Kun olin selvinnyt ensimmäisestä vuodesta liiketalouden opiskelijana, vähintäänkin huojentuneena, tähtäsin katseeni ensimmäisen Proakatemia-vuoden aloitukseen. Olin ensimmäisen vuoden aikana oppinut oppimaan korkeakouluopiskelun tahdin vaatimalla tavalla, mutta vihasin opiskelua tenttejä tai opettajia varten. Eihän heillä ollut kovinkaan paljon tekemistä minun elämäni ja tulevaisuuteni kanssa. Kuitenkin päästäkseen ensimmäisen vuoden opinnoista kunnialla, tuli oppimisen jalo taito hallita edes jollain tasolla. Erilaiset niksit ja kikat tiedon sisäistämiseen lyhyessä ajassa olivat tietysti hyödyllisiä opetella jatkoa ajatellen, mutta ajatus siitä, mitä varten opiskelemme, piti palauttaa takaisin siihen kuuluisaan omaan sisäiseen ”Miksi?”-kysymykseen. Ensimmäinen vuosi oli minulle vain suoritusten summa, sillä pikakelaus yrityksen pyörittämisen perusteista ei anna minkäänlaisia todellisia käytännön valmiuksia toimia liikevaihtoa tuottavassa 20 hengen tiimissä. Tiedon muistaminen tenttivastauksia varten on täysin eri asia, kuin tiedon soveltaminen käytännössä. Niin monet meistä motivoivat itseään suoriutumaan ensimmäisestä vuodesta ajatuksella: ”Sitten kun pääsemme akatemialle.”

Sitten kun-ajattelussa vain on omat ongelmansa. Kuten Tim Ferris kirjassaan 4 tunnin työviikko toteaa, kyse on enemmän optimistisesta kieltämisestä. Uskottelemme itsellemme, että asiat muuttuvat paremmaksi ja siten pystymme kestämään kurjaa tilannetta, vaikka se olisi meille vahingollinen. On helpompi lähteä helvetillisestä tilanteesta, sillä sen tunnistaa selkeästi olevan haitallista itselleen. Mutta entäpä kun on kyse pelkästään tylsästä tai innostamattomasta työstä? Kuinka helppoa silloin on tunnistaa oma onnellisuuden puutteensa? Mistä tietää, tyytyykö? Kuinka paljon voi itse vaikuttaa siihen, missä oma onnellisuuden rajansa menee?

Vaikka onnistuin omaksumaan minulta vaaditut asiat, ei se tapa suoriutua tuottanut minulle minkäänlaista todellista tyydytystä. Siihen ajatukseen olisi kuitenkin ollut helppo jäädä, sillä alisuoriutuminen on omanlaisensa mentaliteetti. En sinänsä epäile omia taitojani tai ajattele niiden olevan riittämättömät, mutta on hyvin eri asia kirjoittaa essee suorituksen kuin itseni vuoksi. Suorituksen vuoksi tehty suoritus on aina saanut minut menemään sieltä mistä aita on matalin. Ajatuksella ”kyllä tämä riittää”. En minä silloin edes yritä kehittyä tai löytää uusia tapoja tuoda todellista ajatusmaailmaani tai osaamistani ulos. Pelkästään se, että tiedän osaavani ei riitä, vaan kyllä siitä tarvitsee olla myös ihan konkreettisia todisteita.

”Järkevä ihminen sopeutuu maailmaan; järjetön yrittää sitkeästi sopeuttaa maailmaa itseensä. Sen vuoksi kaikki edistys on järjettömien ansiota.” – George Bernard Shawn, Maxims for Revolutionists

