ASENNE

Monet meistä muistavat varmaan lukeneensa Aku Ankkaa. Monet ovat varmaan myös kokeneet sen myötäelämisen tunteen, kun Akun serkku Hannu Hanhi, ilmestyy kertomuksissa paikalle. Tilanteen kulku on täysin ennalta arvattavissa: Aku painii ongelmansa kanssa, toivottomuutta seuraa pieni toivonkipinä, mutta lopulta Hannu tulee ja kuin ihmeen kaupalla kuittaa koko voiton itselleen. Kuten tässä esimerkissä, joidenkin elämää tuntuu hallitsevan negatiivinen tappiokierre, josta ei ole ulospääsyä. Sitten ovat ne, jotka täysin itsestään riippumattomista syistä onnistuvat ihan kaikessa.

John C. Maxwellin kirja, Asenne; mitä jokaisen johtajan tulisi tietää, kuitenkin vapautti ennakkokäsitystäni voittaja-asenteesta, joka olisi eräänlainen onnenlahja. Henkilö joka on saanut osakseen ”huonoa tuuria”, ei olekaan sen vanki lopunelämäänsä. Haasteiden käsittelyssä olennaista onkin asenne, johon voi opettaa itseään. Voittajat eivät ole universumin erikseen määrittämiä Hannu Hanhia. He ovat henkilöitä, jotka ovat valinneet suhtautua haasteisiin tilanteina, joista on mahdollista selvitä voittajana. Eräs katkelma kirjasta kuvaa hyvin, minkälainen on ihminen, joka mittelee sovussa elämän kanssa:

”Ihmisiä, jotka asenteensa turvin suhtautuvat elämään kokonaan myönteisestä näkökulmasta ei aina ymmärretä. Heitä voisi kutsua ”rajattomiksi ihmisiksi”. Toisin sanoen: he eivät hyväksy elämän normaaleja rajoja. sillä tavoin kuin useimmat ihmiset hyväksyvät. He ovat haluttomia hyväksymään ”hyväksytyn” vain siksi, että se on hyväksytty. Heidän reaktionsa rajoittaviin olosuhteisiin on todennäköisesti: ”Miksi?”, ei ”Hyvä on sitten”. Varmasti myös heillä on rajoituksensa. Heidän lahjat eivät ole niin runsaita, etteivät he voisi epäonnistua. He ovat kuitenkin vakaasti päättäneet edetä aivan omien mahdollisuuksiensa äärirajoille ja tavoittaa päämääriensä antamat tilaisuudet ennen tappion tunnustamista”.

Haasteen voi siis nähdä myös niin, ettei se ole ohi niin kauan, kun siinä ollaan tappiolla. Näin ollen meillä kaikilla on kyky olla voittajia ja onnistujia.

Koen itse saaneeni tähän omaperäseisen, mutta oivaltavan kasvatuksen humoristisesti kilpailuun suhtautuvalta isoisältäni. Kun pelasimme jotain peliä, jossa hän oli selkeästi häviöllä, vaikka peli oli edennyt jo pitkään, hän totesi: ”Eihän pisteiden laskenta olekaan alkanut vielä!”. Joskin hieman epäreilussa suhtautumisessa kilpaluun, voidaankin nähdä hivenen voittaja-asennetta: isoisäni suhtautui haasteisiin sulkemalla epäonnistumisen mahdollisuudet niistä kokonaan. Onnistumista ei hänen ajatusmaailmassaan mitattukaan fyysisillä luvuilla tulostaulukossa, vaan hänen itse kokemallaan edistymisellä tilanteessa (ja siinä sivussa vastustajan hämmennykseen saamisella). Kuten kirjassa todetaan: ”Ainoa keino päästä eteenpäin on epäonnistua varhain, epäonnistua usein ja epäonnistua edistyen – vahingosta viisauteen.” Näennäinen epäonnistuminen on kyettävä kohtaamaan oikean asenteen turvin niin, että epäonnistuukin edistyen. Tällä kommentilla isoisäni haastoikin keskittymään enemmän omaan kehitykseen, kuin kilpailun lopputulokseen.

Vaarana on se, että tällainen kilpailuasetelman mitätöiminen hävittää kunnianhimon, koska kolikon kääntöpuolella se voi myös olla pakenemista kohtaamaan oma vajaavaisuutensa. Kilpailuun asennoitumisessa on osattava erottaa myös suhtautumistapa, joka ei palvele henkilökohtaista kehitystä. Tämän tunnusmerkkinä on esimerkiksi se, että henkilö lakkaa yrittämästä kunnolla ja käyttää kapasiteetistaan vain murto-osan suoritukseen. Näin hänen ei tarvitse pelkää olevansa häviäjä ja hän voi jopa uskotella olevansa voittaja, jos tekisi suorituksen todellisella maksimikyvyllään. Tämän estämiseksi on pystyttävä olemaan rehellinen omille motiiveilleen. On tunnistettava omat kehityskohteensa, jotta niitä voisi hioa omia mahdollisuuksiaan äärirajoille vievillä haasteilla.

