Viime keväänäkin käytin blogiesseitä (aivan liikaa) käsittelemään milloin mitäkin stressin aihetta. Vaikka kirjoitinkin esseeni todella viime tipassa, auttoivat lyhyet blogiesseet minua käsittelemään milloin mitäkin asiaa. Olen aina ollut parempi tuomaan tuntemuksiani ilmi paperille kuin kasvotusten: se johtuu varmaan siitä, kun olen niin ujo. On kiva kirjoittaa omassa rauhassa tekstin, jota tuskin kauhean moni tulee lukemaan, vaikka sen Esseepankkiin kirjapisteiden toivossa lataankin.

Tällä kertaa minua ahdistaa 19.-20.11. tapahtuva 24H-tapahtuma, eli valmistuneiden loppunäyttö, 24 tunnin innovointi. Minä nimittäin lupauduin olemaan toinen tapahtuman juontajista. Voi pyhät porkkanat sentään. Tässä on niin monta eri asiaa, jotka voivat mennä hirvittävällä tavalla pieleen. Aloitetaan vaikkapa siitä, että sen lisäksi, että olen tosi ujo, olen myös tosi kömpelö. Huidon, heilun, huojun ja tiputtelen tavaroita, kävelen ovia päin ja kolauttelen varpaita pöytien jalkoihin ihan päivittäin. On vaikea kuvitella itseäni kipuamassa koko Proakatemian – puhumattakaan toimeksiantajista – eteen lavalle ilman, että kompastun, horjahdan jonkun päälle tai näytän muuten vaan hölmöltä.

Koska olen niin ujo, saatan joskus puhua ihan todella outoja juttuja. Otetaan esimerkiksi vaikka viimeviikkoiset myyntipäivät: seisoin ständillä ja vitsailin siitä, mitä kaikkea hauskaa tulen sanomaan seuraavalle kohtaamalleni asiakasehdokkaalle. Suorastaan yritin luoda itsestäni itselleni sellaista kuvaa, että olen huippumyyjä. Jotenkin ajattelin sen lievittävän tuntemattomille puhumisen pelkoani. No, kun kävelin seuraavaa potentiaalista asiakasta kohti ja tämä katsoi minua silmiin, olin varma että vähintäänkin pissasin housuuni. Kaikki se hauska huulenheitto, jonka olin äskettäin harjoitellut, katosi kuin pieru Saharaan. Ja niin mitä sitten aina seisoin ihmisten edessä kiusaantunut virne naamallani ja kysyin että ”mites sun talvirenkaat?” Niin että ei ihan hirveän hyvät lähtökohdat ole nyt minulla juontohommiin.

Jotta nyt käsittelisin kaikki pelkoni, mainitsen vielä sen, että kun minua oikein jännittää, minulta salpautuu henki. Siis saatan olla keskellä lausetta, kun yhtäkkiä tuntuu että tukehtuisin ja on pakko yskäistä, nielaista tai vetää syvään henkeä. Pahin mahdollinen tilanne olisi, jos näin kävisi lavalla 24H-tapahtumassa. Tai ei kai se pahin mahdollinen olisi. Pahin mahdollinen olisi varmaan, jos en tajuaisi yskäistä, nielaista tai vetää syvään henkeä ja vaikkapa pyörtyisin. No nyt pelkään sitten sitäkin.

Nyt kun näitä pelkojani tässä listaan, ihmettelen itsekin, miksi olen ylipäänsä moiseen hommaan lupautunut. Kai sitä vieläkin voisi perääntyä, jos oikein kunnolla ahdistaisi. Mutta pointti onkin se, että jossain vaiheessa minun on pakko kuitenkin kohdata pelkoni ja puhua ihmisten edessä, mieluiten takeltelematta sanoissani tai meinaamatta tukehtua. Niin että pakko on jostain aloittaa harjoittelu. Ja fakta on se, että itse en tajuaisi harjoittelua aloittaa. Oli siis todella hyvä, että projektitiimi pyysi minua juontamaan. Tuli vähän niin kuin vahingossa sanottua kyllä.

Jos tämän esseen joku lukee ennen h-hetkeä, pitäkää kiltit minulle peukut pystyssä! En usko, että mikään määrä peilin edessä harjoittelua, hengitysharjoituksia tai muita humpuukeja poistaisi tätä kamalaa jännitystä tai estäisi minua tyrimästä lavalla, mutta ainakin joku osaa sitä sitten odottaa.