa. Se ei ole tullut meille äidinmaidossa. Se ei ole meille valmiiksi tuttua. Siksi emme välttämättä miellä sitä kauniiksi.” Nykytaidetta siis haukutaan, koska sitä ei ymmärretä ja se ei ole yhtä tuttua kuin esimerkiksi Huge Simbergin Haavoittunut Enkeli ja muut kansallisklassikot joille olemme altistuneet varhaisiästä asti. Ehkä tämä pätee laajemminkin erilaisuuteen. Taideklassikoita voisi verrata yrityksiin ja instituutioihin mitä muistamme lapsuudesta, ”normaaleihin ihmisiin” tai esimerkiksi ruokaan, josta Frilander myös kirjoittaa: ”Jos jatketaan ruokametaforaa, nykytaide on siis kuin mämmi tai merisiili. Sitä pitää haluta maistella, jotta sitä oppii syömään. On ihan ok syödä Saa­rioisten makaronilaatikkoa loppuelämänsä, mutta pieni siedätyshoito voi olla palkitsevaa.”  Suojaamme siis itseämme uudelta ja tuntemattomalta, tai käytämme sitä portaana nousta muiden yläpuolelle.

Miten erilaisuus tai sen ymmärtäminen sitten voisi olla palkitsevaa? Nykytaiteestakin voi tulla suosittua ajan myötä. Ja jos näin käy, saattaa suosio olla suurtakin. Ehkä emme haluakkaan olla erilaisia, vaan haaveilemme erottuvamme eduksemme ja menestyä. Mutta päästäksemme sinne täytyy meidän kestää se riski, ettei kaikki pitäisikään meistä. Monille se riski on ylitsepääsemätön, emmekä uskalla poiketa tavallisesta. Ja vaikkemme ymmärtäisi kaikkea erilaisissa ihmisissä ja asioissa, jo se että hyväksymme heidät ja sen ettemme ymmärrä kaikkea, antaa toiselle happea ja luvan olla oma itsensä.