Kirjassa on lukuisia kertomuksia menestyneistä ihmisistä, joiden tie on ollut ohdakkeinen. Asia, joka erottaa heidät silti menestyjiksi myöhemmässä vaiheessa on, että he kieltäytyivät pitämästä itseänsä epäonnistujina, vaikka tulos puhuisi muuta. He ovat valppaina sen kanssa, mitä haasteet kertovat heidän suorituskyvystään. Itseään palvelevassa asennoitumisessa haasteet toimivat siis suunnannäyttäjänä suuntaan, joka on sanonnastakin tuttu: ”vain ylöspäin”.

Haluan Asenne -kirjan yhteydessä nostaa asian, jota olen pohtinut suomalisessa kansallisuusidentiteetissä. Mielestäni suomalaisuuteen liittyy eräänlainen epäonnistumisten kierteen tai pessimismin taakka. Kansalaisidentiteettiimme liitettävä termi ”sisu”, herättää minulle mielikuvan ”perkele!” -asenteella elämässään etenevästä ihmisryhmästä, joita epäonnistumiset todellisuudessa raastavat, mutta ainoa asia, jolla se välittyy, on katkerana tirskuntana hampaiden välistä.

Eräs katkeruuden juurisyy voisi selittyä Psykologi Martin E. Seligmanin teorialla väärästä suhtautumisesta epäonnistumisiin: ”Ihmiset jotka syyttävät itseään epäonnistumisistaan, ajattelevat että he ovat arvottomia ja lahjattomia eivätkä rakkauden arvoisia.” Näin ollen he hyväksyvät kohtalonsa arvottomuudestaan käsin ikään kuin he olisivat ansainneet universumin eriarvoisen kohtelun. He kokevat, että epäonnistumiset on langetettu kirous, jota vastaan täytyy taistella lujemmin ja epäonnistuminen koetaan henkilökohtaiseksi painolastiksi. Ei ihme, jos tällainen asennoituminen synnyttää vihaa ja katkeruutta!

Toinen suhtautumistapa Seligmanin mukaan on ulkoistaa tapaukset itsestään, jolloin epäonnistumisen seurauksena ihminen ei menetäkään itsetuntoaan. Toisin sanoen: näin suhtautuvat henkilöt eivät koe eriarvoisuutta hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisessa. He ovat täysin saman arvoisia kuin muutkin ja voivat siksi suhtautua epäonnistumisiin heistä itsestään riippumattomina sattumina. Näin epäonnistumiset eivät synnytä katkeruutta, päinvastoin, ne ovat omalle kasvulle välttämättömiä hiomakiviä kohti sitä timanttia, joka itsestä voidaan tässä elämässä saavuttaa.

Kun kirjoittaa hakukoneeseen sanan ”sisu”, tulokseksi saadaan artikkeleita vastaamaan kysymykseen, millainen on suomalainen. Lieneekö ihme, koska sisu on uniikki, vain suomalaisuutta kuvaava termi. Kuinka monella kansallisuudella löytyy vastaavanlainen, koko kansan yhdistävä määritelmä siitä, millaisia he ovat? Erityistä ylpeyttä minussa nostatti Sakari Pälsin ja hänen kirjansa: Eräelämän perinteitä, kuvaus siitä, mitä sisu oikeastaan on:

” Pälsi liittää sisun suomalaisten parituhatvuotisen raivauskauden aikana kehittyneeseen luonnonvoimia uhmaavaan yritteliäisyyteen ja raatajaluonteeseen. Pälsin mukaan sisu voitaisiin määritellä ”voimaksi, jolla yritetään mahdottomia, mutta ei epätoivoisesti taistellen eikä sokeasti purren”. Sisu ei ole ”desperadomieltä” eivätkä sille ole ominaista ”hysteeriseen järkkymykseen” pohjautuvat tehokkaat äkki-iskut. ”Näistä epäterveistä energian tiivistymistä sisu eroaa elämänuskalluksensa ja voitontoivonsa puolesta. Tiukassa paikassa sisu sanoo: mahdottomalta näyttää, mutta koetetaan kuitenkin. Ja sitten koetetaan – ja voitetaan.”

Näyttäisi siltä, että yksi voittavan asenteen avain onkin terve sisu — sisu, joka sopii kuvaamaan täydellisesti ainoastaan suomalaisuutta.

LÄHTEET

John C. Maxwell, Asenne; mitä jokaisen johtajan tulee tietää, 2003

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sisu