Huomasin, että saavuttaakseni ne asiat, joita varten olen tullut akatemialle, minun tulisi vieläkin kehittää itseäni pidemmälle. Mietiskelin koko kesän ajan erilaisia asioita, joissa kehittyä. Yksi niistä ehdottomasti tärkeimmistä asioista oli kyky olla mahdollisimman oma, autenttinen itseni. Kuulostaa melko helpolta, mutta onko se sitä todella? Etsisivätkö ihmiset itseään niin paljon, jos sen oikean, autenttisen itsensä tunnistaminen olisi niin helppoa? Oman sisäisen äänen, juuri sen oikean eikä esimerkiksi vanhempien toiveiden, tunnistaminen on erittäin haastavaa. Sillä ei myöskään nimittäin aina ole pelkkiä suoria positiivisia vaikutuksia muihin ihmisiin ja ympäristöön. Se on melko haastavaa, eikä sellaisia reaktioita muilta ole helppoa kestää. Halusin, ja haluan edelleen, olla uskollinen itselleni ja kykenevä kestämään ne muiden odotuksia vastaan toimimisesta aiheutuneet pettymykset, sillä vaikka miellyttämisentarve on inhimillinen ja kaunis asia, on se myös vaarallinen. Sen lisäksi, että se rajoittaa toimintaa ja luovuutta, se saa keskittämään energian todellisen päämäärän saavuttamisen sijaan melko merkityksettömiin asioihin. Niihin asioihin, joita ihmiset odottavat sinun tekevän, vaikka ne eivät olisi sinun kannaltasi millään tavalla oleellisia tai tarpeellisia, enemmänkin päinvastoin. Se saattaa aiheuttaa myös muille ihmisille epämukavia tunteita, sillä oletus usein on, etenkin suomalaisessa kulttuurissa, että ihmisen tulisi olla mahdollisimman vähän häiriöksi. Minulle onkin tuottanut paljon iloa näyttelijä Jim Carreyn viimeaikainen myllytys mediassa, sillä hänen poikkeuksellisen suorapuheinen ja normeista välittämätön käytöksensä on toiminut minulle inspiraation lähteenä. Vastikään eräässä haastattelussa hän totesi: ”In the city of masks I am here to say that you know most of us are wearing one and when somebody’s authentic it becomes very difficult for everyone else to wear their masks.”

Meillä on paljon erilaisia maskeja, joista mikään ei oikeastaan ole meitä itseämme varten. Miellyttämisenhalu on maski. Alisuoriutuminenkin on maski. Kiireen tuoma tärkeys on maski. Olenko minä tärkeä, jos teen töitä 60 tuntia viikossa? Onko pelkällä tekemisellä itseisarvo? Onko tekemäni työ oikeasti tuloksellista, jos minun tarvitsee käyttää siihen niin paljon aikaa? Tämän kysymyksen äärellä Ferris pyörii, ja pidän itse hänen käyttämästään Pareton puutarha –teoriasta, jonka ajatus on siinä, että 20% työstä tuottaa 80% tuloksista. Ajatus sisältää eliminoimisen käsitteen, jonka tarkoitus ei ole saada lisää asioita mahtumaan aikatauluusi, vaan poistaa ne asiat, jotka eivät tuota tarpeeksi arvoa elämääsi tai työhösi. Tässä asiassa rehellisyys on avainasemassa; kykeneekö ihminen todella myöntämään ja luopumaan näennäisesti tärkeistä asioista? Jos pystyy olemaan rehellinen itselleen ja tarkastelemaan omalla lautasellaan olevia asioita sekä niiden todellisia rooleja elämässään, voi ajankäyttöä tehostaa hyvinkin tuottavaksi. Miksi se sitten on niin vaikeaa? Voisiko se johtua siitä, että asiat eivät ole pelkästään asioita, vaan ne edustavat tietynlaisia mielikuvia ja tunteita joko itsestään tai muista? Tuleeko minusta arvokas, jos minä uhraudun? Tuskin. Liian usein ihmiset tekevät asioita, joita eivät oikeasti halua, mutta luulevat sen tekevän heistä hyvän ihmisen muiden silmissä. Kyseenalaistan tämän toimintamallin aivan täysin. Haluanko minä todella olla ulkoisten odotusten ja omien mielikuvieni summa?